Onko kellään oikeasti hyviä muistoja koululiikunnasta yläasteella?

Pidin koululiikunnasta ja minulla oli mukavia liikunnanopettajia. Yläkoulussa nuorehko nainen, lukiossa eläkeikää lähestyvä. 

On, yksi opettaja oli oikeasti hyvä myös liikunnassa heikommille, tunnit oli kivoja. Sitten se kuoli kesken yläasteen ja sama sonta jatkui mikä alkoi jo ekaluokalla ja jatkui lukion loppuun.

80- ja 90- luvuilla ei opetuksessa vielä ollut, ainakaan liikunnassa sellaista lempeää tyyliä...onko nykyäänkään koululiikunnassa? Jos opetustyyli olisi ollut toinen, liikuntatunnit olisivat olleet lempiaineita näin jälkeenpäin ajatellen. Onneksi ei niin pahoja traumoja jäänyt, että olisin liikunnan jättänyt koulutunneille. Ei, vaan innostuin päälle 20:sena liikunnasta uudelleen, hiihto, juoksu.....jne. Mutta liikuntatunnit olivat kouluaikaan inhokkiaineita ikävien opettajien ansioista, pakottamista, huutamista,piti olla tyyliin osaaja heti vaikkei koskaan ollut kokeillut koko lajia :).

Vierailija kirjoitti:

Yläasteen liikunta oli helppoa, opettaja oli pahasti alkoholisoitunut ja liikuntasalin seinällä oli usein lappu jossa käski mennä omatoimisesti läheiseen puistoon liikkumaan. Usean vuoden sai hommiaan jatkaa. 

Meillä 80-luvulla samanlaista. Välillä omatoimista, mutta usein myös sijainen. Liikunnanope oli pahasti alkoholisoitunut ja 7. luokan syksyn jälkeen näimme häntä seuraavan kerran 9. luokan keväällä. En muista yhdenkään sijaisen nimeä, todennäköisesti koska eivät esitelleet itseään eivätkä kysyneet myöskään oppilaiden nimiä. Silti todistuksessa oli aina arvosana, mutta se oli sama kuin seiskan syksyllä varsinaisen liikunnanopemme antama. Koska meillä ei ollut vain yhtä vaan useita sijaisia eikä kukaan kysynyt nimiä, niin joko arvosana tuli tältä deekuopelta kahdesti vuodessa tai sitten rehtori katsoi itse aiemmat arvosanat ja laittoi ne suoraan viimeisimpään todistukseen. En osaa sanoa. Koulut pitivät kuitenkin siihen aikaan kiinni opettajistaan, vaikka nämä olisivat olleet juoppoja. Myös pari muuta opettajaa oli alkoholisoituneita, mutta tämä liikunnanope oli pahin, ihan pultsaritasoa. 

Itselle liikunta oli koulun tunneista nro 1 ylivoimaisesti.  Oli oikeastaan aika sama mitä tehtiin, pärjäsin hyvin pois lukien jalkapallo ja cooper-testi; jostain syystä.   Voimistelussa olin yksi parhaista mm. käsillä kävely, voltit ja kipit onnistuivat leikiten. Uinnissa olin nro 1 koko koulussa.  Voimistelu-urheuilu päättötodistuksesssa silloin kauan sitten - kymppi!

 - Sama jatkui seuraavassa opinahjossa ja mm. organisoin kaupungin oppilaitosten välisen lentopalloliigan.  Vaikka olin itse sarjapelaaja, vastaan tuli mestika- ja ykkossarjapelaajia eli vastus oli kivikova eikä ihan huono toisella puolellakaan. Itse olen vitsillä kertonut 'lentopallouran kovimmasta saavutuksesta' kun maajoukkueessa visiteerannut hakkuri ei saanut kolmospaikan viivalyöntiäni nostettua.

Myöhäisemmässä elämässä päädyin lasten urheiluharrastuisten myötä kaupungin yleisurheiluseuran puheenjohtajaksi ja myöhemmin koko seuran puheenjohtajaksi. Uskon, että kaikki lähti liikkeelle aikanaan myönteisistä ja kannustavista urheilukokemuksista silloin. kun ikä vastasi nykyistä yläasteikää.

Mä olin aina kaikissa kisoissa, koska olin niin valtavan kilpailuhenkinen. Muita ei kiinnostanut joten se vähän vähensi omaa innostusta, koska halusin aina voittaa. Tykkäsin kyllä melkein kaikesta.

Tamburiinin hakkaaja oli liikkaopena. Migreeniä pukkasi.

On tietenkin! Eiku ootas. Ei. Ei olekaan.

Ylipainoisilla lapsilla on aina huonot muistot koululiikunnasta.

Vierailija kirjoitti:

Ylipainoisilla lapsilla on aina huonot muistot koululiikunnasta.

Vau. Uudet pohjat.

On

Peruskoulun liikunnasta nyt ei ole jäänyt mitään erityistä mieleen, mutta ammattikoulun liikunnasta on. Kävin elämäni toisen ammattikoulututkinnon 22-vuotiaana ja sain aika paljon vapautuksia eri aineista, kun sain niitä hyväksiluettua. Liikuntatunneilla silti usein kävin, koska tykkäsin niistä. Opettajana oli noin 35-vuotias naisihminen, joka usein hieman flirttaili minulle.

Kerran sitten pelattiin salibandya ja tämä opettaja sanoi minulle, että tuletko hieman kantoavuksi kun olisi hieman haettavaa tavaraa. Muut jäivät pelaamaan ja me menimme hakemaan tavaraa. Menimme varastoon ja oli siellä jotain kannettavaa, mutta kyllä hän ehkä yksinkin olisi selvinnyt siitä. Sitten hän heitti tavallistakin "suuremman flirtin" ja kysyi, että pidetäänkö vähän kivaa? No siinä sitten asiat etenivät ja kohta hän istui jalat haarallaan varastossa erään tasanteen päällä ja minä työntelin menemään, ja hän ynisi ja puri huulta. Sitä jatkettiin varmaan noin 10 min, kunnes sitten otettiin ne tavarat kantoon joita tultiin hakemaan ja sitten mentiin taas pelipaikalle, jossa muut pelasivat täyttä häkää. Noh, minulla oli mieleen painuvammat "pelit" :)

Ei ole erityisen hyviä muistoja. Usein tehtiin jotain mitä suurin osa ei halunnut ihan vain siksi koska niin oli lukujärjestykseen merkattu. Milloin telinevoimistelua, milloin suunnistusta ym.

Rakastin koulun liikkatunteja ja olin tasaisen hyvä kaikessa muussa paitsi voimistelussa. Sekä ala- ja yläasteella sekä lukiossa oli ihanat opet.

Mulla on hyvät muistot koska olin aina paras.

Meillä oli urheilijauransa alkoholilla pilannut katkera äijä opettajana. Tämä ei ymmärtänyt sellaisia pieniä perusasioita että koulupoika ei voi heittää keihästä 50 metriä, vetää sataa leukaa, uida tunnissa 5 000 metriä tai juosta Cooperissa tuota samaa. Itse se makasi aurinkotuolissa (sisälläkin) suorituspaikan reunalla ja karjui kuin mielipuoli. En ole ylä-asteen jälkeen hiihtänyt, enkä osallistunut yhteenkään kimppaliikuntajuttuun, sivariinkin menin ihan vain sen takia ettei tarvitse nähdä samanhenkisiä tyyppejä jotka nauttivat olostaan noilla tunneilla. Kauppa-asiat sekä työmatkat sentään kävelen.

M 52

Istuin aina yksin uimahallin saunassa koko liikuntatunnin kun muut kävivät uimassa. Liikunta oli 9. Jos olisin uinutkin, niin varmaankin 10.

Parhaat muistot se, kun istui tunnin saunassa.

Ainoa positiivinen muisto koululiikunnasta on lukion ekalta kun käytiin urheilupuistossa juoksemassa 100m aikoja. Oman ajan saatuani jäin radan päähän lepäilemään ja katselemaan luokan tyttöjä jotka aloittivat meidän jälkeemme.

Se luokan isohinkkisin tyttö joka ei koskaan käyttänyt liivejä ei laittanut näköjään niitä jumppatunnillekaan ja juuri ennen maaliviivaa sillä oli ongelmia pysyä enää omalla radallaan. Näkymän kruunasi valkoinen polyesteripaita josta tummat nännipihatkin näkyivät läpi.

Katukuvaa katsellessa näkee valaita ja behemotheja, joten tuskin läskiä liikunta nuorempanakaan kiinnosti.