MTV: Elätkö sinäkin hiljaisessa avioerossa? Lapsetkin aistivat kun äiti ja isä ovat vain kämppiksiä

Vierailija kirjoitti:

Olen varmaan kamalan itsekäs, mutta elän tätä parisuhdetta itseni ja puolisoni vuoksi, en siksi, että lapsilla olisi malli jostain Harlekin-sarjan superhyperrakkausliitosta. En halua antaa lapsille valheellista kuvaa siitä, miten yhteiselämä on ikuisesti toisen hipsuttamista ja hellyydenosoituksia tai räiskyviä riitoja sovintoseksin kera. Parisuhde on suurimmaksi osaksi arjen elämistä yhdessä, sellaisen mahdollisimman vaivattoman ja mukavan elämän suorittamista, jos oikein ikävällä tavalla asia halutaan ilmaista.

Jos lapseni saavat vääränlaisen mallin parisuhteesta siksi, että elämässä on niin paljon muutakin kuin kumppani eikä se rakastumisen ensihuuma enää pilkistä tämän tästä esille, niin sittenpä joutuvat omalla tahollaan miettimään, mitä omassa elämässään muuttaa. Jos isän äidille keittämä aamukahvi ei riitä hellyydeksi, tarvitaan myös halailua ja pikaiset vaatehuoneessa lasten silmien ulottumattomissa, niin sitten lapset

Hih! Osui ja upposi siinä mielessä, että sain jo tänä aamuna aamukahvit, mutta mielelläni kyllä ottaisin ne pikaisetkin osana tylsää ja vaivatonta sunnuntaita. Jos pitäisi valita, kummasta luopuu, niin ennemmin kahvista. Sen kun voi korvata teellä.

Näissä asioissa tärkeintä olisi, ettei noudata mitään ulkoista kaavaa vaan yrittää selvitellä, millaista olisi hyvä arki omasta ja kumppanin mielestä. Oman pään sisältähän se kaikki lähtee. Lapset toivottavasti näkevät vain lopputuloksen eli tyytyväiset vanhemmat, mikä sitten onkaan tyytyväisyyden syy.

Vierailija kirjoitti:

No mitä muuta nykyään suhteet on? Itsekkäitä paskiaisia kaikki ihmiset, meteoriittia odotellessa.

TÄMÄ.

.

Vierailija kirjoitti:

Meillä oli suhde, joka tuntui kuin vierileikiltä, jossa kumpikin tekee kuitenkin eri asiaa. Mies oli naimisissa ruudun kanssa, jonka välityksellä myös viestitteli salarakkaalleen. Minä pikku vaimosena hoidin kodin, lapset ja imeväiset ja tuloksetta nalkutin. Suhde pysyi liian pitkään yllä hänen tyhjillä puheilla ja lupauksilla ja alun huuman muistelulla sekä ajoittaisella seksillä (uusi nainen taisi viedä hänen huomionsa tässäkin).

Ero ei hänelle silti ollut kiva ja toivottu juttu, kun kodin- ja lastenhoitaja sekä ruoan ostaja sillain läks. Arvatkaa, kenelle ero oli hyvä ratkaisu? Ja arvatkaa, olenko päivääkään katunut?

Tämä parisuhde nyt ei oikein kuulu otsikon alle. Siis tämän kämppisliiton hyviin puoliinhan kuuluu juurikin se, että puoliso on kuitenkin erinomainen vanhempi yhteisille lapsille. Ja että kämppisliitossa puoliso hoitaa osansa kodin siivouksesta ja ruokahuollossa. Siippa hoitaa kodin tiistaisin ja silloin on äidin omaa aikaa ja sama toisinpäin torstaina. Toimii hyvin, vaikka rakkaus onkin hiipunut. 

Se että sinä olet hoitanut kodin ja lapset yksin samalla kun mies viestittelee toiselle - se on vaan pazka liitto ja siitä todellakin kannattaa erota. 

 

Tuntuu, että monella tässä ketjussa on aika erikoinen käsitys kämppisliitosta. Itse elin kolmikymppiseksi erilaisissa kämppiskokoonpanoissa, ja pidän itsestään selvänä, että kämppistä kohdellaan arkisen huomaavaisesti, jokainen siivoaa omat sotkunsa ja vähän yli, ja auttaa, jos toisella on vaikeaa. Jos arjen asioista on erimielisyyttä, tehdään kompromisseja. Jos on riitoja, ne sovitaan, ja jos toinen toistuvasti tekee jonkin asian väärällä tavalla, siitä huomautetaan asiallisesti.

Välillå tuntuu, että ne ikätoverit, jotka muuttivat suoraan koulun penkiltä avoliittoon, omaksuivat suorilla lapsuudenperheidensä toksisimmat roolit ja asetelmat. 

Niinpä kannustaisin jokaista asumaan jonkin aikaa kämppiksen kanssa ja tuomaan ne kämppissuhteen parhaat opit myös avo- tai avioliittoon.

Vierailija kirjoitti:

Tuntuu, että monella tässä ketjussa on aika erikoinen käsitys kämppisliitosta. Itse elin kolmikymppiseksi erilaisissa kämppiskokoonpanoissa, ja pidän itsestään selvänä, että kämppistä kohdellaan arkisen huomaavaisesti, jokainen siivoaa omat sotkunsa ja vähän yli, ja auttaa, jos toisella on vaikeaa. Jos arjen asioista on erimielisyyttä, tehdään kompromisseja. Jos on riitoja, ne sovitaan, ja jos toinen toistuvasti tekee jonkin asian väärällä tavalla, siitä huomautetaan asiallisesti.

Välillå tuntuu, että ne ikätoverit, jotka muuttivat suoraan koulun penkiltä avoliittoon, omaksuivat suorilla lapsuudenperheidensä toksisimmat roolit ja asetelmat. 

Niinpä kannustaisin jokaista asumaan jonkin aikaa kämppiksen kanssa ja tuomaan ne kämppissuhteen parhaat opit myös avo- tai avioliittoon.

Mutta kun se ei yksin riitä intiimiin suhteeseen. 

Voi voi voi. Sydän ei voi olla kuollut ellei sitä itse tee. Vanhempien välinen suhde on lasten koti. Aina on paljon tehtävissä. Kun vain luopuu turhasta itsekkyydestä. Sillä lapset kärsivät vanhempiensa  erosta eniten. Oma äiti ja isä ovat ainoat oikeat vanhemmat lapsille. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen varmaan kamalan itsekäs, mutta elän tätä parisuhdetta itseni ja puolisoni vuoksi, en siksi, että lapsilla olisi malli jostain Harlekin-sarjan superhyperrakkausliitosta. En halua antaa lapsille valheellista kuvaa siitä, miten yhteiselämä on ikuisesti toisen hipsuttamista ja hellyydenosoituksia tai räiskyviä riitoja sovintoseksin kera. Parisuhde on suurimmaksi osaksi arjen elämistä yhdessä, sellaisen mahdollisimman vaivattoman ja mukavan elämän suorittamista, jos oikein ikävällä tavalla asia halutaan ilmaista.

Jos lapseni saavat vääränlaisen mallin parisuhteesta siksi, että elämässä on niin paljon muutakin kuin kumppani eikä se rakastumisen ensihuuma enää pilkistä tämän tästä esille, niin sittenpä joutuvat omalla tahollaan miettimään, mitä omassa elämässään muuttaa. Jos isän äidille keittämä aamukahvi ei riitä hellyydeksi, tarvitaan myös halailua ja pikaiset vaatehuoneessa

Tunnustan: vaikka olen puolisolleni nainen enkä äiti, niin omia seksihaluja lannistaa aika lailla oven takana itkevät lapset. Kiva, jos sinä saat nautintosi silloinkin, kun lapsilla on selkeästi hätä.

Vierailija kirjoitti:

Se on tosiaan vähän niin että biologian näkökulmasta siinä on se ikkuna minkä aikana lisäännytään jos nyt lisäännytään. Ei ole olemassa sellaista asiaa kuin intohimoinen pitkä parisuhde. Luonnon näkökulmasta siinä on se muutaman vuoden max. aikaikkuna. Se on biologiaa vain se. Olemme eläimiä.

Yhteiskuntien ei ehkä kannattaisi yrittää opettaa että sellainen luonnoton asia olisi olemassa, kuin pitkä parisuhde ihmisellä. 

Tai siis esittää... Totuuden kyllä kaikki tietävät ja näkevät ympärillään.

Summa summarum: ihastuminen, rakastuminen, ehkä potentiaalisia jälkeläisiä, tasaantuminen, homma loppuu. Toista X kertaa.

Näin nyt voi tälläkin palstalla lopettaa turhat draamat kun on paljastettu asia miten maailma on aina toiminut ja toimii yhä edelleen; ja jonka kaikki tietävät, ymmärtävät ja näkevät ympärillään.

Kyllä meillä vaan on pitkä ja intohimoinen parisuhde. Eihän aito intohimo tule alkuhuumasta, jota voi kokea suunnilleen kenen kanssa vain jos niikseen tulee. Aito intohimo tulee siitä henkisestä kolahduksesta, että toinen vain on myös henkisellä tasolla parasta seuraa jota oon koskaan tavannut. Ja toisaalta myös fyysisesti upeinta. Ja tunne on siis molemminpuoleinen. On älyttömän uniikki tunne tavata ihminen, jonka kanssa kaikki vain osuu yksiin ja on sellaista selittämätöntä kemiaa. Flirttiä edelleen päivittäin, ja toisaalta henkisesti inspiroivaa kun meillä paljon yhteisiä kiinnostuksenkohteita ja parisuhteen ulkopuolisia intohimoja. Tietenkään kaikki ei realistisesti voi tällaista löytää, koska silloin pitää itsekin kyetä tarjoamaan aika paljon. Mutta sit jos löytää, niin onhan tää aivan mahtavaa!

Vierailija kirjoitti:

Huh, mun lapsuudenkoti oli juuri tuollainen. Plus lapsiin epäsuorasti kohdistuneet syytökset ja paineet, että "lasten takia ollaan yhdessä, jotta he saavat hyvän lapsuuden, perheen, ja yhtenäisen kodin". Paskanmarjat. Toivoin vanhempien avioeroa ekaluokasta lukion loppuun, ja abivuoden jälkeen oli helpotus muuttaa omilleen.

Myöhemmin vanhemmille oli aika shokki tajuta, että tuon kokemuksen jälkeen minä ja veljeni emme halunneet ikinä omia lapsia. 

Vanhempasi ovat kuitenkin yrittäneet varmasti valita huonoista vaihtoehdoista parhaan. Et voi tietää,  millaista vaikkapa uusperhehelvetissä eläminen lapsena olisi ollut. Olisit saattanut sen kokeneena jälkikäteen miettiä, että kumpa vanhemmat olisi pysyneet yhdessä ja perhe kasassa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vähän vastarannan kiiskenä tässä sanon, että jos yhdessä kerran pysytään vain jostain tietystä syystä jonka kumpikin tiedostaa - on se sitten lapset tai taloudelliset seikat - niin eikö siitä yhteiselosta voi tehdä myös mukavaa ja sujuvaa? Mikä pakko on leikkiä mykkäkoulua tai tiuskia tai ylipäätään olla kylmä toisilleen?

Ei lapset edes halua nähdä vanhempiaan pusuttelemassa tai muuten vain "ällöinä" ja rakastuneina. Jos vanhemmat ovat mukavia toisilleen, ilmapiiri pysyisi hyvänä. Miksi tämä on niin vaikeaa?

(Puhun siis tietysti tilanteesta, jossa ei ole mitään pettämistä tai muuta draamaa ollut, mutta on vain kasvettu erilleen tms.)

Ihminen yleensä kaipaa rakkautta ja seksiä, jolloin on hyvin ristiriitaista pysyä niinsanotussa parisuhteessa, jossa näitä ei ole. 

Totta kai, mutta a) ilman rakkautta ja seksiä pystyy myös elämään olematta ikävä muille ihmisille (tiedän tämän ihan omasta elämästäni), ja b) jos kerran tietoisesti tehdään valinta pysyä yhdessä syystä X, mitä ihmettä se ketään osapuolia hyödyttää tehdä ilmapiiristä ikävää?

Olet oikeassa, että miksi pitää ilkeillä, jos on itse tehnyt päätöksen pysyä yhdessä. 

Oma valintahan se on. 

Mutta se täytyy sanoa, että itse en, näin 45vä vuotiaana naisena, pysty elämään ilman seksiä. Nimenomaan se läheisyyden ja seksin puute tekee minut kiukkuiseksi. 

Siksi minä en voisi jäädä kuvaamaasi tilanteeseen, vaikka pystyn aina käyttäytymään asiallisesti ja nätisti toista kohtaan. Kärsin siitä seksittömyydestä niin paljon. 

Vierailija kirjoitti:

Lapset eivät myöskään nauti eronneiden vanhempiensa uusteinivaiheesta, jossa vanhempi ei pysty pitämään näppejään erossa uudesta mies/naisystävästään senkään aikaa, kun lapsi on paikalla. 

Se, että joku toimii noin, ei ole mikään syy jättää lapsia kitumaan kylmään kulissikotiin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuntuu, että monella tässä ketjussa on aika erikoinen käsitys kämppisliitosta. Itse elin kolmikymppiseksi erilaisissa kämppiskokoonpanoissa, ja pidän itsestään selvänä, että kämppistä kohdellaan arkisen huomaavaisesti, jokainen siivoaa omat sotkunsa ja vähän yli, ja auttaa, jos toisella on vaikeaa. Jos arjen asioista on erimielisyyttä, tehdään kompromisseja. Jos on riitoja, ne sovitaan, ja jos toinen toistuvasti tekee jonkin asian väärällä tavalla, siitä huomautetaan asiallisesti.

Välillå tuntuu, että ne ikätoverit, jotka muuttivat suoraan koulun penkiltä avoliittoon, omaksuivat suorilla lapsuudenperheidensä toksisimmat roolit ja asetelmat. 

Niinpä kannustaisin jokaista asumaan jonkin aikaa kämppiksen kanssa ja tuomaan ne kämppissuhteen parhaat opit myös avo- tai avioliittoon.

Mutta kun se ei yksin riitä intiimiin suhteeseen. 

Ei yksin, mutta hämmästyttävän moni intiimi suhde tuntuu kuihtuvan sellaisiin arkisiin asioihin kuin siihen, ettei yhteisen elämän perusasioita hallita. Siksi on hyvä harjoitella kämppiksen kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen varmaan kamalan itsekäs, mutta elän tätä parisuhdetta itseni ja puolisoni vuoksi, en siksi, että lapsilla olisi malli jostain Harlekin-sarjan superhyperrakkausliitosta. En halua antaa lapsille valheellista kuvaa siitä, miten yhteiselämä on ikuisesti toisen hipsuttamista ja hellyydenosoituksia tai räiskyviä riitoja sovintoseksin kera. Parisuhde on suurimmaksi osaksi arjen elämistä yhdessä, sellaisen mahdollisimman vaivattoman ja mukavan elämän suorittamista, jos oikein ikävällä tavalla asia halutaan ilmaista.

Jos lapseni saavat vääränlaisen mallin parisuhteesta siksi, että elämässä on niin paljon muutakin kuin kumppani eikä se rakastumisen ensihuuma enää pilkistä tämän tästä esille, niin sittenpä joutuvat omalla tahollaan miettimään, mitä omassa elämässään muuttaa. Jos isän äidille keittämä aamukahvi ei riitä hellyydeksi,

Tunnustan: vaikka olen puolisolleni nainen enkä äiti, niin omia seksihaluja lannistaa aika lailla oven takana itkevät lapset. Kiva, jos sinä saat nautintosi silloinkin, kun lapsilla on selkeästi hätä.

Ainako niillä sun lapsilla hätä on? Ihan vakavissasiko väität, että ne itkevät aina kun sekstailette. 

Aika ilkeästi toiselle kommentoit. Minulla on useampi lapsi, ja kyllä ne sai houkuteltua katsomaan telkkua tai muuta vastaavaa sillä aikaa kun miehen kanssa livahdettiin makkariin hetkeksi.

Jos jollain on oikeasti hätä, toki silloin hommat keskeyttivät, mutta ei sellaista usein tapahtunut

Veikkaan että tuon tyylinen on aika tavallista ja se on ihan ok. Meidän avioliitossa mulle on tärkeintä se että tehdään perheenä lasten kanssa kivoja asioita ja mahdollistetaan heille elämyksiä ja harrastuksia ja ennen kaikkea vakaata ja turvallista, miellytävää perus arkea. Omat harrastukset on myös mulle tärkeitä. En kaipaa mitään rakkauden huumaa tai ihastumista, en kaipaa toisen vieressä kiehnäämistä ja palavaa tunnetta. Nyt on kertakaikkiaan muut asiat tärkeämpiä. Meillä menee miehen kanssa ihan mukavasti, ei riidellä eikä ole seksiäkään (olen raskaana ja synnytykset ym tähän varmasti väliaikaisesti vaikuttaneet), mutta ei haittaa ollenkaan. Kahdenkeskistä parisuhdeaikaa tai muuta romantiikkaa meillä ei juuri ole. Vaihdetaan kuitenkin joka päivä vähintään pikku pusu ja välimme ei ole mitenkään kylmät tai etäiset. Mä ihan rehellisesti tykkään tästä. Tykkään meidän omakotitalosta, autosta, yhteisistä reissuista. Arvostetaan ja kunnioitetaan toisiamme, tuetaan toisiamme. Se on tosi paljon, vaikka peitto ei heilu ja palava rakkauden liekki ei ole nyt läsnä suhteessamme. Arvostan sitä että mieheni antaa mun keskittyä omiin harrastuksiin ja hän saa puolestaan myös viettää aikaa kavereidensa kanssa. En tiedä mikä tilanne on kun lapset ovat isoja joskus vuosien päästä, mutta sinne on pitkä aika ja katsotaan se sitten kun sen aika on. Jos eroamme joskus niin olkoon se sitten niin.

Meillä on ollut aika itkuiset lapset, ja monet kerrat on pitänyt hommat keskeyttää. Mutta eivät hekään ole aina itkeneet, eikä meistä ole tullut pelkkiä kämppiksiä. Aikuisten ihmisten tulee vaalia keskinäistä liekkiään, tai sitten vaihtoehtoisesti sopia, että nyt priorisoidaan toiset asiat ja mahdollisesti valitaan avoin suhde. Mutta se on aikuisten päätös, ei itkevien lasten.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuntuu, että monella tässä ketjussa on aika erikoinen käsitys kämppisliitosta. Itse elin kolmikymppiseksi erilaisissa kämppiskokoonpanoissa, ja pidän itsestään selvänä, että kämppistä kohdellaan arkisen huomaavaisesti, jokainen siivoaa omat sotkunsa ja vähän yli, ja auttaa, jos toisella on vaikeaa. Jos arjen asioista on erimielisyyttä, tehdään kompromisseja. Jos on riitoja, ne sovitaan, ja jos toinen toistuvasti tekee jonkin asian väärällä tavalla, siitä huomautetaan asiallisesti.

Välillå tuntuu, että ne ikätoverit, jotka muuttivat suoraan koulun penkiltä avoliittoon, omaksuivat suorilla lapsuudenperheidensä toksisimmat roolit ja asetelmat. 

Niinpä kannustaisin jokaista asumaan jonkin aikaa kämppiksen kanssa ja tuomaan ne kämppissuhteen parhaat opit myös avo- tai avioliittoon.

Mutta kun se ei yksin riitä intiimiin suhteeseen. 

Ei riitä, eikä edellinen kirjoittaja niin väitäkään. Halut kuitenkin loppuvat monelta takuuvarmasti, jos arki pyörii epäoikeudenmukaisessa tai jopa toksisessa asetelmassa. Miksi sitä pitäisi puolustaa?

Eri

Vierailija kirjoitti:

Veikkaan että tuon tyylinen on aika tavallista ja se on ihan ok. Meidän avioliitossa mulle on tärkeintä se että tehdään perheenä lasten kanssa kivoja asioita ja mahdollistetaan heille elämyksiä ja harrastuksia ja ennen kaikkea vakaata ja turvallista, miellytävää perus arkea. Omat harrastukset on myös mulle tärkeitä. En kaipaa mitään rakkauden huumaa tai ihastumista, en kaipaa toisen vieressä kiehnäämistä ja palavaa tunnetta. Nyt on kertakaikkiaan muut asiat tärkeämpiä. Meillä menee miehen kanssa ihan mukavasti, ei riidellä eikä ole seksiäkään (olen raskaana ja synnytykset ym tähän varmasti väliaikaisesti vaikuttaneet), mutta ei haittaa ollenkaan. Kahdenkeskistä parisuhdeaikaa tai muuta romantiikkaa meillä ei juuri ole. Vaihdetaan kuitenkin joka päivä vähintään pikku pusu ja välimme ei ole mitenkään kylmät tai etäiset. Mä ihan rehellisesti tykkään tästä. Tykkään meidän omakotitalosta, autosta, yhteisistä reissuista. Arvostetaan j

Sinun avioliitossasi on rakkautta ja se kuulostaa hyvälle avioliitolle. Jos et tuntisi mitään yhteyttä toiseen eikä toista edes kiinnosta sinun ajatukset ja toiveet niin kyllä sinäkin ajan saatossa kylmenisit. Se pettymys ja suru, kun toinen ei edes katso sinua ja olet kuin ilmaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse asiassa pitkäaikaistutkimukset kertovat, että lapsia ei juurikaan haittaa vanhempien välinen kylmä liitto, jos arki on tasaista eikä riitoja ole. Sen aijaan eron negatiiviset vaikutukset näkyvät aikuisikään saakka. Voin yrittää etsiä tutkijan nimeä, jos jotakuta kiinnostaa.

li. 

Taitava tekoäly ei allekirjoita väitettäsi. Minä en väitä, että kuvailemiasi tutkimuksia ja tuloksia ei olisi. Ne eivät vain ole ainoita laatuaan, vaan tuloksia on moneen suuntaan.

"Korkean konfliktin" koti tuottaa tilanteessa jatkuvaa stressitilaa ja sitä kautta vaikuttaa voimakkaasti lapsen kehityksen eikä traumatisoituminen ole ollenkaan vierasta.

Judith Wallerstein oli tarkoittamani tutkija. Toki on muitakin, ja on osin ristiriitaisia tuloksia. Niitä kannattaa lueskella ja vertailla ja tehdä omat jo

Luin kaksi Wallersteinin kirjaa, kun toivoin että tieteellinen tutkimus antaisi tukea ja neuvoa omaan päätöksentekooni. En vakuuttunut hänen menetelmistään saati asenteistaan. Tutkimus on mielestäni monilta osin vanhentunut ja johtopäätökset myös osin epäloogisia. Jenkkiasetelma soveltuu huonosti Suomeen. Tosin eipä näitä oman elämän ja oman tilanteen päätöksiä voi muutenkaan minkään kirjojen pohjalta tehdä!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Huh, mun lapsuudenkoti oli juuri tuollainen. Plus lapsiin epäsuorasti kohdistuneet syytökset ja paineet, että "lasten takia ollaan yhdessä, jotta he saavat hyvän lapsuuden, perheen, ja yhtenäisen kodin". Paskanmarjat. Toivoin vanhempien avioeroa ekaluokasta lukion loppuun, ja abivuoden jälkeen oli helpotus muuttaa omilleen.

Myöhemmin vanhemmille oli aika shokki tajuta, että tuon kokemuksen jälkeen minä ja veljeni emme halunneet ikinä omia lapsia. 

Vanhempasi ovat kuitenkin yrittäneet varmasti valita huonoista vaihtoehdoista parhaan. Et voi tietää,  millaista vaikkapa uusperhehelvetissä eläminen lapsena olisi ollut. Olisit saattanut sen kokeneena jälkikäteen miettiä, että kumpa vanhemmat olisi pysyneet yhdessä ja perhe kasassa. 

Outo oletus että vaihtoehtona paskaan tilanteeseen olisi ollut joku uusperhehelvetti.