Lue keskustelun säännöt.
Miksi isoisät ei puhuneet sodasta?
13.08.2025 |
Oma isoisäni oli talvi- ja jatkosodan veteraani ja sotainvalidi, mutta ei puhunut sodasta koskaan sanaakaan vaikka olisin kovasti halunnut kuulla. Sama muiden kanssa. Oli hiljaa.
Jostain luin, että taisteluissa oikeasti olleet eivät puhuneet, puheet jåi takaportaiden jehujen hommaksi.
Kommentit (82)
Toinen pappani puhui ja toinen ei. Jälkimmäinen oli päästänsä jotenkin sekaisin. Molemmat haavoittuivat. Ensin mainittu ilmeisesti pahemmin tai sitten osasi hakea kaikki sotaveteraanien tukitoimet. Toinen ei saanut mitään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Lavi lauloi.
Oi nuoruus, se tylsää sotaretkeä ja raatamista oli vain.
Nykynuorilla on pahempaa...
Epäilemättä on niin, että ainakin osa veteraanipolvesta on kokenut Suomen sotienjälkeisen
kansainvälisen aseman, ja erityisesti maamme idänsuhteiden, vaikuttaneen sillä tavoin, että
veteraanit eivät saaneet Suomessa ansaitsemaansa arvonantoa ja joutuivat sillä tavoin myös
ulkopoliittisista syistä paitsioon. Tämän käsityksen mukaan Suomen harjoittama ulkopolitiikka
vaati tai edellytti sitä, ettei veteraanien sotavuosina antamaa uhria voitu, saatu tai haluttu riittävästi
Suomessa arvostaa. Samaa sukua tämän ajatuksen kanssa on käsitys, jonka mukaan veteraanit ovat
kokeneet joutuneensa 1960-luvulla nuorten radikaalien syytösten, jopa pilkan kohteeksi.
Lähde:
https://blogs.helsinki.fi/shentila/files/2005/04/Veteraanit_esitelmä.pdf
Mitä olen lukenut myöhemmin, niin sotaveteraanit, invaliditkaan, ei saaneet yhteiskunnalta paljon apua. Asenne sodan jälkeen oli suurin piirtein, pidä huoli itsestäsi. Oli sitten korinpunojaa, harjantekijää ja ihan raskasta fyysistä työtä. Jos oli ns. "ohiammuttu" ja kavereissa huonompionnisia, niin varmaan ei halunnut puhua.
Vanhan jermun purnaus. Miettikää te nuoret hetken verran, te ette ehkä protestoida vois, jos ei me vanhat sotajermut kerran myös teidän eestä protestoitu ois.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mitä olen lukenut myöhemmin, niin sotaveteraanit, invaliditkaan, ei saaneet yhteiskunnalta paljon apua. Asenne sodan jälkeen oli suurin piirtein, pidä huoli itsestäsi. Oli sitten korinpunojaa, harjantekijää ja ihan raskasta fyysistä työtä. Jos oli ns. "ohiammuttu" ja kavereissa huonompionnisia, niin varmaan ei halunnut puhua.
Meidän historiaan kuuluu myös ajanjakso, jolloin jopa valtiovallan taholta sotaveteraaneille sanottiin että mitäs lähditte.
Sitä olen miettinyt miten tämä synnytti monissa tunnekylmyyttä. Ehkä tunteiden tukahduttaminen yhdellä alueella sitten vaikutti muihinkin tunne-elämän alueisiin. Isovahempani olivat hyvin tunnekylmiä, heillä oli vaikeuksia ilmaista positiivisia ja rakastavia tunteita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kuinka vanha olet jos isoisäsi on ollut sodassa?
Aloittajasta en tiedä, mutta itse olen 40 ja isoisistäni toinen oli sodassa, toinen ei.
Vierailija kirjoitti:
Itse kyllä olisin puhunut...miten tapoin r y c c i ä urakalla,enkä ottanut vankeja taakakseni..
Sinä oletkin pelituoliisi piereskelevä näppäimistösoturi. MOT.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sitä olen miettinyt miten tämä synnytti monissa tunnekylmyyttä. Ehkä tunteiden tukahduttaminen yhdellä alueella sitten vaikutti muihinkin tunne-elämän alueisiin. Isovahempani olivat hyvin tunnekylmiä, heillä oli vaikeuksia ilmaista positiivisia ja rakastavia tunteita.
Ihan sotaa käymättömätki 30-luvulla syntyneet on semmosia, ku ne on kasvatettu puhdasoppiseen luterilaisuuteen et mistään ei saa valittaa eikä koskaan itkeä.
Osa ei puhunut sen "mitäs menitte" -asenteen takia, osa puhui vain saman kokeneiden kanssa ja osa ei halunnut puhua ollenkaan. Moni puhui toistenkin veteraanien kanssa vain kännissä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miksiköhän?
Tyhmäkö oot?
T: Antti Laine ja minuunkin siirtyi sotatraumat!
Vierailija kirjoitti:
Epäilemättä on niin, että ainakin osa veteraanipolvesta on kokenut Suomen sotienjälkeisen
kansainvälisen aseman, ja erityisesti maamme idänsuhteiden, vaikuttaneen sillä tavoin, että
veteraanit eivät saaneet Suomessa ansaitsemaansa arvonantoa ja joutuivat sillä tavoin myös
ulkopoliittisista syistä paitsioon. Tämän käsityksen mukaan Suomen harjoittama ulkopolitiikka
vaati tai edellytti sitä, ettei veteraanien sotavuosina antamaa uhria voitu, saatu tai haluttu riittävästi
Suomessa arvostaa. Samaa sukua tämän ajatuksen kanssa on käsitys, jonka mukaan veteraanit ovat
kokeneet joutuneensa 1960-luvulla nuorten radikaalien syytösten, jopa pilkan kohteeksi.
Lähde:
https://blogs.helsinki.fi/shentila/files/2005/04/Veteraanit_esitelmä.pdf
Aivan järkyttävää oli se, miten ns. puliukkoihin Helsingissä suhtauduttiin 50- ja 60-luvuilla. He olivat sodan rikkomia miehiä, jotka tuhosivat elämänsä tämän maan puolesta. Ketään ei kiinnostanut heidän auttamisensa ja majoittamisensa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Isoisäni puhui sodasta. Itsekin keskustelin paljon sodasta hänen kanssaan
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Suomen ilmapiiri myös esti sen. Koska hävisimme, piti olla "kavereita" Nouvostoliiton kanssa ja kaikki sotineet olivat kuvainnollisesti syyllisiä ja rikollisia, vaikka vain johtajia rangaistiin. Piti hävetä ja olla hiljaa. Kiva palkinto fyysisen ja psyykkisen terveyden menetyksestä isänmaan hyväksi.
Muista että ennen sotia Suomi oli verisesti jakautunut. Kommunistipuolue laillistettiin osana jatkosodan rauhanehtoja. Moni sotamies oli kommunisti. Kovimpien töiden tekijöitä ja ensimmäisenä sodassa uhrattavia. Sodan jälkeen tuskin juuri kellään oli lämpimiä ajatuksia neuvostoliitosta mutta se mikä pitää ymmärtää että monen ajatukset valkoisesta Suomesta ei olleet yhtään sen lämpimämpiä.
Talvisota yhdisti punaiset ja valkoiset. Jopa punaiset tiesivät mistä se todellinen vihollinen tulee ja jos suomalais
Historian tutkija Lasse Lehtinen sano et yks punasten puolella 1918 taistellu sano 1939 et onneks se päälahtari on nyt meidän puolella ku Mannerheim oli puolustusvoimien komentaja
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sitä olen miettinyt miten tämä synnytti monissa tunnekylmyyttä. Ehkä tunteiden tukahduttaminen yhdellä alueella sitten vaikutti muihinkin tunne-elämän alueisiin. Isovahempani olivat hyvin tunnekylmiä, heillä oli vaikeuksia ilmaista positiivisia ja rakastavia tunteita.
Ihan sotaa käymättömätki 30-luvulla syntyneet on semmosia, ku ne on kasvatettu puhdasoppiseen luterilaisuuteen et mistään ei saa valittaa eikä koskaan itkeä.
30-luvulla syntyneet kokivat myös sodan. Erilaisen tietysti kuin rintamalla olleet, mutta raskasta ja pelottavaa se aika heillekin oli. Vuosikymmenen alkupuolella syntyneillä lapsuus loppui kesken, loppupuolella syntyneille sota oli pitkään ns. normaali tila kun he eivät muuta muistaneetkaan.
Se oli niin kamalaa aikaa, että eivät halunneet muistella. Piti jatkaa elämässä eteenpäin. Kaikki sota-ajan kirjeetkin oli poltettu. Oma isoisäni muisteli sodasta vuosikymmenien mittaan vain kaksi asiaa, jotka eivät oikeastaan taisteluihin liittyneet: olivat ampuneet hirven, mutta eivät ehtineet sitä syödä, kun tuli lähtö Kannakselle ja hyvä oli hoito sairaalassa, kun oli haavoittunut.
Sodan jälkeen tosiaan elettiin aikaa, että Lottajärjestö piti lopettaa eikä sattuneesta syystä veteraaneja sopinut kehua. 1950-luvulla julkaistua romaania moitittiin kovasti, kun kertoi aika realistisesti sodasta.
Vierailija kirjoitti:
Isoisäni puhui sodasta. Itsekin keskustelin paljon sodasta hänen kanssaan
Oliko rintamalla? Rintamamiehet eivät paljon puhuneet.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sodan jälkeen ilmapiiri kääntyi vasemmiston suuntaan ja rintamamiehiä ei pidetty arvossa.
Höpö höpö. Esim aloituksen veteraani oli SKDL:n miehiä, samoin lähes kaikki kylän duunarit.
Nyt et ihan ymmärtänyt. Vasemmisto oli kallellaan Neuvostoliittoon.
Olivat vasta sodan jälkeen, hyvästä syystä. Hyvin vähän oli aatteen vuoksi käpykaartiin lähteneitä.
Poikani on 38, ja hänenkin isoisänsä lähti sotaan parikymppisenä nuorukaisena ja palasi jatkosodasta vanhana kaljuna 25-vuotiaana. Poikani kysyi pienenä isoisältään oliko tämä tappanut monta venäläistä, mutta isoisä ei halunnut vastata.