Lue keskustelun säännöt.
Kuopus lähtee opiskelemaan ja muuttaa opiskelupaikkakunnalle. Miten siihen tottuu kun "pesä tyhjenee"?
01.08.2025 |
Tottakai olen iloinen että hän pääsi haluamaansa kouluun toisella yrityksellä. Välivuotena korotti yo arvosanoja ja oli välillä töissä. Tänään käytiin ostoksilla, hankittiin kaikkea tarpeellista mitä opiskelija-asuntoon tarvitsee. Nyt todellisuus alkaa pikkuhiljaa hiipimään tajuntaan, hän muutta kohta pois kodista. Ikävä ja haikea olo jo nyt. Esikoinen lähti opiskelemaan jo useita vuosia sitten, haikea oli olo silloinkin, mutta nyt ei enää jää lapsia kotiin. Miten olette kokeneet kun kotipesä tyhjenee?
Kommentit (60)
Meillä mies meni aivan tolaltaan, kun ainoa poikansa muutti omilleen. Joutui lopulta sairaslomalla viikoksi. Toipui sittemmin kyllä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Nyt tuntuu että n 135 neliön ok talo on kahdelle turhan iso. Itse rakennettu, lapset tänne synnäriltä tuotu. Tämä on lasten koti ja kaikki muistot täältä. Ei tätä raaskisi poiskaan myydä (ei ehkä menisi kyllä kaupaksikaan; nykyään muuttotappiokunta, sijainti kuntakeskuksen ulkopuolella, ei uusia työpaikkoja). Ap
Meillä on 300 neliötä asuttavaksi kahdestaan. Just mahdutaan. Isännällä on iso autotalli/-halli täynnä harrasteautoja ja moottoripyöriä. Ei varmaan muuteta tästä vielä pitkään aikaan.
Asun pikkukaupungissa. Koko kaupunki tuntui tyhjältä, kun esikoinen muutti opiskelemaan.
Onneksi nuorin asuu kotona vielä pitkään.
Vierailija kirjoitti:
Aika ihana ketju ja samalla haikea olo ajatella että osa vanhemmista välittää lapsistaan noin paljon. Minulla ei ole lapsia ja minua itseäni ei kyllä kaivattu pätkääkään.
Ei tuo välittämistä ole, vaan takertumista.
Kyllä siihen tottuu vaikka se ensin kovasti kirpasee. Itse taisin masentua muutamaksi viikoksi, kun esikoinen lähti opiskelemaa useamman sadan kilometrin päähän. Sen jälkeen kaikki lapset on muuttaneet kauaksi kotoa ja pääsevät käymään vaan pitemmillä lomilla.
Aina kun lähtevät tunnen useamman päivän outoa alakuloa, mutta se menee sitten ohi ja elämä jatkuu taas vanhaan malliin.
Kyllä se siitä. Täytyy vaan olla onnellinen lasten puolesta, että ovat päässet opiskelemaan sitä mitä ovat halunneet ja meillä ovat vieläpä löytäneet siinä opiskelun lomassa kumppanitkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vihdoin on aikaa myös itselle ja omille harrastuksille.
Eikö lapsen ollessa n 12 v se voi jo olla kotona itsekseen kun vanhemmat harrastaa?
Vierailija kirjoitti:
Aika ihana ketju ja samalla haikea olo ajatella että osa vanhemmista välittää lapsistaan noin paljon. Minulla ei ole lapsia ja minua itseäni ei kyllä kaivattu pätkääkään.
Olen pahoillani että sinua ei ole kaivattu. Minä en ensimmäistä lastani saanut sairaalasta kotiin, hän oli vaikeasti sairas eikä selvinnyt. Hänen jälkeen sain vielä kaksi hoitojen avulla, olen niin kiitollinen että vielä kaksi kertaa uskalsin/jaksoin yrittää ja sain molemmat elävänä kotiin. Ja nyt he ovat nuoria aikuisia. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei kai siinä muuta kuin uutta täytettä pesään.
Siitä se sitte lähtee menemään
Tä? Ite olisin vaan helpottunut, kun pesä tyhjenee ja saan vihdoin omaa aikaa!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aika ihana ketju ja samalla haikea olo ajatella että osa vanhemmista välittää lapsistaan noin paljon. Minulla ei ole lapsia ja minua itseäni ei kyllä kaivattu pätkääkään.
Ei tuo välittämistä ole, vaan takertumista.
Voi taivas, että noinkin negatiivisia ihmisiä on olemassa :D Jopa se, että kaipaa omia lapsiaan, kun nämä muuttaa kotoa onkin vain takertumista:D
Mee nyt mäkeen, sulla tuskin on lapsia. Jos olisi tietäisit kyllä, että lapsia tulee ikävä, kun he muuttaa pois. Todella outoa olisi, jos ei tuntuisi missään, kun oma lapsi muuttaa omilleen. Joskus hyvinkin kauaksi ja tietää, että usein en nähdä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tä? Ite olisin vaan helpottunut, kun pesä tyhjenee ja saan vihdoin omaa aikaa!
Eikö sinulla ole ollut muka koskaan omaa aikaa?
Vierailija kirjoitti:
Vihdoin on aikaa myös itselle ja omille harrastuksille.
No eikö sitä ole tullut jo muutama vuosi sitten. En ole ainakaan yli 15-vuotiaana juuri äidin tai isän hyysäämistä tarvinnut. Olisi kyllä hienoa jos olisi ollut läheisemmät välit.
En ollut äitini kanssa missään kohtaa läheinen, mutta siitä huolimatta hän jäi roikkumaan minuun ja veljiini kun muutimme kotoa.. Hän aina valitti että joka viikonloppu pitäisi käydä kotona ja jos ei ole koko viikonloppua kotona hän valitti ja jopa kiukutteli siitä.. ei ollut kaunista katseltavaa. Toivottavasti minusta ei tule samanlaista.
Nyt aikuisena kolmekymppisenä olen miettinyt ettei se kyllä varmaan ihan normaalia tai tavallista ollutkaan.
Pikkulapsena hän ei olisi halunnut olla ja leikkiä kanssani tai olla kiinnostunut asioistani ja elämästäni, mutta sitten kun muutan pois, olen jotenkin huolenpidosta velkaa ja pitäisi alkaa aikaa viettämään äidin kanssa..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vihdoin on aikaa myös itselle ja omille harrastuksille.
Eikö lapsen ollessa n 12 v se voi jo olla kotona itsekseen kun vanhemmat harrastaa?
Silti se on eri juttu, kun ei enää tarvitse miettiä ruokia ym jota joutuu miettimään vielä silloin, ku lapset/nuoret on kotoana. On iha eri juttu, kun siellä kotona ei oikeasti enää ole muuta, kuin kaksi aikuista, eikä kenestäkään tarvitse enää olla vastuussa.
Vaikka se 12v voikin olla hetken yksin kotona, olet silti hänestä joka hetki vastuussa.
Alkuun tuntuu todella haikealta, surulliseltakin, ja koti tyhjältä. Mutta aika nopeasti siihen tottuu ja tyhjän tilan täyttää omat jutut ja omat menot.
Hyviä puolia on, ettei tarvitse huolehtia enää kenenkään ruokahuollosta ja puolison kanssa voi tehdä kahdestaan asioita.
Eniten yllätti ehkä parisuhdekriisi, ei nyt ehkä kriisi, mutta en parempaa sanaa löytänyt. Tässä me nyt ollaan kaksi varista kahdestaan, mitä nyt tehdään kun ollaan kahdestaan. Löytyykö yhteisiä juttuja ja mitä haluamme tehdä kun perhedynamiikka radikaalisti muuttuu.
Vierailija kirjoitti:
Tä? Ite olisin vaan helpottunut, kun pesä tyhjenee ja saan vihdoin omaa aikaa!
Eli sinulla ei ole lapsia? Kuka vanhempi on ainostaan helpottunut kun elämän rakkaimmat ihmiset lähtee maailmalle ? Tai jos sinulla on lapsia, et vielä tajua miten kovasti se sattuu, kun viimeinekin lähtee pysyvästi pesästä.
Vaikka sitä omaa aikaa välillä toivoi, oli se silti rankkaa, kun lapset kasvoi ja lähtivät pesästä. Ei se pelkästään onnea ja auvoa ollut, vaan myös kovaa ikävää. Kyllä sitä rakkaita ihmisä kaipaan kun he ovat kaukana ja harvoin näkee.
Vierailija kirjoitti:
Nyt tuntuu että n 135 neliön ok talo on kahdelle turhan iso. Itse rakennettu, lapset tänne synnäriltä tuotu. Tämä on lasten koti ja kaikki muistot täältä. Ei tätä raaskisi poiskaan myydä (ei ehkä menisi kyllä kaupaksikaan; nykyään muuttotappiokunta, sijainti kuntakeskuksen ulkopuolella, ei uusia työpaikkoja). Ap
Läheisiä ei korvaa kyllä koskaan mikä eikä kuka, mutta kokeilkaa joitakin lemmikkien tai kasvien huolehtimisesta. On ainaski jotain, mihin huolenpitoa jakaa. En myisi koskaan oma rakentamani taloa. Siellä on ihanat muistot. Ja on paikka, mihin lapsilla edelleen tulla ja olla ja voi olla, että kohta on lapsenlapsetkin vielä. Siirtäkää tämä tyhjyys johoonkin- kissoihin, koiriin, kaneihin, lintuihin, kasveihin- johonkin, mistä tai kenestä pidätte ja tykkäte. Korvikkeksi, tyhjän tilan täytteksi.
Itkuhan siinä muutaman kerran pääsi, mutta toki olin myös iloinen siitä, että se oma opiskelu-ura ja ammatti löytyi. Muutama vuosi meni hänellä siihen irtiottoon ja aikuistumiseen, mutta läheisiä ollaan nykyään. Kummasti muuttuvat monet iän myötä ja alkavat arvostaa esimerkiksi vanhemman ammatillista osaamista. Lasten syntymä on myös etappi, mutta itse en ole vielä lapsenlapsia saanut. Ikää kun tulee, niin useista ihmisistä joutuu luopumaan kuoleman vuoksi. Välillä ei oikein edes meinaa tajuta sitä, että läheinen ihminen on lopullisesti poissa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aika ihana ketju ja samalla haikea olo ajatella että osa vanhemmista välittää lapsistaan noin paljon. Minulla ei ole lapsia ja minua itseäni ei kyllä kaivattu pätkääkään.
Ei tuo välittämistä ole, vaan takertumista.
Se on rakkautta, mikä ei kuole koskaan. Empatiakyvyttömät tulkitsevat sitä takertumiseksi. Rakkautta se on, hellyyttä, kiintymyst, välittämistä, ettäs tiesit.
Yllättävän nopeasti siihen tottui, nuorimman muutosta nyt jo neljä vuotta. Ja siihen uuteen vapauteen etenkin. Nuorimman lähtö oli kuitenkin itselle vaikein. Miehen kanssa on aina vietetty paljon aikaa yhdessä ja meillä on yhteisiä harrastuksia, se varmaan helpotti ainakin meillä tilannetta.