Mikä on sellainen asia, josta et usko koskaan pääseväsi yli?

Vierailija kirjoitti:

Liittoni henkisesti väkivaltaisen puolison kanssa. Olen eronnut. Lapsenikin kärsi ja sai traumoja isänsä käytöksestä. Siitä en pääse yli. Oman kärsimykseni pystyisin lopettamaan mutten tee sitä, koska aikuinen lapseni haluaisi minun olevan elossa. Käyn kyllä terapiassa, kuten lapsenikin. Koen niin pahaa syyllisyyttä, että toivon jotain tappavaa sairautta joka veisi pois.

Kyllä se vielä helpottaa vaikka nyt on vaikeaa. Enkeleitä matkallesi toivon.

Ihmisten yleinen nössöys ja henkisen resilienssin puute.

Aina on olevinaan jotain mt-ongelmia, masennusta ja muuta säälikerjuuta.

...Samalla myös se jengi, jotka "diagnosoivat" muita narsisteiksi ymv vain, koska ovat itse niin kyvyttömiä, että saaneet ilmeisesti aiheesta palautetta eivätkä kykene sitä käsittelemään.

Veljeni harjoitti henkistä ja fyysistä väkivaltaa minua kohtaan kun olimme lapsia/nuoria. Olemme nykyään ihan suhteellisen hyvissä väleissä, mutta en pääse tuosta ajasta ikinä yli. Olen käynyt terapiassa, ja veljeni on pyytänyt anteeksi. Silti suutun kun ajattelen lapsuuttani veljeni kanssa. 

Se että olen antanut kohdella itseäni huonosti. Eikä mitään vähän huonosti vaan just kaikella mahdollisella tavalla. Maksanut miehelle kaikenlaista luksusta ja elänyt itse köyhyydessä koska halusin ilahduttaa puolisoani ja luulin että arvostaa kun ostan lahjoja. Ostin myös kaikki hää/synttäri/kihla/vauva/joululahjat miehen puolen suvulle myös ja tarviiko erikseen edes mainita että kukaan tästä porukasta ei ole pitänyt minua minään. Myöhemmin mies naureskeli jollekkin ostamalleni lahjalle. Siis 50e vauvalahjalle joka oli hänen veljensä lapselle ja se oli ihan viimeiset rahat mitä mulla oli. Olen ollut vuosia se kaveri ja sisko jolle soitetaan siinä vaiheessa kun suunnitelma muiden kanssa peruuntui, olen antanut anteeksi vaikka kaikki henkilökohtaiset asiani on vuodettu eteenpäin juoruina ja minut on hylätty useamman kerran isosiskoni toimesta tilanteessa missä olen ollut vakavasti masentunut ja itsetuhoinen koska hän on kokenut minut ilmeisesti huonoksi seuraksi ja myöhemmin keksi mitälie satuja kun päästin takaisin elämääni aina näiden jälkeen. Töissä paloin loppuun kun en osannut sanoa ei tai tajunnut että työnantaja repii minusta haluamansa irti välittämättä minusta ihmisenä yhtään. Olen mennyt töihin keskenmenosta seuraavana päivänä, vääntänyt töitä kesken vakavien sairastumisien aikana vaikka lääkäri suositteli saikkua.

Ja kun nämä rysähtelee yksitellen silleen tajuntaan niin sitä näkee ne ihmiset ympärillä ja tajuaa minkälaisia p a s k a päitä kaikki ne todella ovat joiden eteen on antanut terveyden, mielenterveyden ja kaikki rahansa. Tuntuu ettei koskaan helpota, ei tästä voi päästä yli.

En pääse yli siitä mitä tapahtui kun esikoisemme oli vauva. Päivittäin mietin noita tapahtumia ja olen katkera. Kaksi ihmistä tuhosi sen ajanjakson elämässäni ja en pääse siitä yli.

Vierailija kirjoitti:

Veljeni harjoitti henkistä ja fyysistä väkivaltaa minua kohtaan kun olimme lapsia/nuoria. Olemme nykyään ihan suhteellisen hyvissä väleissä, mutta en pääse tuosta ajasta ikinä yli. Olen käynyt terapiassa, ja veljeni on pyytänyt anteeksi. Silti suutun kun ajattelen lapsuuttani veljeni kanssa. 

Mulla sama lapsuuden kokemus. Mutta veljeni on mustamaalannut minua sukulaisille ja ties kenelle vielä reilusti aikuisena. En ole hänen kanssaan tekemisissä. Asiaa olen käsitellyt terapiassa, mutta yhä se vaikuttaa ihmisiin luottamista ja satuttaa. Samoin se, että vanhemmat tiesivät kaiken, mutta eivät puuttuneet. Isä esim katsoi vierestä, kun veli löi silmäni mustaksi eikä puuttunut.

Vierailija kirjoitti:

Veljeni harjoitti henkistä ja fyysistä väkivaltaa minua kohtaan kun olimme lapsia/nuoria. Olemme nykyään ihan suhteellisen hyvissä väleissä, mutta en pääse tuosta ajasta ikinä yli. Olen käynyt terapiassa, ja veljeni on pyytänyt anteeksi. Silti suutun kun ajattelen lapsuuttani veljeni kanssa. 

Täsmälleen sama kokemus 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Veljeni harjoitti henkistä ja fyysistä väkivaltaa minua kohtaan kun olimme lapsia/nuoria. Olemme nykyään ihan suhteellisen hyvissä väleissä, mutta en pääse tuosta ajasta ikinä yli. Olen käynyt terapiassa, ja veljeni on pyytänyt anteeksi. Silti suutun kun ajattelen lapsuuttani veljeni kanssa. 

Mulla sama lapsuuden kokemus. Mutta veljeni on mustamaalannut minua sukulaisille ja ties kenelle vielä reilusti aikuisena. En ole hänen kanssaan tekemisissä. Asiaa olen käsitellyt terapiassa, mutta yhä se vaikuttaa ihmisiin luottamista ja satuttaa. Samoin se, että vanhemmat tiesivät kaiken, mutta eivät puuttuneet. Isä esim katsoi vierestä, kun veli löi silmäni mustaksi eikä puuttunut.

Meilläkin vanhemmat tiesivät asiasta. Hyssyttelivät vain. Minäkin sain turpaani kun äiti ja isä istuivat viereisessä huoneessa. Menin itkien kertomaan asiasta, ja he eivät sanoneet mitään. 

23

En voi sanoa. Niitä on todella paljon. 

Lapseni itsemurha.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Veljeni harjoitti henkistä ja fyysistä väkivaltaa minua kohtaan kun olimme lapsia/nuoria. Olemme nykyään ihan suhteellisen hyvissä väleissä, mutta en pääse tuosta ajasta ikinä yli. Olen käynyt terapiassa, ja veljeni on pyytänyt anteeksi. Silti suutun kun ajattelen lapsuuttani veljeni kanssa. 

Mulla sama lapsuuden kokemus. Mutta veljeni on mustamaalannut minua sukulaisille ja ties kenelle vielä reilusti aikuisena. En ole hänen kanssaan tekemisissä. Asiaa olen käsitellyt terapiassa, mutta yhä se vaikuttaa ihmisiin luottamista ja satuttaa. Samoin se, että vanhemmat tiesivät kaiken, mutta eivät puuttuneet. Isä esim katsoi vierestä, kun veli löi silmäni mustaksi eikä puuttunut.

Meilläkin vanhemmat tiesivät asiasta. Hyssyttelivät vain. Minäkin sain turpaani kun äiti ja isä istuivat viereisessä huonee

Mun isä sanoi mun aikuisiässä olevansa tyytyväinen, ettei puuttunut. Toivon sinulle voimia ja kaikkea mahdollista hyvää.

Se toinen veljen kohteena ollut

Elämäni rakkaus päätti päivänsä, minä olin se joka löysi hänet. Tänä syksynä tulee kuluneeksi yhdeksän vuotta tapahtuneesta, ja vaikka elämäni on nykyään hyvällä mallilla, en ole toipunut. Lähisukulainen sanoi, että muistaa miten olin ennen suuri persoonallisuus. Kaipaan sitä versiota itsestäni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Veljeni harjoitti henkistä ja fyysistä väkivaltaa minua kohtaan kun olimme lapsia/nuoria. Olemme nykyään ihan suhteellisen hyvissä väleissä, mutta en pääse tuosta ajasta ikinä yli. Olen käynyt terapiassa, ja veljeni on pyytänyt anteeksi. Silti suutun kun ajattelen lapsuuttani veljeni kanssa. 

Mulla sama lapsuuden kokemus. Mutta veljeni on mustamaalannut minua sukulaisille ja ties kenelle vielä reilusti aikuisena. En ole hänen kanssaan tekemisissä. Asiaa olen käsitellyt terapiassa, mutta yhä se vaikuttaa ihmisiin luottamista ja satuttaa. Samoin se, että vanhemmat tiesivät kaiken, mutta eivät puuttuneet. Isä esim katsoi vierestä, kun veli löi silmäni mustaksi eikä puuttunut.

Meilläkin vanhemmat tiesivät asiasta. Hyssyttelivät vain. Minäkin sain tur

Mun isä sanoi mun aikuisiässä olevansa tyytyväinen, ettei puuttunut. Toivon sinulle voimia ja kaikkea mahdollista hyvää.

Se toinen veljen kohteena ollut

 

Isäsi on törkeä ihminen, etkä ole ansainnut hänen sanojaan tai veljesi väkivaltaa. 

Kiitos kauniista sanoista, ja toivotan sinulle samaa. 

Vierailija kirjoitti:

Siitä kun yksi mies ghostasi mut tosi törkeällä tavalla. En avaa nyt tarkemmin asiaa.

Otan osaa. Noista pääsee aina yli ajan kanssa, mutta se voi kestää joskus ärsyttävän pitkään.

Itselleni meni suuri osa elämän parhaista vuosista (28-40v) erään opiskeluaikojen ihastukseen perään murehtimiseen ja kaipuuseen. En siis jaanyt fyysiesti häneen kiinni roikkumaan, eikä nainen tehnyt mitään törkeää, mutta en vain vuosikausiin päässyt tunteesta irti ja samalla meni ohi monta hyvää mahdollisuutta ihastua ties kuinka hyviin naisiin. 

Mielenterveyskin siinä vähän kirjaimellisesti kärsi, mutta onpa vihdoin kaipuun rippeetkin ohi. 

Seurustelin pari vuotta sitten vuoden ajan miehen kanssa. Parisuhde päättyi myrskyisissä merkeissä, hän jätti minut aika paskamaisella tavalla. En ole sen jälkeen päästänyt ketään miestä lähelleni. Jotain meni rikki sisälläni, ehkä lopullisesti. Nyt olen eristäytynyt ja erakoitunut sosiaalisista suhteista lähes kokonaan vaikka samalla kaipaisin terveitä ihmissuhteita. Valitettavasti minulla ei ole mahdollisuutta päästä psykoterapiaan käsittelemään asioita.

Ennen tätä miestä olin viettänyt sinkkuna melkein kahdeksan vuotta ja sen ajan käsitellyt intensiivisesti lapsuudentraumojani ja niiden seurauksia ja vaikutuksia miessuhteisiini. Luulin jo eheytyneeni tarpeeksi ja olevani valmis aikuiseen parisuhteeseen. Kuinka väärässä olinkaan, se tuli suhteen aikana täysin selväksi. Tämä oli aika katkeroittava ja hajottava kokemus joutua toteamaan että työskentelystäni ei ollut ollut juurikaan hyötyä käytännön elämään ja ihmissuhteisiin.

Vierailija kirjoitti:

Lapsi syntyi vamman kanssa ja mies sanoi kerran riidan päätteeksi että minun vikani ihan varmasti. Siihen loppui se liitto. En ikinä pääse ylitse. Vieläkin viha nousee, vaikka asiasta 11 vuotta.

Olipa siinä typerä mies. Kannattaako tuollaiselle edes suuttua.

Nykyisestä miessuhteestani, sitten kun se joskus päättyy, en pääse yli. Olemme molemmat varattuja, ja tiedämme kumpikin ettei meistä tule koskaan paria, ja tiedämme, että tämä päättyy joskus suunnattomiin sydänsuruihin.

Vierailija kirjoitti:

Liittoni henkisesti väkivaltaisen puolison kanssa. Olen eronnut. Lapsenikin kärsi ja sai traumoja isänsä käytöksestä. Siitä en pääse yli. Oman kärsimykseni pystyisin lopettamaan mutten tee sitä, koska aikuinen lapseni haluaisi minun olevan elossa. Käyn kyllä terapiassa, kuten lapsenikin. Koen niin pahaa syyllisyyttä, että toivon jotain tappavaa sairautta joka veisi pois.

Väkivaltaisesta suhteesta voi olla vaikea irrottautua, ihan yleistä psyykkisesti. Yritä olla itsellesi armollisempi. Kärsimyksesi ei auta sinua eikä lastasi. Toivon sinulle hyvää. 

6kk ikäisen vauvani kuolema. En ole enää sama ihminen.

Alkoholinkäyttöni nuorena, en hallinnut sitä ollenkaan. Häpeä joistakin humalaisista tapahtumista on sellainen, että hengitys salpaantuu. Olen myös ollut vaarallisissa tilanteissa, joista jollain ihmeen kaupalla selvinnyt. Koitan olla ajattelematta menneisyyttäni, mutta välillä jotkin hetket tunkeutuvat mieleen väkisin, ja häpeä on niin valtava että välillä ajatukset ovat jopa itsetuhoisia. Uskon että monen päihdeongelmaisen suurin este raitistumiselle on se, että selvinpäin tulee takaumina kaikki päihteissä koetut asiat, eikä niitä pysty selvinpäin kohtaamaan.