Onko kellään oikeasti hyviä muistoja koululiikunnasta yläasteella?

Suunnistus oli kivaa. Koulun lähellä oli puistoalue, jossa oli vanhoja puuhuviloita, ja urheilualue, missä oli pallokenttä ja yleisurheilukenttä ja metsässä pururata. Oli kivaa kulkea siinä ympäristössä etsimässä rasteja.

Ei, tai on yksi, koulun koripallojoukkue ja sen pelit, saatiin kulkea yksin peleihin lähikouluille ja oli hyvä porukka. Muuten oli yhtä tuskaa, vaikka itse tykkään urheilusta. Mitään kivaahan siellä tunnilla ei voitu tehdä. Pesäpalloa, voimistelua ja kaikkea sellaista mihin vain pienet ja notkeat pystyi oli kokoajan. Itse olisin kaivannut jalkapalloa, pikajuoksua, hiihtoa tms. missä olin hyvä, no niitä ei koskaan ollut. Onneksi sentään koripalloa oli. 

Tykkäsin yleisurheilusta, luistelusta ja hiihdosta. Olin koulun parhaimmistoa juoksussa ja pituushypyssä. 

Voimistelua ja joukkuepelejä inhosin.

Minulla ei ole.

Ärsyttävintä oli varmaan se siirtyminen kolmella bussilla, tai pyöräily 15 km suuntaansa koulurepun ja urheiluvehkeiden kanssa. Erityisesti suksien kanssa tämä vitutti, ei keskellä kaupunkia olevan koulun pihasta tuosta vaan hiihtämään lähdetty, ja ope rakasti hiihtämistä. Ja kyllä se akne + karvoitus + muuttuva keho teki uimisesta kiusallista, jos uintitunnit sattui poikien kanssa samaan aikaan.

Muuten itse liikkuminen, pelaaminen ja rääkki oli lajista riippuen parhaimmillaan todella kivaa ja pahimmillaan vähän tylsää. Olin hyvässä kunnossa ja ope oli jees. 

Toki on, valtavasti.

Erityisesti tykkäsin hiihtää, pelata sulkapalloa ja treenata kuntosalilla.

Myös metsäretket, jalkapallo, lentopallo ym. lajt olivat hauskoja. Meillä oli hyvä ja kannustava liikunnanopettaja. Siis sellainen, joka osasi kannustaa myös vähemmän liikunnallisia nuoria eikä koskaan katsonut ketään alaspäin.

Itsekään en ollut hyvä kaikissa lajeissa.

Ei ole, tai jos ei sulkapalloa ja sählyä lasketa olin niissä aika hyvä, muuten mentiin armo kutosilla eteenpäin... 

On. Mulla oli tosi ihana opettaja joka oikeasti tajusi mun vaikeuteni, eli yliliikkuvat nivelet mitkä aiheuttaa mulle polviongelmia. Alakoulun opettaja oli ollut ihan hirveä, sellainen huutaja joka ärisi mun kivuilleni ja pakotti tekemään asioita mitä mun ei missään nimessä olisi pitänyt tehdä, niin se kontrasti oli tosi selkeä. 

Voi ei, suurelta osin kaikki kouluaikaiset liikunnanopet olivat aikamoisia riivinrautoja. Vahtivat meidän tyttöjen menkka-aikatauluja, merkkasivat ne päivät, pituudet ja painot kalenteriin, jne... Huusivat ja kommentoivat meidän tyttöjen kehoja muutenkin. Ei taitais enää nykyaikana onnistua. Kävin ns. yläastetta 1970-luvulla.

Ainoa positiivinen muisto oli että yksi liikunnanope oli vähän edellä aikaansa ja opetti meille rentoutustekniikkaa. On ollut erittäin hyvä taito elämässä. 

Meillä oli 70-luvulla voikkaopena keskitysleiriltä palkattu pieni vanha möreä-ääninen nainen. 

On hyviä muistoja, mutta taidan olla niitä joukkuepelejä pelanneita poikia.

Mulla taisi olla kasi liikunnasta sekä koko peruskoulun että lukion. Joukkueisiin mut valittiin aina melko kärkipäässä. Mutta inhosin koulun liikkatunteja aina. Aina jotain helvetin joukkuelajeja tai jumppaa. Joskus 25-vuotiaana vasta opin tykkäämään liikunnasta ja vähän myöhemmin musta tuli todellinen himourheilija. 

Ei. Lähinnä siksi, että olin koulukiusattu. Olin aina se viimeinen luuseri, joka valittiin joukkueeseen. Toki olin huonokin liikunnassa, joten siitä seiska toikkariin 

Ei. Ala-asteella oli opettajana sadistinen homo joka tuli suihkuun kyttäämään, yläasteella kilpailuhenkinen huippu-urheilija jonka tunnilta moni lähti itkien pois.

Sain kerran, tai no, useamman kerran, poikien jumppaopelta suihkutiloissa hänen henkilökohtaista karttakeppiä.

Olin silloin 13-15 vuotias, ja muistot on vieläkin tallessa.

Ope tosin sai potkut, kun tulin kolmannen kerran raskaaksi.

Vierailija kirjoitti:

Meillä oli 70-luvulla voikkaopena keskitysleiriltä palkattu pieni vanha möreä-ääninen nainen. 

Toi voikanopemalli taisi olla tuohon aikaan se perusmalli.

Kyllä.

Olin urheiluhullu ja harrastin montaa lajia. Liikunnassa sai tehdä omaan tahtiin, esim. hiihto tunneilla kiersin radan useampaan kertaan, ei tarvinnut mennä enää koulun jälkeen hiihtolenkille.

Ei ole.

Meillä oli liikunnassa se hyvä puoli, että saimme tutustua todella monipuolisesti eri lajeihin kuten nyt vaikkapa pingikseen tai keilailuun. Sen sijaan en vieläkään hyväksy sitä tapaa joukkuepelien kohdalla, että opettaja valisi ensiksi kapteenit, jotka sitten valitsivat vuorotellen henkilön kerrallaan joukkueeseensa. Itse olin tasaista keskikastia, mutta muistan miten tunsin jo tuolloin empatiaa niitä hieman kömpelömpiä oppilaita kohtaan, jotka jäivät aina viimeisiksi valittaviksi. Onhan tuo nöyryyttävää ja toivottavasti tuo käytäntö on poistunut kouluista.

En ole käynyt yläastetta.