Mikä on sellainen asia, josta et usko koskaan pääseväsi yli?

Vierailija kirjoitti:

Veljeni harjoitti henkistä ja fyysistä väkivaltaa minua kohtaan kun olimme lapsia/nuoria. Olemme nykyään ihan suhteellisen hyvissä väleissä, mutta en pääse tuosta ajasta ikinä yli. Olen käynyt terapiassa, ja veljeni on pyytänyt anteeksi. Silti suutun kun ajattelen lapsuuttani veljeni kanssa. 

Työskentele se asia ja lopeta siinä kieriskely. Aloit elämään itse parempaa elämää.

Väkivaltainen puskar a i s k a u s. Pitkäkestoinen traumaperäinen stressi, masennus, ahdistus, pakko-oireet yms ovat tehneet aivoistani hirveät. Lähes 24/7 päänsisäinen k i d u t u s. Onneksi en elä ikuisesti, tämä loppuu joskus.

Siitä millaisessa maailmassa elämme.

En tule ikinä unohtamaan minua parikymmentä vuotta vanhempien sisareni ja veljeni käytöstä siinä kohtaa, kun vanhempamme sairastuivat ja kuolivat. He suoraan sanottuna jättivät kumpikin vuorollaan ensin äidin ja sitten isän heitteille selkeissä hätätilanteissa, virittivät perintöriitoja hyvin vähäisistä rahoista ja painostivat minua ties millä tavalla, jopa uhkailemalla itsemurhalla.  

Kun väsyin enkä enää halunnut olla missään tekemisissä heidän kanssaan, niin sitten nämä onnistuivat saamaan muut, iäkkäät sukulaisetkin vielä samaan soppaan ja painostamaan minua. Tämän jälkeen asiaan sekaantuivat näiden lapset ja lapsenlapset jne. En päässyt näiltä rauhaan ennen kuin pistin pelin poikki lopullisesti kaikilta.

Tästä on nyt jo monta vuotta aikaa, mutta opin, että sukuni on todellakin pahin ja siihen oli todennäköisesti hyvä syy, että emme olleet aiemminkaan erityisen läheisiä, kun vanhempani vielä elivät. En ole enää yhteenkään sukulaiseeni missään yhteydessä ja katson, että näin on parasta jatkossakin.

Lapsen kuolema. 

Kyynisti loppuelämäksi. Kun joku ruikuttaa joutavia, toivon hänelle suuria vaikeuksia.

Toksinen positiivisuus raivostuttaa. Jos he kokisivat yhtä kauheita, voisivat hekin tulla järkiinsä. 

Vierailija kirjoitti:

Lapseni itsemurha.

Otan osaa. Pahinta on lapsen menettäminen. 

Vierailija kirjoitti:

6kk ikäisen vauvani kuolema. En ole enää sama ihminen.

Otan osaa. Tiedän miltä sinusta tuntuu.

Mount Everest. 

Ei vaikuta mitenkään. 

Vaimon pettäminen. Pitkä suhde työkaveriin ja muut säädöt joista sain tietää.

Ei tiedä mun tietävän.

Eikä tiedä mun lukevan tätä palstaa.

Olen kokenut paljon kamalia asioita, varsinkin lapsuudessani ja nuoruudessani. En kuitenkaan koe, että en olisi päässyt niistä yli. Elämässäni on onneksi ollut myös paljon hyvää joka on kai sitten antanut sitä paljon puhuttua resilienssiä. Koen kamalat asiat osaksi tarinaani, mutta en roiku niissä kiinni enkä ole onneksi katkeroitunut. Toivon, että kaikilla tähän ketjuun kirjoittaneilla olisi vielä joskus mahdollisuus "päästä yli" kokemuksistaan ja oppisivat elämään niiden kanssa ilman katkeruuksia ja vihaa.

Rokottamattomien osakseen saamasta kohtelusta korona-aikana.

Vierailija kirjoitti:

Olen kokenut paljon kamalia asioita, varsinkin lapsuudessani ja nuoruudessani. En kuitenkaan koe, että en olisi päässyt niistä yli. Elämässäni on onneksi ollut myös paljon hyvää joka on kai sitten antanut sitä paljon puhuttua resilienssiä. Koen kamalat asiat osaksi tarinaani, mutta en roiku niissä kiinni enkä ole onneksi katkeroitunut. Toivon, että kaikilla tähän ketjuun kirjoittaneilla olisi vielä joskus mahdollisuus "päästä yli" kokemuksistaan ja oppisivat elämään niiden kanssa ilman katkeruuksia ja vihaa.

Kokemuksen kanssa voi elää ilman katkeruutta ja vihaa, vaikka ei pääsisikään siitä yli. Kun eivät kaikki kamalat kokemukset aiheuta katkeruutta tai vihaa alun alkaenkaan.

Että luotin alkoholisoituneeseen eksääni ja päästin lapsen viikonlopuiksi hänen luokseen. Uskoin että hän pystyy olemaan selvinpäin ja huolehtimaan lapsesta. No ei ollut ja lapsi oli ihan heitteillä. Nyt jo aikuinen lapseni kertoi minulle asian muutama vuosi sitten. Kadun niin että luotin enkä varmistunut tilanteesta.

Seiväshyppy ja kuuden metrin ylitys,en pääse ja se kyllä harmittaa.

En tiedä pääsenkö ylitse mutta olisin mielelläni halunnut saada lapsia tai edes sen yhden lapsen mutta tuskin saan kun en ole parisuhteeseenkaan päässyt toistaiseksi etenemään kenenkään kanssa, vaikka ikää on jo noin 45 vuotta

Tiedän kyllä, että moni on tyytyväinen kun saa elää ja olla yksin, enkä minäkään itseäni jatkuvasti (24/7) koe yksinäiseksi,

Silti aina tosinaan mieleni valtaa joko syvä itse inho ja itse syytökset; Miks juuri oma kohtaloni on ja on ollut lapsettoman ikisinkun osa.

Toisaalta tiedostan,etä luultavsti minun on ollut parempi olla ja elää yksin kuin jossain syvästi loukkaavassa ja satuttavassa parisuhteessa. Kuitenkin  näidem ääripäiden väliin mahtuu aika monta muuta vaihtoehtoa, enka aina jaksaisi ja haluais ajatella kauheimman kautta muistuttaakseni, että oma elämäni yksin on arvokas, eikä kumppani voi olla kuin korkeintaan bonus, joka täydentää sitä, kuten minö mahd. hänen. 

Menetin elämäni naisen 50v sitten. En ymmärtänyt että hänellä oli niin kova vauvakuume. Hänellä on vain tämä yksi lapsi. Olemme muutaman kerran tavanneet ja hän on kertonut että katuu mutta ei ole halunnut rikkoa minun perhettäni.

Hän on mielessäni joka päivä. Tällä mennään elämän loppuun asti

Vierailija kirjoitti:

Lapsen kuolema. 

Kyynisti loppuelämäksi. Kun joku ruikuttaa joutavia, toivon hänelle suuria vaikeuksia.

Toksinen positiivisuus raivostuttaa. Jos he kokisivat yhtä kauheita, voisivat hekin tulla järkiinsä. 

 

Sama juttu. Kun työpaikalla muut valittavat lapsiensa flunssista ja vatsataudeista, tekisi mieli tokaista, että ole onnellinen, että lapsesi on elossa - minun lapseni makaa haudassa.

kusella käynti useasti päivässä.

Oman äitini sekä isoisäni kuolema, olimme läheisiä. Molemmat kuolivat suhteellisen nuorena, ja kaipuu on kova varsinkin kun nyt on omia lapsia. Vaimon lisäksi ei ole kenen kanssa jonka voin iloni ja ylpeyteni jakaa kun omat lapset varttuvat ja edistyvät.

En ole varma onko sellaista enää. Olen selvinnyt seksuaalisesta, henkisestä, taloudellisesta ja fyysisestä väkivallasta. Olen kohdannut tilanteen, jossa henkeni on ollut uhattuna. Olen selvinnyt mielenterveyteni kadottamisesta. Olen selvinnyt vanhemmuudesta aivan yksin. Olen selvinnyt henkilökohtaisesta konkurssista. Ainoastaan kuolema minut enää voi viedä. Silloinkin uskon, että on toivoa jostakin, mitä emme käsitä tässä todellisuudessa.