Mahtuuko nelihenkinen perhe kaksioon?

Jos kokisin ton APn skenarion potentiaalisena, niin en tekisi niitä lapsia. Kahdestaan miehen kanssa kaksiossa toimii.

Kun lapset (tyttö ja poika) oli pieniä niin he jakoivat vaatekaapeilla jaetun ison makuuhuoneen. Asunto oli kolmio. Kun tyttö oli 7v niin muutimme neliöön. Kaikilla oma rauha kun 3 makkaria.

Vanhempien parisuhde on lasten koti. Joten sitä parisuhdetta on hyvä vaalia ja hoitaa. Eikä se poista sitä että lapsia rakastetaan ja heistä huolehditaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vanhempien parisuhde on lasten koti. Joten sitä parisuhdetta on hyvä vaalia ja hoitaa. Eikä se poista sitä että lapsia rakastetaan ja heistä huolehditaan. 

Kukaan ei kiinnitä huomiota siihen mikä on hyväksi lapsille ja onko sitä jos ei ole mitään omaa tilaa?

Vierailija kirjoitti:

Kun esikoinen syntyi, asuimme kolmistaan 27m2 yksiössä.

Sitten tuli kaksoset, asuimme kaikki viisi henkilöä 52m2 kaksiossa.

Mielestäni elimme elämämme parasta aikaa, ei se onnellisuus ole neliöistä kiinni.

Nykyään neliöitä on kolminkertainen määrä, en koe että onnellisuus olisi lisääntynyt neliöiden suhteessa.

M43

Murrosikäiset lapsesi varmaan kuitenkin kokevat elämänsä onnellisemmaksi, kun heillä on enemmän tilaa. Voi kutsua kavereitakin käymään ja yökylään.

Korkeintaan silloin kun lapset on pieniä. Kouluiässä joko vanhempien muutettava olkkariin ja jaettava lapsille huone puoliksi tai hankittava isompi asunto.

Ja ihan turha tähän mussuttaa että ennenkin eletty yhdessä huoneessa. Ei toimi nykypäivänä. 

Minä elin koko lapsuuteni 52 neliön kaksiossa ja perheeseen kuului viisi henkilöä. Se oli niin väärin, että ällöttää miettiäkin. Ei mitään yksityisyyttä kellään, missään.

Tuosta ymmärsitte jo varmaan jotain. Sitten vielä ihan arkiset asiat, kuten läksyjen tekorauhan puute, mihin kutsut kavereita, eri nukkuma-ajat. Se oli painajaista. Nykyään asun omakotitalossa ja kaikille (myös meille aikuisille) on omat huoneet. Aina saa oman rauhan jos sitä tarvitsee.

Vierailija kirjoitti:

Minä elin koko lapsuuteni 52 neliön kaksiossa ja perheeseen kuului viisi henkilöä. Se oli niin väärin, että ällöttää miettiäkin. Ei mitään yksityisyyttä kellään, missään.

Tuosta ymmärsitte jo varmaan jotain. Sitten vielä ihan arkiset asiat, kuten läksyjen tekorauhan puute, mihin kutsut kavereita, eri nukkuma-ajat. Se oli painajaista. Nykyään asun omakotitalossa ja kaikille (myös meille aikuisille) on omat huoneet. Aina saa oman rauhan jos sitä tarvitsee.

Meitä oli neljä ja tosiaan ei tiennyt mihin kutsuu kavereita. Joku aina kysyi missä on sun huonees. Ala-asteella pahinta oli kun piti kuvaamataidossa piirtää oma huone ja piirsin olohuoneen kun en muuta keksinyt. Olin vielä lahjakas kuviksessa ja opettaja otti tietysti piirustukseni esiin. Kysyi tietysti mikä huone on kyseessä.

En edes muista mitä tilanteen jälkeen tapahtui, mutta haluni piirtää hävisi jonnekin, se vain oli niin hirveä nöyryytys kun muilla on isot huoneet isoissa omakotitaloissa ja mulla joku olohuone piirustuksessa. Taisi niihin aikoihin alkaa se vuosien koulukiusaaminenkin ja kotona selitys sillekin oli, että kun me ollaan köyhiä ja ne rikkaita niin siksi sua kiusataan. 

Olen kyllä pärjännyt miten kuten elämässä, mutta tuo ettei ollut edes sitä tilaa jätti olon tyhjäksi ja toisaalta katkeraksi. Meillä kun jostain oli aina rahaa kaljaan, tupakkaan ja Veikkauksen peleihin...

Riippuu asunnon pohjaratkaisusta sekä koosta ja teidän henkilökohtaisesta yksityisyyden tarpeesta. Täytyy olla vanhempi asunto, että makkari on niin iso, että sinne saa kaikille sängyt. Voi olla, että teini-iässä voi olla rajua kapinointia, kun yksityisyys kotona jää vähiin. Varma tapa saada lapset muuttamaan pois heti kun se on mahdollista.

Mahtuuhan se vaikka Ford Fiestaan, miksi ei siis kaksioon.

Täytyy olla erikoinen perhe jos tuo sopii kaikille ja kukasn ei koe tuossa olevan jotain epämieluisa ta huonosti toimivaa. 

Jos nyt oikein mietitään, niin pienten lasten kanssa alle 6 v. voisi toimia.Muuten jo ihan tilanpuutteen lisäksi tulisi mieleen kaikenlaista muuta käytännön ongelmaa. 

Jouduin lapsuuteni elämään noin enkä halua lapsilleni samaa. Ei koskaan mitään omaa tilaa eikä rauhaa. Ei kavereita kylässä, ei lomalla vapautta katsoa telkkaria, valvoa tai nukkua pitkään, ei edes kunnollista vessa/suihkurauhaa. Muutin toiselle paikkakunnalle opiskelemaan jo alaikäisenä.

Lainaukset toimii huonosti. Vastaan kommenttiin 48.

Ymmärrän niin hyvin tuon, mitä kerroit. Minäkin muistan koulusta englannin tunnin, missä piti kertoa kodistaan ja kenen kanssa asuu. En muista mitä sanoin, mutta se oli ahdistavaa.

Kaverini eivät suurimmaksi osaksi olleet varakkaista perheistä, mutta kaikilla oli erikseen vanhempien makuuhuone tai vanhemmat edes nukkuivat olohuoneessa. Senkin vuoksi tuntui nololta, että ollaan vielä niitäkin köyhempiä. Kavereiden vanhemmat oli siis kaupan kassoja, huoltomiehiä, lastenhoitajia.. ei rikkaita.

Menee rönsyilyksi, pahoittelen. Kun sitten aikanaan muutin omilleni, järkytyin kun en saanutkaan jotain opintorahaa. Silloin vuosituhannen vaihteessa vanhempien tulot vaikutti opintotukeen, ainakin jos oli alle 20-vuotias. Vanhemmillani olisi siis ollut varaa asua paremmin, edes kolmiossa. He valitsi asua siinä kanikopissa.

Meidän perhe ei matkustanut, mökki ei ollut oma, autoa ei ollut, ei lemmikkejä, harrastusten maksuihin piti pyytää kummeilta rahaa. Ihme kitkutusta ja kurjaa elämää.

-kommentoija 47