Mahtuuko nelihenkinen perhe kaksioon?

Tekisin lastensuojeluilmoituksen jos tietäisin että naapuri asuisi tuolla tavalla. 

Lapset tarvitsevat omaa tilaa ja rauhaa. Tuoda kavereita kotiin, tehdä läksyjä yms. Ei se onnistuu missään pikkukaksiossa. 

Kaksioita on monen kokoisia. Olen asunut mm. 34- ja 60- neliöisissä kaksioissa. Sanoisin että tuohon pienempään on jo vähän vaikea mahtua.

Meidän perhe asui ja nukkui noin ysärillä. Jätti jäljet keskittymiskykyyn, omanarvontuntoon ja vielä kun vanhemmat ryyppäsivät usein minkä töiltään kerkesivät niin elämä oli hirveää.

Meidän kerrostalossa on 56 neliön kokoinen kaksio, ja siellä on ainakin vuoden ajan asunut kahdeksan miestä, jotka ovat ulkomailta Suomeen tulleet töihin. Niiden työnantajan omistama asunto se on.

Vierailija kirjoitti:

Meidän perhe asui ja nukkui noin ysärillä. Jätti jäljet keskittymiskykyyn, omanarvontuntoon ja vielä kun vanhemmat ryyppäsivät usein minkä töiltään kerkesivät niin elämä oli hirveää.

Aina myös mietin miksei vain voida muuttaa isompaan, edes niin että olis meillä lapsilla yhteinen huone. Ei. Aina pitää nysertää siinä pikku kämpässä.

Vierailija kirjoitti:

Minun lapsuudenkodissa oli 7 henkilöä. Ei meillä viidellä lapselle ollut kellään missään vaiheessa omaa huonetta. Tyttöjä sekä poikia. Kaikki kävimme lukion ja ylioppilaskirjoitusten jälkeen siirryimme asumaan muualle opiskelujen vuoksi. Terveitä, sosiaalisia, hyvin opiskeluissa menestyneitä olemme kaikki. Asunnon koko oli kolme huonetta ja tilava keittiö.

Nukkuiko teistä osa vanhempien kanssa samassa huoneessa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun minä olin lapsi tuo oli aika yleistä. Ei nuorilla, ehkä vielä opiskelevilla, vanhemmilla ollut varaa maksaa kaksiota isomman asunnon vuokraa/lainaa. Meillä sisarukset 2kpl jaettiin makuuhuone ja vanhemmat nukkui olkkarissa. Taisin olla 10v suunnilleen kun muutettiin isompaan asuntoon ja sain oman huoneen. Kaikilla luokkakavereilla ei ollut omaa huonetta edes täysikäiseksi tullessa. 

Vastauksena kysymykseen toimiiko täysikäisyyteen asti kun kyseessä on eri sukupuolta olevat sisarukset niin ei toimi. Pakon edessä toki mutta yleensä se vanhempi muuttaa jo alaikäisenä poika/tyttöystävän kanssa yhteen heti kun kykenee ksoka kotiolot ei ole siedettävät. Ajatus että koko perhe nukkuisi samassa makkarissa on totaalisen utopistinen eikä toimi.

Miten ei muka toimi, että kaikki nukkuvat samassa huoneessa? Sopu sijaa antaa.

Lisäksi lapset nukkuvat yleensä sikeästi.  Kun nukahtaa, voi nostaa nurkkaan seinää vasten jatkamaan unia.  Toisen voi sitten nukuttaa sänkyyn.

Jos olisin viettänyt kasvuvuoteni sellaisessa asunnossa, jossa vessa on ainoa tila jossa saa edes hetken yksityisyyttä, olisin varmaan seonnut. 

 

Mieluummin omassa huoneessa lähiökämpässä kuin sardiinipurkissa arvoalueella. 

Mä mietin nyt oman perheen elämää. Meillä on yksi poika, hän on nyt kolme. Mä rakastan miestäni niin valtavasti, että haluan hänet itselleni edes hetkeksi päivässä ja aika luottavaisesti voin sanoa miehestä samaa, että hän haluaa olla vain kanssani edes sen hetken päivässä. Meillä se hetki on illalla ja aamulla. Ollaan silloin aikuisia, parisuhteessa olevia rakastavaisia ilman huolia edes se hetki ja ollaan jomman kumman kainalossa. Se ei tarkoita seksiä aina, pääasiassa juttelua ja hassuttelua. Jos annettaisi meidän pojan olla samassa huoneessa niin meidän perheen dynamiikka olisi aivan erilaista ja ei me jaksettaisi, meidän parisuhde olisi aivan kaaoksessa.

 

Ihan suoraan sanoen lapsi on opetettu, että vanhempien makuuhuoneeseen tullaan vain jos on hätä ja silloinkin koputetaan ensin. Toki hän välillä tulee hakemaan turvaa isästään yöllä ja silloin saa letkotella meidän kanssa myös aamun, mutta ei haluttu tehdä tästä tapaa. Poika on mummonsa silmäterä ja saa aina ne muutamat kerrat vuodessa mummolassa olessa nukkua mummon kanssa ja poika rakastaa näitä hetkiä enemmän kuin meidän kanssa letkottelua. On mukava pitää tälläinen muisto pojalla. 

 

Ja vaikka kuulostan sydämettömältä ihmiseltä, niin on poikani valtavan rakas minulle ja silmäteräni. Olen joka päivä ja koko päivän hänen kanssaan. Haluan kuitenkin pitää mieheni tyytyväisenä myös ja parisuhteeni ja avioliittoni on prioriteettilistalla hyvin korkealla. Poikamme on meillä lainassa täällä, mieheni kanssa ajattelin jatkaa elämämme loppuun joten hoidan sitä suhdetta myös. Siksi en haluaisi lasta samaan huoneeseen, varsinkaan sen jälkeen kun hän osaa nukkua yksin. 

Vierailija kirjoitti:

Jos olisin viettänyt kasvuvuoteni sellaisessa asunnossa, jossa vessa on ainoa tila jossa saa edes hetken yksityisyyttä, olisin varmaan seonnut. 

 

Mieluummin omassa huoneessa lähiökämpässä kuin sardiinipurkissa arvoalueella. 

Mä vietin nuoruuteni noin. Mulla oli pari kaveria, mutta kaikki bileet jäivät kokematta, koulussa kiusattiin ja vanhemmat sanoivat, että kiusaamisen syy on se kun ollaan köyhempiä kuin muut. Ne muut kun sillä arvoalueella asuivat isoissa omakotitaloissa, me kaksiossa.

Opin ettei mulla ole mitään arvoa ja elämä on ollut jotenkin ilotonta. Meillä kun vamhemmat vielä dokailivat kaikki viikonloput ja usein viikollakin itsensä kunnon humalaan että "jaksoivat". Lasten jaksamisella ei ollut mitään väliä. Silloin ei ollut yhtään mitään paikkaa minne paeta ryyppäämistä! Olen vasta äitinä ymmärtänyt kunnolla miten kauheaa tuo oli.

Ei mahdu!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minun lapsuudenkodissa oli 7 henkilöä. Ei meillä viidellä lapselle ollut kellään missään vaiheessa omaa huonetta. Tyttöjä sekä poikia. Kaikki kävimme lukion ja ylioppilaskirjoitusten jälkeen siirryimme asumaan muualle opiskelujen vuoksi. Terveitä, sosiaalisia, hyvin opiskeluissa menestyneitä olemme kaikki. Asunnon koko oli kolme huonetta ja tilava keittiö.

Nukkuiko teistä osa vanhempien kanssa samassa huoneessa?

Noin pari vuotiaaksi nukkui. Sitten siirryttiin pois. Vanhemmat nukkuivat olohuoneessa, tytöille ja pojille oli oma huone. Keittiö oli suuri. Siinä oli ruokapöydän lisäksi toinen pöytä, jonka äärellä piirtelimme, askartelimme, pelasimme lautapelejä jne. Siinä viihtyivät usein myös kaverimme. Muistan monet kotoisat hetket kun pelasimme isolla lapsiporukalla korttia ja äiti puuhaili lieden äärellä keittäen iltakahvia, kaakaota tai teetä. Tai kun levitimme pöydälle paperit ja kynät ja piirtelimme. Minä luin jo silloin paljon ja usein kuulinkin vanhempien arvelevan, että minusta tulee kirjailija. Ei tosin tullut, vaikka itsekin toivoin sitä. Aina löytyi paikka kirjaan syventymiseen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Me myytiin 52-neliöinen kaksio Roihuvuoressa ja ostettiin kolmio, kun eka lapsi syntyi. 

Kai nyt mahtuu, jos haluaa elää sellaista 50-luvun kaupungistumisen simulaatiota.

Meillä ei ole varaa parempaan tällä alueella emmekä halua muuttaa huonommalle alueelle. Kai lasten on hyvä asua paremmalla alueella? Tämä on omistusasuntokin ja muualla on varaa vain vuokrata joku kerrostalokolmio.

Hesarihan totesi pääkirjoituksessaan juuri, että kaikilla työssäkäyvillä on Helsingissä varaa ostaa asunto ja vuokratkin on edulliset. Vaikea epäillä, kun koko kansan auktoriteetti kirjoittaa näin. Mistä siis oikein puhut? 

Up

Ei

Vierailija kirjoitti:

Meidän kerrostalossa on 56 neliön kokoinen kaksio, ja siellä on ainakin vuoden ajan asunut kahdeksan miestä, jotka ovat ulkomailta Suomeen tulleet töihin. Niiden työnantajan omistama asunto se on.

 

     Eri asia kuin perhe-elämää  elää ja asua

Vierailija kirjoitti:

Mä mietin nyt oman perheen elämää. Meillä on yksi poika, hän on nyt kolme. Mä rakastan miestäni niin valtavasti, että haluan hänet itselleni edes hetkeksi päivässä ja aika luottavaisesti voin sanoa miehestä samaa, että hän haluaa olla vain kanssani edes sen hetken päivässä. Meillä se hetki on illalla ja aamulla. Ollaan silloin aikuisia, parisuhteessa olevia rakastavaisia ilman huolia edes se hetki ja ollaan jomman kumman kainalossa. Se ei tarkoita seksiä aina, pääasiassa juttelua ja hassuttelua. Jos annettaisi meidän pojan olla samassa huoneessa niin meidän perheen dynamiikka olisi aivan erilaista ja ei me jaksettaisi, meidän parisuhde olisi aivan kaaoksessa.

 

Ihan suoraan sanoen lapsi on opetettu, että vanhempien makuuhuoneeseen tullaan vain jos on hätä ja silloinkin koputetaan ensin. Toki hän välillä tulee hakemaan turvaa isästään yöllä ja silloin saa letkotella meidän kanssa myös aamun, mutta ei haluttu tehdä tästä

Hyvin sanottu. 

 

Olen asunut pitkään Keski-Euroopassa, ja olen törmännyt tässä asiassa asenne-eroihin. 

Muualla vanhempien parisuhteen vaalimista, ja vanhempien oikeutta kahdenkeskisiin hetkiin on pidetty hyvin tärkeänä. Hyvä parisuhde ja vanhempien hyvinvointi nähdään kaiken perustana. Lapset eivät yleensä nuku vanhempiensa kanssa kuin pieninä vauvoina. 

Suomessa taas olen tavannut paljon vanhempia, joiden mielestä vanhempien huoneen rajoittaminen vain heidän itsensä käyttöön, tai jopa lasten nukkuminen eri huoneessa, ovat jotenkin vääränlaista ja jopa julmaa kasvatusta.

Vierailija kirjoitti:

Mä mietin nyt oman perheen elämää. Meillä on yksi poika, hän on nyt kolme. Mä rakastan miestäni niin valtavasti, että haluan hänet itselleni edes hetkeksi päivässä ja aika luottavaisesti voin sanoa miehestä samaa, että hän haluaa olla vain kanssani edes sen hetken päivässä. Meillä se hetki on illalla ja aamulla. Ollaan silloin aikuisia, parisuhteessa olevia rakastavaisia ilman huolia edes se hetki ja ollaan jomman kumman kainalossa. Se ei tarkoita seksiä aina, pääasiassa juttelua ja hassuttelua. Jos annettaisi meidän pojan olla samassa huoneessa niin meidän perheen dynamiikka olisi aivan erilaista ja ei me jaksettaisi, meidän parisuhde olisi aivan kaaoksessa.

 

Ihan suoraan sanoen lapsi on opetettu, että vanhempien makuuhuoneeseen tullaan vain jos on hätä ja silloinkin koputetaan ensin. Toki hän välillä tulee hakemaan turvaa isästään yöllä ja silloin saa letkotella meidän kanssa myös aamun, mutta ei haluttu tehdä tästä

           Viisasta 👍

Vähän eri asia on lasten nukkua omassa tilassaan kuin vanhempien kanssa.

Me asuttiin 76 neliössä, tosin 16 neliötä meni kph ja khh. Oli keittiö, makkari ja olohuone. Siihen muuttaessa lapset tyttö ja poika oli 5v ja 7v, joten he saivat makkarin ja me aikuiset nukuimme olkkarissa. Myöhemmin remontoitiin ja lapsille tuli omat pienet huoneet, mutta tilaa oli kuitenkin liian vähän ja ihan jo puhe kuului liian hyvin toisiin huoneisiin. Muutettiin isompaan, kun esikoinen oli 14v.