Mitä se muka auttaa, jos käy terapeutille kertomassa lapsuustraumoista?

Tuskin mitään. itsellä tulee entistä pahempi olo kun ajattelenkin lapsuuttani. 

Ennen kuin pääsee lapsuustraumoihin on ihan tarpeeksi pohdittavaa , miten trauman oireiden kanssa selviää tällä hetkellä. Juurisyitä ei ole pakko koskaan käsitellä ja etenkin, kun kyse on jo aikuisesta asiakkaasta. Mennyttä kun ei voi enää muuttaa, mutta tulevaisuuteensa voi vaikuttaa.

Puhuminen varmaan auttaa monesti kuitenkin, vaikka ihan itse noista yli pitää päästä. Ja terapeutilla voi olla vinkkejä, miten käsitellä noita traumoja. Vähän asian vierestä, mutta meillä oli lapsella väkivaltakohtauksia ja oltiin "perheneuvolassa".Periaatteessa sielä ei mitään uutta antia saanut, mutta itseäni puhuminen helpotti ja se että joku sanoit että toimin itse ihan oikein auttoi jo paljon...

Se vähän riippuu miten ne traumat oireilee. Jos ne ei vaikuta elämään turha sinne terapiaan on mennä.

En ole koskaan käynyt. Kerran suunnittelin omakustanteista, mutta se jäi aikeeksi ensikonsultaation asteelle. En käynyt paikassa koskaan.

*Miksi näin? Kyseinen palveluntuottaja joutui psykopaatin rikoksen uhriksi, jos muistatte todella kovan kohun; Vastaamo-tietomurron.

Jätin sitten terapiasuunnitelman sikseen.

Minulle kaikki ystävät ovat hoivaavia/terapeuttisia.

Moni miettii, mitä järkeä on puhua terapiassa lapsuustraumoista, kun menneisyyttä ei kuitenkaan voi muuttaa. Mutta usein niistä puhuminen auttaa ymmärtämään paremmin omia reaktioita ja tunteita. Esimerkiksi voi alkaa hahmottaa, miksi tietyt tilanteet aiheuttavat ahdistusta tai miksi luottaminen ihmisiin on vaikeaa.

Kun asioita saa sanotettua ääneen turvallisessa ympäristössä, ne eivät enää tunnu niin musertavilta. Samalla voi huomata toistuvia haitallisia kaavoja, jotka ovat peräisin lapsuudesta, ja alkaa tietoisesti muuttaa niitä. Tunteita oppii sietämään paremmin eikä kaikkea tarvitse enää kantaa yksin.

Vaikka menneisyyttä ei voi muuttaa, sen vaikutusta nykyhetkeen voi. Terapiassa ei korjata sitä, mitä tapahtui, vaan autetaan elämään vapaammin sen kanssa.

Tekoäly voi auttaa tässäkin. On usein empaattisempi kuin ihmiset.

Vierailija kirjoitti:

Puhuminen varmaan auttaa monesti kuitenkin, vaikka ihan itse noista yli pitää päästä. Ja terapeutilla voi olla vinkkejä, miten käsitellä noita traumoja. Vähän asian vierestä, mutta meillä oli lapsella väkivaltakohtauksia ja oltiin "perheneuvolassa".Periaatteessa sielä ei mitään uutta antia saanut, mutta itseäni puhuminen helpotti ja se että joku sanoit että toimin itse ihan oikein auttoi jo paljon...

Oman kokemuksen sanoittaminen ja validointi usein auttaa.

Ihan tosissasi kysyt tätä? Yleensähän paraneminen tapahtuu vuorovaikutuksessa toisen turvallisen ihmisen kanssa. Terapeutti antaa neuvoja traumaoireiden kanssa selviämiseen ja muiden nykyhetkessä ilmenevien ongelmien kanssa. En usko että trauman kokeneet osaavat automaattisesti toimia oikein alivireys- ja ylivireystilassa. 

Ymmärtää itse että on trauma, vaikka voi kyllä oivaltaa ihan ilman terapeuttiakin, mutta ei se mitenkään itsestäänselvyytenä aukea. Toipuminen trauman seurauksista alkaa siitä oivalluksesta, jolloin ehkä aikanaan pystyy jättämään menneisyyteen tapahtuneena ja jatkaa sillä mitä on.

Ystäväni oli ollut koulukiusattu, vanhemmat alkoholisteja.

Kun kävi, selkeesti hyväksyi lapsuutensa. Ehkä n 10 v sen jälkeen, kun oli saanut apua, meni ensimmäistä kertaa luokkakokoukseen. Siellä kertoi alkoholistivabhemmistaan ja miten lapsi ei voi vanhempiaan valita. Kertoi mitä kiusaaminen oli aiheuttanut ja paljonko paraneminen maksoi ja painajaisistaan jne. Kertoi mm sinä teit minulle niin jne. 

Sanoi sen jälkeen vasta kunnolla pystyi jatkamaan elämäänsä. Omille vanhemmille ei ole antanut anteeksi. Ne ovatkin kääntäneet asian ei ole heidän syy, mikä ei tietenkään pidä paikkansa.

Teki myös sivun, johon oli kirjoittanut kiusaajien nimet, mahdollisia lisätietoja, mm syntymäaika, tyttönimen, uuden, lasten nimiä jne.

Näistä työnantajat voi googlettaa näiden historiasta. Kosto on aina kosto

Ihmisen muodostaa aika lailla lapsuudenkoti ja vanhempien asenteet maailmaan ja yksilöön itseensä.

Aina ne eivät ole sellaisia, millaisten asenteiden ja arvojen kanssa sitten on itse helppo elää, jos yksilö elää hyvin erilaisessa ympäristössä ja erilaisten ihmisten parissa kuin missä vanhemmat elivät. Jos jatkuvasti kokee olevansa törmäyskurssilla muiden kanssa ja jos liitot hajoavat yksi toisensa jälkeen (ja aina syy on tietysti siinä hirveässä puolisossa) niin silloin on aika itserefletioon.

Harva vaan enää siinä vaiheessa näkee, että lapsuudenkoti ja omat vanhemmat ovat eläneet erilaista elämää kuin itse elää ja antaneet myös eväät selvitä elämästä aivan erilaiseen elämään kuin, mitä itse tarvitsisi.

Voihan sitä hakata päätänsä seinään vuodesta ja vuosikymmenistä toiseen ja yrittää muuttaa kaikkia ja kaikkea ympäriltään. Yrittää aina samalla lailla ja saada sama lopputulos.

Tai sitten tajuta, että ainoa yhteinen tekijä ihmissuhdevaikeuksiin olet sinä itse ja asenteesi ja käytöksesi muita kohtaan.

Ja lopulta halu elää erilailla tuo järjen päähän ja halun muuttaa itseään. Se alkaa siitä, että muuttaa niitä asenteita ja käytösmalleja, joita on vanhemmiltaan saanut evääksi elämään. Harva tähän pystyy ilman ulkopuolista apua.

Ei mitään, enemmän helpottaa, jos  käy ulkona huutamssa traumansa vaikka metsässä. PItää ihan aktiivisesti unohtaa ne asiat, joille ei ainakaan jälkikäteen voi mitään tehdä, eikä jäädä niissä vellomaan..

Joskus on yksikin käynti terapeutilla voinut auttaa. On surullista, kun ihmisillä ei enää ole vastaanottavaisia suhteita , joille kertoa traumoistaan.

Kun oltiin köyhiä ja samassa huusholiissa asui koko suku mummosta lapsenlapseen, niin ei jäänyt koskaan yksin. Sillä oli toki kääntöpuolensakin.

Vierailija kirjoitti:

Ystäväni oli ollut koulukiusattu, vanhemmat alkoholisteja.

Kun kävi, selkeesti hyväksyi lapsuutensa. Ehkä n 10 v sen jälkeen, kun oli saanut apua, meni ensimmäistä kertaa luokkakokoukseen. Siellä kertoi alkoholistivabhemmistaan ja miten lapsi ei voi vanhempiaan valita. Kertoi mitä kiusaaminen oli aiheuttanut ja paljonko paraneminen maksoi ja painajaisistaan jne. Kertoi mm sinä teit minulle niin jne. 

Sanoi sen jälkeen vasta kunnolla pystyi jatkamaan elämäänsä. Omille vanhemmille ei ole antanut anteeksi. Ne ovatkin kääntäneet asian ei ole heidän syy, mikä ei tietenkään pidä paikkansa.

Teki myös sivun, johon oli kirjoittanut kiusaajien nimet, mahdollisia lisätietoja, mm syntymäaika, tyttönimen, uuden, lasten nimiä jne.

Näistä työnantajat voi googlettaa näiden historiasta. Kosto on aina kosto

Kaunaa ja katkeruutta sitä onkin mukava kantaa sisällään vuosikymmeniä. Käyttää koko elämä siihen, että muistelee ikäviä asioita ja samalla estää itseään kokemasta mukavia asioita.

Tuollainen ihminen on niin raskas, että ystävätkin häipyvät. Siinä sitten kuluttaa koko elämänsä yksin miettimässä, että se teki mulle niin ja näin.

Ja ne tekijät tuskin enää edes tuntisivat, jos kadulla vastaan tulisivat.

Mikään ei ole surullisempaa kuin katkera vanha ihminen. Hän on ITSE sabotoinut kaiken onnen ja ilon itseltään.

https://www.kodinkuvalehti.fi/artikkeli/voi_hyvin/psykologia/katkeruus_…

Helpompi se on asioista puhua terapeutin kanssa ja käsitellä asiaa hänen avullaan. Sinä ajattelet että murehdit itseksesi ja näin "käsittelet" asian sitten pois mielestäsi.

Se terapeutti ei tosiaan ole kuunteleva pää, vaan osallistuu aktiivisesti siihen prosessiin, jossa ihminen opettelee ajattelemaan eri tavalla. Asiakas on pääasiassa äänessä ja valitsee, mistä puhuu, mutta terapeutti ohjailee tilannetta ammattitaidollaan.

Jokaisella traumat vaikuttavat eri tavalla. Minulla laukesi traumat esille kunnolla kun lapsi syntyi. Siitä lähtien terapiassa käynyt, että pystyn olemaan lapselle hyvä isä enkä samanlainen ikinä mitä omat vanhemmat. Eli minulla auttaa. 

Jokaisella traumat vaikuttavat eri tavalla. Minulla laukesi traumat esille kunnolla kun lapsi syntyi. Siitä lähtien terapiassa käynyt, että pystyn olemaan lapselle hyvä isä enkä samanlainen ikinä mitä omat vanhemmat. Eli minulla auttaa.