Onko muilla ollut huonoja psykoterapiakokemuksia?

Minä kävin kahdella. Ensimmäisen kanssa suuntaus ei toiminut. Toisen kanssa suuntaus oli oikea, mutta persoona ei natsannut.

Uudestaan en enää kokeile. Ei voi mitään. Ihan hyvin minä pärjäilen ilmankin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen sitä mieltä, että sekä psykoterapeutit että terapeutit on yksi hyödyttömimpiä ammatteja ikinä, psykoterapiassa loppujen lopuksi laitetaan vain asiaka/potilas tajuamaan ongelmansa ÄÄNEEN ja that's it, kaikki tietävät omat ongelmansa, mutta ratkaisua ei todellakaan löydy terapeutin avulla, kaikki joko ratkeaa omin avuin tai ne eivät ratkea. Niin kauan kuin on muita ihmisiä olemassa, voi olla, että ongelmat eivät ratkea koskaan ellet sulje itseäsi pois ja laita reppuun vain niitä tarvikkeita joita luulet tarvitsevasi. Terapeutti ei pelasta sinua yhtään miltään vaan saattaa jopa syyllistää sinua itseäsi tilanteestasi. 

Tajuaminen ja ymmärtäminen kaksi eri asiaa, itse olisin kiitollinen toisesta perspektiivistä jos elämässäni ei ole muita ihmisiä.

En ole tuo jolle vastasit, mutta viestisi mene

Rauhoitu ap, tossa annettiin mielestäni esimerkki eikä puhuttu teikäläisestä :D 

Tässä mm. yksi hyvä kirjoitus siitä, miten tiede osoittaa, että psykoterapian kuvitelma lapsuudenkokemusten tärkeydestä on väärä. Sen sijaan ihmiset kärsivät silloisten olosuhteidensa takia: https://aeon.co/essays/i-am-a-better-therapist-since-i-let-go-of-therap…

Abigail Shrier julkaisi hyvin vaikutusvaltaisen kirjan terapian ja siihen liittyvien ajatus- ja käyttäytymismallien haitallisuudesta: https://www.amazon.com/Bad-Therapy-Kids-Arent-Growing/dp/0593542924

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yksi mun psykoterapeista istuu vankilassa huumerikoksista. Oli todella narsistinen tyyppi. 

työtön ystäväni osti huvilan

Tämä on kyllä ihan tosijuttu. Löytyy lehdistä myös. 

Itselläni paha olo johtui vaikeasta työ- ja opiskelutilanteesta. Olisin tarvinnut siihen konkreettisia neuvoja miten jaksaa sitä.

Psykoterapeutti oli täysin hukassa, ei kyennyt ymmärtämään alaani ollenkaan, joten ainoa mitä hän kykeni tekemään oli projisoida omaa vihaansa omaa taustaansa kohtaan. Raivosi mm. vanhemmistaan ja paikasta mistä oli kotoisin. Jankkasi, että minun pitää irtisanoutua ja lopettaa opinnot, että kaikki on vanhempieni ja kulttuuritaustani syytä, että minun pitää laittaa välit poikki läheisiini ja ystäviini, että niin hänkin oli tehnyt. Ja luopua kaikista opinto- ja urasuunnitelmia koska niin hänkin oli tehnyt.

Apua. Mulla on samankaltainen kokemus. Minua ahdisti opinnot ja työelämä, sillä opinnot eivät ainakaan heti näyttäneet tuovan työpaikkaa. Se nousi keskustelussa useasti esiin, sillä tilanne ahdisti minua kovasti. Pyysin terapeutilta, että puhuttaisiin jostain muusta. Hän ei koskaan tarttunut tähän mitenkään, siis yrittänyt ohjata keskustelua. En oikein ymmärrä, osaanhan itsekin kavereilleni sanoa, että taas sä puhut siitä tylsästä eksästä vaikket haluaisi, puhutaanko jostain muusta?

Lopulta häneltä täysin spontaanisti pääsi suusta "sitten ei auta muu kuin alanvaihto!", vaikka minulla oli ongelmana, että en ollut vielä löytänyt töitä. Eihän nyt generalistialan tutkinnolla ensinnäkään "vaihdeta alaa", kun sillä samalla voi tehdä hyvin monenlaisia töitä, saati että olisin voinut olla uuden alan opiskelun vuoksi vuosia lisää pois työelämästä.

Ei ne oikeasti voi tuollaisia neuvoja alkaa jakaa.

Pääsin aika pian tuon jälkeen töihin ja hyvin on ala vetänyt.

Vierailija kirjoitti:

Olen etsinyt kohta 2 vuotta terapeuttia, minulla on vaikea ocd johon liittyy todennäköisesti traumaattiset kokemukset. Eipä löydy, koen kognitiivisen terapian turhaksi lässytykseksi ja alkaa jo muutenkin tuntua etten usko koko terapiaan. Minulla oli vuoden terapeutti  mutta yhtään ei mielestäni edistytty,  ja molemmat olimme sitä mieltä että tarvitsen toisenlaista terapeuttia. Sain jopa terapeutin itkemään, koska en suoraan uskonut siihen mitä hän yritti puhua vaan haastoin ja vaadin perusteluja. Enpä tiedä taitaa koko terapiatouhut olla huuhaata. Minun ajatuksiani on ainakin vaikea kääntää, en kuitenkaan velloo jossain huonommuuden tunteissa tai vastaavissa joten ehkä ne terapiat on tarkoitettu sellaisille. Itse koen olevani yhtä hyvä kuin muut eikä minulla esim.ole pelkoja että jos ocdn vuoksi jätän jotain tekemättä jotai  kauheaa tapahtuu. 

Ihan nyt siltä varalta, että jostain syystä et olisi tietoinen: olen joskus lukenut, että pakko-oireisen häiriön hoitoon olisi olemassa sellainen terapiamuoto kuin ERP, exposure and response prevention eli altistus ja vasteen välttäminen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On täysin mahdollista, että terapeutti ei ole ollut hyvä työssään, sellaisiakin valitettavasti on. Samalla on kuitenkin vaikea olla täysin objektiivinen ulkopuolisena, kun en tunne kyseistä tilannetta tarkemmin.

Monilla ihmisillä aktivoituu kognitiivinen dissonanssi juuri silloin, kun terapiassa lähestytään vaikeita tai epämiellyttäviä teemoja. Tällöin voi syntyä vahva vastarinta, vaikka juuri ne aiheet olisivat avain muutokseen. Siksi on usein vaikea sanoa, onko kyse aidosti huonosta terapiasta vai normaalista prosessista, jossa epämukavuus on osa toipumista ja asiakas kokee sen paskaksi terapiaksi koska se on epämiellyttävää.

En siis halua vähätellä huonoja kokemuksia, mutta ajattelen että molemmat vaihtoehdot, epäpätevät terapeutit ja vaikean työn herättämä vastarinta voivat olla totta, ja joskus ne voivat myös mennä sekai

Psykologia alana on kärsinyt valtavasta replikaatiokriisistä oli kyse sitten neuropsykologisista korrelaateista tai persoonallisuuspsykologiasta. Tuli mieleen tuosta mustan valkoiseksi muuttamisesta: suurta osaa psykologian teorioilta ei voi edes kunnolla falsifioida, ne ovat niin tulkinnanvaraisia. Monet teoriat heijastavat enemmän tutkijoiden omia kulttuurisidonnaisia oletuksia, kuin mitään universaaleja malleja ihmismielestä. Ne saavat tukea tutkimuksissa, koska myös tutkimuskohteet ovat länsimaisia keskiluokkaisia ihmisiä pääosin. Se tutkii toisin sanoen ihmisiä, joiden ajattelua se on samalla vuosikymmenien aikana rajusti  muovannut. 

Vierailija kirjoitti:

Itselläni paha olo johtui vaikeasta työ- ja opiskelutilanteesta. Olisin tarvinnut siihen konkreettisia neuvoja miten jaksaa sitä.

Psykoterapeutti oli täysin hukassa, ei kyennyt ymmärtämään alaani ollenkaan, joten ainoa mitä hän kykeni tekemään oli projisoida omaa vihaansa omaa taustaansa kohtaan. Raivosi mm. vanhemmistaan ja paikasta mistä oli kotoisin. Jankkasi, että minun pitää irtisanoutua ja lopettaa opinnot, että kaikki on vanhempieni ja kulttuuritaustani syytä, että minun pitää laittaa välit poikki läheisiini ja ystäviini, että niin hänkin oli tehnyt. Ja luopua kaikista opinto- ja urasuunnitelmia koska niin hänkin oli tehnyt.

Apua. Mulla on samankaltainen kokemus. Minua ahdisti opinnot ja työelämä, sillä opinnot eivät ainakaan heti näyttäneet tuovan työpaikkaa. Se nousi keskustelussa useasti esiin, sillä tilanne ahdisti minua kovasti. Pyysin terapeutilta, että puhuttaisiin jostain muusta. Hän ei koskaa

Ironisinta omalla kohdallani oli, että olin terapian aikaan viimeistelemässä väitöskirjaani. Terapeutti jotenkin vihasi sitä koko juttua sekä sitä, että olin kunnianhimoinen urallani. Yritti saada minua luopumaan väikkäristä.

No, kun nyt 10 vuotta myöhemmin googlasin hänet niin arvaapa mitä hän nyt tekee - no väikkäriäpä tietysti.

Jotenkin kokonaisuudessaan tuntui koko ajan, että hän vihasi kaikkea minussa ja elämässäni koska hänen oma taustansa ja elämänsä oli niin erilaista. Mutta nyt näköjään tavoittelee niitä samoja asioita.

Hän mm. todella vihasi kulttuuritaustaani sekä perhetaustaani, hyökkäsi raivoisasti kummankin kimppuun. Olen viettänyt ison osan elämästäni ulkomailla ja hänelle oli hirveän tärkeää yrittää julistaa, että kaikki mitä olin koskaan oppinut ja tehnyt elämässäni, kaikki kokemukseni, ajatukseni ja arvoni olivat vääriä. Hyökkäsi myös todella raivoisasti vanhempieni kimppuun sekä ystävieni kimppuun. Ja myös työpaikkani ja urani.

Hän olisi varmaan ollut tyytyväinen jos olisin jäänyt työttömänä kotiin makaamaan Kelan tuilla loppuelämäni.

Kaiken kaikkiaan, tosiaan tuntui koko ajan siltä että hän projisoi omia ongelmiaan ja epävarmuuksiaan minuun ja yritti tuhota minut, ihmissuhteeni ja kaiken hyvän elämässäni.

Ap

Joo, koulukiusaamisen ja tuntemani rumuuden takia menin psykoterapiaan, mutta terapeutti ei osannut sanoa muuta kuin:

- Vika on minussa itsessä.

- Et voi muuttaa muita ihmisiä (esim. kuinka ihmiset käyttäytyvät).

- Kaikki ihmiset ovat kauniita omalla tavallaan.

- Asiasta X me voitaisiin jutella seuraavalla kerralla.

Olen sairastanut ocdtä yli 20 vuotta ja sinä aikana olen kokeillut itse altistusta ja jättämättä jotain tekemättä. Ei onnistu tilanne vain pahenee. Terapeuttihan ei niitä altistuksia tee vaan itse ne pitäisi joka tapauksessa pystyä tekemään ja sietämään. Mitä se terapeutti siis voi konkreettisesti tehdä jos yksinkertaisesti en edes pysty altistuksiin. Ei mitään. Moni luulee että pakko-oireisesta häiriöstä paranee kunhan vaan lakkaa tekemästä rituaaleja ja altistaa itseään. Jos pystyisin siihen olisi jo terve. 

"Psykologia alana on kärsinyt valtavasta replikaatiokriisistä oli kyse sitten neuropsykologisista korrelaateista tai persoonallisuuspsykologiasta. Tuli mieleen tuosta mustan valkoiseksi muuttamisesta: suurta osaa psykologian teorioilta ei voi edes kunnolla falsifioida, ne ovat niin tulkinnanvaraisia. Monet teoriat heijastavat enemmän tutkijoiden omia kulttuurisidonnaisia oletuksia, kuin mitään universaaleja malleja ihmismielestä. Ne saavat tukea tutkimuksissa, koska myös tutkimuskohteet ovat länsimaisia keskiluokkaisia ihmisiä pääosin. Se tutkii toisin sanoen ihmisiä, joiden ajattelua se on samalla vuosikymmenien aikana rajusti  muovannut."

Ja kun mennään sitten ihan biologisen tutkimuksen puolelle, niin monet psykologian ja varsinkin psykoterapian keskeisistä teeseistä eivät saa tukea vaan päinvastoin. Mm. kuvitelma lapsuuden keskeisyydestä persoonallisuuden muokkaamisessa. Päinvastoin, tutkimukset näyttävät että geenit ovat keskeisempiä persoonallisuuden muokkaantumiselle.

50/50 jatkoa,  sori en osannut lainausta tehdä kun joku ehdotti/ kertoi altistuksesta

Vierailija kirjoitti:

Olen sairastanut ocdtä yli 20 vuotta ja sinä aikana olen kokeillut itse altistusta ja jättämättä jotain tekemättä. Ei onnistu tilanne vain pahenee. Terapeuttihan ei niitä altistuksia tee vaan itse ne pitäisi joka tapauksessa pystyä tekemään ja sietämään. Mitä se terapeutti siis voi konkreettisesti tehdä jos yksinkertaisesti en edes pysty altistuksiin. Ei mitään. Moni luulee että pakko-oireisesta häiriöstä paranee kunhan vaan lakkaa tekemästä rituaaleja ja altistaa itseään. Jos pystyisin siihen olisi jo terve. 

Oletko koskaan harkinnut psykedeelejä?

"Monet teoriat heijastavat enemmän tutkijoiden omia kulttuurisidonnaisia oletuksia, kuin mitään universaaleja malleja ihmismielestä."

Tuosta kulttuurisidonnaisuudesta tuli vielä mieleen, että iso ongelma olivat tosiaan erilaiset kulttuuritaustamme. Terapeutti ei ymmärtänyt ollenkaan minun kulttuuritaustaani eikä hyväksynyt sitä.

Ap

The virtue and humility that was required to be for another has increasingly been distorted into victimhood for the client and heroic saviour identities for the therapist, while critical thinking has effectively become a silencing of any critique of current therapeutic or ideological dogma.

We like to see ourselves as critical thinkers, but the critical thought never seems to mention that some 10 per cent of clients get worse after starting therapy in these cases, therapy might be not merely unhelpful but actively harmful. If youre told that you must listen to your momentary and subjective feelings of annoyance and hurt, and view them as your truth, minor interpersonal discomforts are much harder to let go of gracefully. If youre then told that your troubles with relationships stem from your parents failure to be fully present and meet your needs in childhood, the risk is that you will become more critical of your relationship with them at a time when perhaps you need that solid family bond the most.

https://aeon.co/essays/i-am-a-better-therapist-since-i-let-go-of-therap…

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On täysin mahdollista, että terapeutti ei ole ollut hyvä työssään, sellaisiakin valitettavasti on. Samalla on kuitenkin vaikea olla täysin objektiivinen ulkopuolisena, kun en tunne kyseistä tilannetta tarkemmin.

Monilla ihmisillä aktivoituu kognitiivinen dissonanssi juuri silloin, kun terapiassa lähestytään vaikeita tai epämiellyttäviä teemoja. Tällöin voi syntyä vahva vastarinta, vaikka juuri ne aiheet olisivat avain muutokseen. Siksi on usein vaikea sanoa, onko kyse aidosti huonosta terapiasta vai normaalista prosessista, jossa epämukavuus on osa toipumista ja asiakas kokee sen paskaksi terapiaksi koska se on epämiellyttävää.

En siis halua vähätellä huonoja kokemuksia, mutta ajattelen että molemmat vaihtoehdot, epäpätevät terapeutit ja vaikean työn herättämä vastarinta voiva

Kommentoijan ja kommentin uskottavuus haihtuu kuin pieru saharaan, jos tällaiselle palstalle ei osaa kirjoittaa viljelemättä turhaan ammattislangia. Kertoo kain siitä, että kirjoittajalla on esim. kampaajan tuolissa naistenlehdistä hankittu keittiöpsykologin pätevyys.

voi toki olla myös arrogantti ääliö.

Vierailija kirjoitti:

"Psykologia alana on kärsinyt valtavasta replikaatiokriisistä oli kyse sitten neuropsykologisista korrelaateista tai persoonallisuuspsykologiasta. Tuli mieleen tuosta mustan valkoiseksi muuttamisesta: suurta osaa psykologian teorioilta ei voi edes kunnolla falsifioida, ne ovat niin tulkinnanvaraisia. Monet teoriat heijastavat enemmän tutkijoiden omia kulttuurisidonnaisia oletuksia, kuin mitään universaaleja malleja ihmismielestä. Ne saavat tukea tutkimuksissa, koska myös tutkimuskohteet ovat länsimaisia keskiluokkaisia ihmisiä pääosin. Se tutkii toisin sanoen ihmisiä, joiden ajattelua se on samalla vuosikymmenien aikana rajusti  muovannut."

Ja kun mennään sitten ihan biologisen tutkimuksen puolelle, niin monet psykologian ja varsinkin psykoterapian keskeisistä teeseistä eivät saa tukea vaan päinvastoin. Mm. kuvitelma lapsuuden keskeisyydestä persoonallisuuden muokkaamisessa. Päinvastoin, tutkimukset näyttävät että geenit ovat keskeisempiä pers

Persoona on psykologinen käsite, sitä ei voi tutkia ilman psykologiaa ja yleensä ottaen sen redusoiminem suoraan geenien tai aivojen tasolle on mahdotonta. Itse asiassa geenitutkimus on vuosikymmenien aikana kärsinyt ihan samasta replikaatio-ongelmasta kuin psykologia. Tätä kuvastaa molelyyligenetiikassa tunnettu "puuttuvan perinnöllisyyden ongelma", jossa suurin osa kaksostutkimusten mukaan geneettisinä pidetyistä häiriöistä selittyy tilastollisesti vain hyvin pieneltä osin geeneillä. Suuri osa geenitutkimuksen tuloksista on ollut vääriä positiivisia. GWAS-tutkimuksissa taas seulotaan pelkkiä tilastollisia artefakteja, jotka nostavat jotain 0.01 % sairauden riskiä. Kun näitä olemattomia tilastollisia riskejä yhdistää, niin saadaan malleja joilla selittään peräti 10% sairauden/persponan/piirteen  vaihtelusta populaatiotasolla, vaikka niillä ei olisi mitään todistettavasti kausaalista yhteyttä tutkittavaan ilmiöön, ne ovat vain tilastollisesti merkitseviä. Tilastolliset kausaalimallit ovatkin aivan eri asia kuin tosiallisey kausaalimekanismit, joita ei todellakaan kunnolla ymmärretä sen enempää lokien häiriöiden kuin psykologisten käsitteidenkään osalta. Ja aivokuvantaminen en vasta onkin yllättävän altis subjektiivisuudelle, sen menetelmät ovat hyvin analyyttisesti joustavia ja täten tulokset myös hyvin tulkinnanvaraisia.

Joskus aikoinaan kävin sairaanhoitopiirien aikoihin keskustelemassa keskusteluapu hoidoissa. Nuorena ei osaa yhtään kyseenalaistaa saamaansa apua, joka voi olla luokattoman huonoa.

Hoidoksi voidaan väittää mitä tahansa, jopa virheellisen sekä haitallisen tiedon jakamista. Minusta tämä on erittäin vaarallista, kun kyseessä nuoret oireilevat. Minulle esim. väitettiin tässä ns. terapiassa vuosia, että vähintaan yksi lämmin ateria päivässä pitää ihmisen hyvässä kondiksessa. Kun terapia tädit jankkasi tätä samaa kuukausia, tajusin vaihtaa kaupunkia ja sairaanhoitopiiriä vihdoin viimein.

Putosin siis tämän hoidon piiristä. Ja yllättäen voin paremmin kuin koskaan aiemmin, vapaana eläen oman näköistä elämää. Harmittaa, että vuosia kävin näissä keskusteluissa, ja kertomani jutut on kirjattuna mihin lie..

Yli kymmenen vuotta sitten koin hyvin vaikean eron, siihen liittyi monenlaista ikävää tapahtumaa. Pääsin terapiaan, jonka otin kiitollisena vastaan, mutta kolmen käynnin jälkeen onneksi ymmärsin lopettaa. Terapeutti kertoi todella paljon omista kokemuksistaan, muiden asiakkaiden tapauksista. Pääosin kuuntelin tai sitten kerroin elämäni perusasioita. Välillä hän ylisanoin kauhisteli miten kamala puolisoni oli ollutkaan. Sitä en olisi tarvinnut, sillä halusin vihasta eroon ja päästä eteenpäin. Onneksi lääkäri ymmärsi ongelman ja kirjoitti lähetteen silloin vasta kokeilussa olleeseen nettiterapiaan. Se oli omalla kohdallani täysosuma. Pystyi lajittelemaan kokemuksiani ja tutkimaan omien ajatusteni kulkua eteenpäin katsoen. Hyödynsin terapian ohjeita pitkään. Myöhemmin tarjoutui mahdollisuus kokeilla myös netti-uniterapiaa. Sekin loistava ja sain vaikean unettomuuden kuriin. Ja kokemuksen että tein sen itse, vaikka netti-terapioiden takana oli aina terapeutti, joka vastasi kun minulla oli tarve. 

Jos joskus tarvitsen vielä vastaavaa apua, valitsen ehdottomasti minkä tahansa muun vaihtoehdon kuin tavattavaan terapeutin.

Ei terapiaa, mutta kunnon seuranta 1,5kk välein ja palaveri. Tätä ollut nyt jo vuosia. Ihan ok touhua vaikka mielestäni liian tiheään nämä jutut. Vakaa tilanne ollut jo pitempään.