Puhuuko teidän 65 vuotiaat vanhemmat koko ajan kuolemasta?

Äitini 77, eikä puhu omasta kuolemastaan, kuolleista kyllä.

Ainoastaan jos asiat ei mene heidän toivomallaan tavalla.

Ei puhu, nytkin viettävät aikaa mökillä ja remppaavat sitä.

Eivät. He ovat kuolleet 65 vuotiaita.

Eivät puhu. Toinen 69 ja toinen 65. Mä puhun enemmän. Ikää 44v.

Paljon vanhempia jo, ja toinen on jo lähtenyt, toinen vielä elää - eivät koskaan (ole) puhuneet.

Olisi ollut helpottavaa, jos olisivat puhuneet ja asiaa olisi voinut yhdessä käsitellä. Lähdetäänhän me lapsetkin täältä joku päivä.

En usko, että puhun, ihan heti en ajatellut kuolla kun vuoden päästä pääsen eläkkeelle.

64v

Ei edes 85-vuotias vanhempani puhu kuolemastaan. Jotain järjestelyjä on tehnyt. Hänen 90-vuotias sisarensa toivoo, että voisi elää 100-vuotiaaksi. Voihan se vaikuttaa, että ovat varsin terveitä ja hyväkuntoisia. 

Joo, alkoi jo aiemmin ja etenkin äiti tekee tätä. Ei ehkä elä ensi jouluun, tuntuu että kuolema on lähellä, pelkää että joku tuosta vaan t4ppaa hänet, ei varmaan ehdi nähdä lapsenlapsia aikuisina, "huoh kun minä sitten kuolen, minä varmaan kuolen, ei varmaan ole muuta ratkaisua kuin kuolla pois huohhh". Terve kuusikymppinen nainen.

Ei, mutta mun kuusikymppinen mies puhuu aika usein.

Ei puhu vaan elää elämäänsä. Aina on puhuttu kuolemsta, ei siis ole tarvetta sitä nyt jännittää niin paljon tai pelätäkään.

On se kuitenkin ihan normaalia, meillä jokaisella on oma aikamme käsitellä asioita.

Vierailija kirjoitti:

En usko, että puhun, ihan heti en ajatellut kuolla kun vuoden päästä pääsen eläkkeelle.

64v

Työkaverini tuossa kuoli 55-vuotiaana, joten olen kyllä puhunut ja puhun paljonkin. Olen sinua nuorempi, mutta häntä vanhempi.

Olen 66-vuotias äiti ja puhun pojalleni kuolemasta, en koko ajan mutta usein. Kuolema on koskettanut perhettämme kaksi kertaa: ensin kuoli tytär, sitten kuoli lasteni isä. Lisäksi sairastuin itse parantumattomaan syöpään enkä tiedä kauanko elän. On siis pakko puhua kuolemasta. Haluan jättää pojalleni hyvän surun.

Mun äiti alkoi jo viiskymppisenä puhua. Tai no ei varsinaisesti kuolemasta vaan siitä että ensi kesä/joulu/pääsiäinen/vappu/mikätahansa, on varmaankin hänen viimeisin. Noh, eli sitten kuukautta vaille 97-vuotiaaksi, joten melkein 50 vuotta tuli kuunneltua sitä. Isä ei ole ikinä puhunut mitään sellaista ja täyttää nyt loppuvuodesta 96v. 

Millä tavalla vanhempasi puhuvat kuolemasta? Tosin jos he puhuvat jatkuvasti, niin... Mä olen omille lapsilleni puhunut omasta kuolemastani sen verran, että olen kertonut, millaiset bileet (en siis hautajaisia, koska mua ei haudata) haluaisin ja lisäksi olen kertonut, mistä tässä huushollissa löytyy kaikki tärkeät paperit, joita he sitten aikanaan perunkirjoituksessa tarvitsevat. Ei siis tarvitse esim alkaa soittelemaan joka hiton pankkiin, että mahtaisko mutsilla olla teidän pankissa tili tai jotain sijoituksia. 

Vierailija kirjoitti:

Ei edes 85-vuotias vanhempani puhu kuolemastaan. Jotain järjestelyjä on tehnyt. Hänen 90-vuotias sisarensa toivoo, että voisi elää 100-vuotiaaksi. Voihan se vaikuttaa, että ovat varsin terveitä ja hyväkuntoisia. 

On tarkoitus elää, kuoleehan niitä hyväkuntoisia nuorempiakin ihmisiä. Ei ole tarkoitus elää ja kituuttaa niin että lopulta kuolee, kamalaahan se olisi. Toisilla on myös helppo elämä joten kun nauttii niin mikäs siinä elellessä.

Mulla oli kaveri joka jauhoi kohta kuolee kohta kuolee 10 kertaa päivässä. Kuitenkin rahaa oli ja suunnitteli matkaa ja jopa asumusta ulkomaille ja järjesteli sellaista. Ja kohta kuolee. Ei vaan jaksanut. Välillä tolkutti miten hänen päänuppi sentään on kunnossa :). Sekaisin kuin seinäkello ja psykiatrisen avun tarpeessa jos kuka. 

Kuolemasta on hyvä puhua silloin kun on vielä elossa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En usko, että puhun, ihan heti en ajatellut kuolla kun vuoden päästä pääsen eläkkeelle.

64v

Työkaverini tuossa kuoli 55-vuotiaana, joten olen kyllä puhunut ja puhun paljonkin. Olen sinua nuorempi, mutta häntä vanhempi.

Nuorenakin kuolee liian moni, hyvä kun pystyy käsittelemään asioita ja tunteita. Elämästä ei koskaan tiedä. Voimia myös sinulle elämääsi.

Jaa, olen 55 v. ja puhun useinkin kuolemasta. Olen myös tehnyt selväksi  minkälaisen hautauksen ja hautajaiset haluan. Tai jos sairastun, hoitotahto on tehty ja kerrottu ääneen jälkikasvulle. Kirjalliset ohjeet pankkiasioista ja muista on tehty. Ihan normaali puheenaihe. Ihmettelen, kun sitä pidetään jotenkin merkkinä "toinen jalka haudassa". Toki nämä "Voi voi, olen jo ehtoopuolella, kuolen kohta" -puheet on asia erikseen. Silloin ihminen elää jo aika pienessä kuplassa. Kysyttävää Ap?

Asiallinen puhe kuolemisen käytännön järjestelyistä on aivan eri asia kuin dramatisoiva huomiohuåraus jolla kiristetään jälkeläisiä.