Lapsen kaverin äiti kuoli

kun olin yläasteella, kuoli luokkakaverini äiti syöpään. Eipä tuokaan tyttö reagoinut mitenkään, tuli ihan normaalisti kouluun ja kertoi jollekin siitä. Ei ollut päivääkään pois, eikä mitenkään näyttänyt että missään tuntuis.

kukaan ei voi etukäteen tietää, miten toimisi, ei edes tyttäresi. Mutta asiaan, toivottavasti tyttösi ei puhu samaan tapaan kaverilleen, vaan yrittää olla avuksi tms.

Menin minäkin töihin kun mun äitini kuoli, olin niin shokissa, etten edes osannut ajatella, että olisin voinut jäädä kotiin.



Onneksi työkaverit sitten passitti mut kotiin.

tuon ikäiseltä yrittää jatkaa arkea vaikka sisältä on kappaleina. Yläasteella rinnakkaisluokkalaiselta kuoli ensin äiti ja puolen vuoden päästä isä, mutta ei sitä hänestä ulospäin nähnyt. Sokkia ja kykenemättömyyttä käsitellä surua ja järkytystä kaiketi.

Se suuri suru voi tulla sitten vasta myöhemmin, vaikkapa silloin kun saa omia lapsia.

tuon ikäiseltä yrittää jatkaa arkea vaikka sisältä on kappaleina. Yläasteella rinnakkaisluokkalaiselta kuoli ensin äiti ja puolen vuoden päästä isä, mutta ei sitä hänestä ulospäin nähnyt. Sokkia ja kykenemättömyyttä käsitellä surua ja järkytystä kaiketi.

Minä vuonna ootte syntyneet, sinä ja tuo rinnakkaisluokkalainen?

ja joku viikkojen sairausloma on ihan turha, koska se ei tuo kuollutta takaisin. On kaikille parempi, ja etenkin tuolle tytölle, että arki jatkuu mahdollisimman tavallisena, jotta elämästä ei putoaisi pois koko pohja.



Lapsesi kaveri on oivaltanut jotain sellaista, minkä suurin osa palstamammoista on unohtanut eli hän elää vielä eikä se suru sillä vähene, että sitä nyhjää itsekseen kotona ja velloo ikävässä. KOulussa saa muuta ajateltavaa, on lähellä kavereita (toivottavasti) ja pystyy pitämään kiinni rutiineista.

Jos joku on kauan poissa töistä/koulusta läheisen kuoltua, ei kerro suremisesta yhtään mitään. Ei se kotiin jäänyt sure sen enempää kuin se kouluuun mennyt, kaikki vain käsittelevät asioita eri tavalla.



Toisilta lähtee jopa jalat alta, kun tapahtuu jotain kamalaa. Joku taas lykkää asian jonnekin aivojen kulmaan, eikä edes halua/pysty ajatella asiaa.

Mutta eikö ole surullista, että lapsesi ei ole osannut kertoa sinulle tuosta?

Et voi tietää touutta kuitenkaan

Vierailija kirjoitti:

tuon ikäiseltä yrittää jatkaa arkea vaikka sisältä on kappaleina. Yläasteella rinnakkaisluokkalaiselta kuoli ensin äiti ja puolen vuoden päästä isä, mutta ei sitä hänestä ulospäin nähnyt. Sokkia ja kykenemättömyyttä käsitellä surua ja järkytystä kaiketi.

Et voi tietää. Ei surun näärä riipu siitä onko koulussa vai kotona ja itkeekö muiden nähden vai ei.

Ketään ei kiinnosta 

Onko lapsen kaveri psykopaatti? 

Vierailija kirjoitti:

tuon ikäiseltä yrittää jatkaa arkea vaikka sisältä on kappaleina. Yläasteella rinnakkaisluokkalaiselta kuoli ensin äiti ja puolen vuoden päästä isä, mutta ei sitä hänestä ulospäin nähnyt. Sokkia ja kykenemättömyyttä käsitellä surua ja järkytystä kaiketi.

Mistähän päättelit että syynä olisi ollut shokiki ja kykenemättömyys käsitellä surua?

Eihän kukaan voi tietää etukäteen että miten itse toimisi jossain tilanteessa.

Olin jo aikuinen kun äitini kuoli syöpään. Vaikka sairaus eteni nopeasti niin kyllähän sitä ehti käsitellä mielessään jo ennen kuolemaan. Ihan jatkoin normaalia elämää koska oli 2 lasta. Ei se tarkoita etten olisi ollut surullinen. 

Mun kaverin äiti kuoli vuosien kamppailun jälkeen syöpään, kun oltiin teinejä. Kaveri oli asian kanssa ihan sinut, koska kaiken sen kärsimyksen jälkeen oli jopa helpotus kun se väistämätön vihdoin tapahtui.

Shokkitilassa ei ole mitenkään poikkeavaa, että ihminen yrittää jatkaa arkea automatiikalla.

Ei suru ole aina sellaista toisille näkyvää. Ymmärrän tuon että nuori haluaa mennä kouluun ja olla kavereiden kanssa, se voi tuntua parhaalta vaihtoehdolta, eikä sillä ole välttämättä mitään tekemistä shokin kanssa, tai sen ettei vanhempansa menettänyt tuntisi surua.

Toinen vanhempani ja pikkusisarukseni kuolivat tapaturmaisesti kun olin 14v, olen itsekin mennyt kouluun heti kun koulut taas alkoi joululoman jälkeen tammikuussa. Oli kiva taas nähdä kavereita ja jatkaa sitä tavallista arkea. Joitain kavereita nöin tietty jo joululomalla, kävin myös kaverin perheen kanssa kaupungilla. Ei läheisen menettäminen tarkoita sitä että ainoa oikea tapa olisi jättäytyä kotiin ja olla tekemättä mitään.

Vierailija kirjoitti:

Shokkitilassa ei ole mitenkään poikkeavaa, että ihminen yrittää jatkaa arkea automatiikalla.

Totta, mutta kaikki eivät koe sitä shokkitilaa.

Ainakaan itse en kokenut olevani shokissa, tiesin kyllä että mitä oli tapahtunut, mutta samalla sitä vaan huomasi että elämä ei pysähtynyt eikä maailma ei loppunutkaan. Lähellä oli ihmisiä joiden kanssa puhua tapahtuneesta, saatettiin esimerkiksi ennen nukkumaanmenoa alkaa vaan puhua tapahtuneesta.