Lukion luokkakokous takana. Monelle 25-30v "uraohjukselle" tuntuu olevan kova paikka, jos joku on tyytyväinen olemaan perheen äiti

Paras on elää omannäköistään elämää ja käyttää ne kortit, jotka on. Lapset on usein valinta. Niin on opiskelut ja työkin. 

 

Vierailija kirjoitti:

Mitä teet sitten kun lapsesi ovat isoja?

Nostelen työmarkkinatukea.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Itseä vain säälittää se, jos jonkun elämä on pelkästään sitä lastenhoitoa😅 meillä molemmilla omat urat intohimoaloilla asiantuntijoina (ja muuten aivan mahtavat työpaikat, erityisesti sosiaalisen puolen ja hauskanpidon kannalta!), mutta kuitenkin myös paljon muuta. Harrastuksia, elämyksiä, ystäviä, romanttisia lomia, ihanaa arkea kahdestaan yhdessä kotia hoitaen ja ruokaa tehden. Ja muutaman vuoden päästä toivottavasti täysin tasavertaista lapsiarkea, jossa molemmilla myös säilyy ne omankin elämän jutut. Parasta, että kummallakaan ei ole mitään sukupuoliroolia, ja molemmilla on omatkin elämät sen yhteisen lisäksi harmittaa niiden puolesta vaan, jotka passaavat lapsia ja miestä elämäntehtävänään samaan aikaan kun mies mitä todennäköisimmin niitä perinteisiä rooleja toteuttaa myös vähän negatiivisemmassakin mielessä😅

         Rasavertaista lapsiarkea, hmm. Odota vaan kun olet raskaana ja ne lapset syntyy, voit yllättyä...

Vierailija kirjoitti:

Nuorten naisten tulisi keskittyä menemään nuorena naimisiin ja tekemään lapsia. Näkee kuinka nuoret sinkkunaiset ovat onnettomia surkimuksia. Naiselle on epäluonnollista tuhlata nuoruutensa koulussa tai toimistolla luomassa uraa.

Nainen on ensisijaisesti äiti.

Trad-naiset ovat onnellisia. Sinkkunaisilla on mt-omgelmia ja lukuisia seksikumppaneita.

Oliko tuo pakollinen aivopieru tähän keskusteluun?  Itse ymmärrän, että Ap:ta vähän saattaa jännittää luokkakokoukseen meno; ei ole ihan tavallsita, että 28 vuotiaana (,jos siis tulkitsin hänen nimkmerkkinäs oikein) on neljä lasta nykypäivän Suomessa. -  Ja onhan tuo muutenkin vähän haastava ikävaihe; koska monen elämä on todennäköisesti vielä hyvin "käymisvaiheessa" ja vailla uomiin asettumista; hyvässä ja pahassa. Vielä hetki sitten kaikki tuntui mahdolliselta mutta nyt on alkanut hahmoottaa, ettei ihan kaiki ehkä sittenkään ole mahdollsita. Tai on kaikki on vielä mahdollsita. Tuloksena osalle kolmenkympin kriisi.

Osa on saattanut esimerkiksi jo saada lapsia osalla saattaa olla vielä opinnot hyvinkin kesken (eivät toki vastakkaiset) ja huoli toimeentulosta. Ehkä myös siitä, että onko oma opiskelu/ työ ala sittenkään oikea, vaikka haki opiskelupikkaansakin muutamankin kerran mutta työttömyys tuntuu vain lisääntyvän. Ja tai suuntaaminen n.n alalle tuntuu muutoin virheeltä. Tai pitäsikö nyt vain uskaltaa hakea toinen opiskelupaikka jos tulevaisuudessa siitä joutuu maksamaan, niin sen saaminen voi olla vaikeampaa; ainakin jollie ole rahaa. Mutta mitä tai minne? 

Osa kipuilla sen kanssa, että löytääkö edes ketään, jonka kanssa saattaisi mahd saada lapsia. - Tai mitä jos nyt sanoo, ettei muuten halua ensimmäistäkään lasta vaikka lapsien saannista on tivattu ja piinattu jo n. vuotta.

Ehkä luokalyta löytyy joku joka on nyt valmis tulemaan ulos ns. kaapista. - Uskaltaako tai haluaako tuolloin sanoa sanaakaan siitä haluaa lapsia (ati ettei halua ensimmäsitäkään lasta).

Tietysti myös ne, jotka korostaa, että kuinka keksittyy juurikin nyt siihen uran luomiseen ja hankkii (jois hankkii) lapsia vasta myöhemmin.

jollain saattaa olla pettymyksiä siitä, että työura ei ole oikein päässyt käyntiin vaikka pääsi opiskelemaan hyvää alaa.

Ensimmäine pidempi parisuhde päättyi juuri tai mahd. vasta saattanut alkaa....

Kuka takaisi asuntolainan? - Ja millä rahalla tuo XX  on tuon ison talonsa rahoittanut vaikka ei koskaan viihtynyt koulussa? Miski tu nyt haluaa päteä tuolla sähköautolla; kyllä uusi sähkövolvo on vähän nolo varmaan liisaattu vai onks sen kumppani joku kermapeppu?

 

  Uskovainen mies

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itseä vain säälittää se, jos jonkun elämä on pelkästään sitä lastenhoitoa😅 meillä molemmilla omat urat intohimoaloilla asiantuntijoina (ja muuten aivan mahtavat työpaikat, erityisesti sosiaalisen puolen ja hauskanpidon kannalta!), mutta kuitenkin myös paljon muuta. Harrastuksia, elämyksiä, ystäviä, romanttisia lomia, ihanaa arkea kahdestaan yhdessä kotia hoitaen ja ruokaa tehden. Ja muutaman vuoden päästä toivottavasti täysin tasavertaista lapsiarkea, jossa molemmilla myös säilyy ne omankin elämän jutut. Parasta, että kummallakaan ei ole mitään sukupuoliroolia, ja molemmilla on omatkin elämät sen yhteisen lisäksi harmittaa niiden puolesta vaan, jotka passaavat lapsia ja miestä elämäntehtävänään samaan aikaan kun mies mitä todennäköisimmin niitä perinteisiä rooleja toteuttaa myös vähän negatiivisemmassakin mielessä😅

         Siis tasavertaista :)

Joo. Me työssäkäyvät ja hyväpalkkaiset olemme onnellisia omasta elämästämme ja siitä, että maksamme omat opintomme, lastemme opinnot ja koko yhteiskunnan pyröittämisen. Vieläpä kotoilijoiden kansan- ja takuueläkkeetkin.

Terveenä ja työkykyisenä  ei tulisi mieleenkään jäädä kenenkään, ei edes miljonäärin, elätiksi. 

Osa heistä saattoi olla onnellisesti lapsettomia eli veloja.

Miksi projisoit omia epävarmuuksia heihin?

Vierailija kirjoitti:

Itseä vain säälittää se, jos jonkun elämä on pelkästään sitä lastenhoitoa😅 meillä molemmilla omat urat intohimoaloilla asiantuntijoina (ja muuten aivan mahtavat työpaikat, erityisesti sosiaalisen puolen ja hauskanpidon kannalta!), mutta kuitenkin myös paljon muuta. Harrastuksia, elämyksiä, ystäviä, romanttisia lomia, ihanaa arkea kahdestaan yhdessä kotia hoitaen ja ruokaa tehden. Ja muutaman vuoden päästä toivottavasti täysin tasavertaista lapsiarkea, jossa molemmilla myös säilyy ne omankin elämän jutut. Parasta, että kummallakaan ei ole mitään sukupuoliroolia, ja molemmilla on omatkin elämät sen yhteisen lisäksi harmittaa niiden puolesta vaan, jotka passaavat lapsia ja miestä elämäntehtävänään samaan aikaan kun mies mitä todennäköisimmin niitä perinteisiä rooleja toteuttaa myös vähän negatiivisemmassakin mielessä😅

Eiköhän nyt kuitenkin sallita kokaisen tehdä omat valintansa. Yksi viihtyy kotiäitinä, toinen uraohjuksena ja kolmas haluaa sekä uran, että perheen. Kukaan tarvitse toisten sääliä, jos elää elämäänsä tyytyväisenä, eikä kenenkään ole syytä arvostella toisten valintoja.

Olet sentään tyytyväinen elämääsi. Tunnen yhden kotiäidin, jolla oli useampi lapsi. Hän valitti jo alle 30v, ettei ole saavuttanut mitään. Marttyyriasenne lähes kaikessa, vaikka oli itse valinnut elämäntyylinsä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä sain ne molemmat, uran ja lapset.

Kiva sinulle. Aika monelle työssäkäyvälle työ on aikaa vievää ja stressaavaa, silloin se vanhemmuus on aika erilaista kuin kotiäidillä. Vähän sama kuin joku harrastaisi päivittäin pari tuntia liikuntaa ja siihen toinen sanoo, että harrastan minäkin, kävelen vartin viikossa. Omalla kohdallani kotiäitiydessä parasta oli oikeasti kiireettömyys. Mutta toki joillain yhdistelmä toimii niin, että kokee saavansa olla riittävästi lasten kanssa, hieno juttu.

Pystytkö sanomaan saman vielä hieman ylimielisemmällä sävyllä?

 

Sanon vain, että itseni olisi ollut vaikea yhdistää työ ja äitiys hyvin. Tiedän, että joiltain se onnistuu. Minulle kotiäitiys oli hyvä valinta. Ehkä se on sitten ylimielistä, en ole itse niin ajatellut. Tässä kulttuurissa on aika vaikea päteä kotiäitiydellä.

 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yrität ole ihmeissäsi heidän käytöksestä, mutta kuullostat kuitenkin ylimieliseltä. Taito se on tuokin. Mutta päivitä nyt varmuuden vuoksi teknologiset taitosi, jos joskus siirryt työelämään. Ajatuksesi toimistotyöstä on 30 vuotta vanhentunutta. Tai keksi parempi trollaus. 

Analogiana oli ihan toimiva. Samaa se on laittaa niitä "digikoreista" toiseen. Moni ei edes viitsi ajatella, onko työ, mitä tekee, yhtään merkityksellistä. Tai kaivaa sen kuvitteellisen merkityksen jostain oman mielenterveytensä takia. Sivusta.

Miksi työn pitäisi olla jotenkin merkityksellistä? Suurin osa ihmistä työskentelee maksaakseen laskut ja muun elämisen. 

Jotkut eivät millään tajua tätä. Tykkään tehdä fyysistä työtä ja mulle joku etätyö olisi hirveää. En halua mitään "hienompaa" työtä, ei kiinnosta istua näyttöpäätteen edessä pitkän koulutuksen jälkeen ja tehdä jotain josta maksetaan 15 000 e/kk. Ei ihan yksinkertaisesti kiinnosta. En tarvitse jättipalkkaa kunhan saan liikkua töissä ja tehdä töitä mielellään yksin.

Et ole tosissasi. Suomessa harva saa tuollaista palkkaa ja niistäkään kaikki eivät ole etätöissä. Minä olen, mutta palkka on alle tonnin kuussa. Millään mittarilla tämä ei ole hieno työ, mutta onneksi sopii minulle, koska en fyysiseen työhön kykene. 

Vierailija kirjoitti:

Joo. Me työssäkäyvät ja hyväpalkkaiset olemme onnellisia omasta elämästämme ja siitä, että maksamme omat opintomme, lastemme opinnot ja koko yhteiskunnan pyröittämisen.

Hyvä, jos sinä olet onnellinen. Suuri osa hyväpalkkaisista tällä palstalla ei todellakaan kuulosta onnelliselta, Sen verran törkeää tekstiä suoltavat huono-osaisia kohtaan. 

Sääliminen ei mun mielestä ole tässä tilanteessa todennäköinen, tai ainakaan ainoa selitys. Yleensä ihmisillä on taipumus tuntea empatiaa sellaisia kohtaan, joilla menee heidän mielestä huonosti ja sosiaaliseen kanssakäymiseen usein kuuluu se, että sellaisia yritetään piristää ja kannustaa.

Miettikääpäs, jos teidän kaveripiirissä joku sairaalloisen ylipainoinen ja mielestänne ei-niin viehättävä kehuu itseään hyväkuntoiseksi ja kauniiksi, niin alatteko saarnaamaan ylipainon vaaroista tai sanotteko, mitä oikeasti hänen ulkonäöstään ajattelette? Että oot kyllä oikeesti mun mielestä lihava ja ruma. Tuskin! 

Suomessa opinnot on kyllä ihan ilmaiset. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yrität ole ihmeissäsi heidän käytöksestä, mutta kuullostat kuitenkin ylimieliseltä. Taito se on tuokin. Mutta päivitä nyt varmuuden vuoksi teknologiset taitosi, jos joskus siirryt työelämään. Ajatuksesi toimistotyöstä on 30 vuotta vanhentunutta. Tai keksi parempi trollaus. 

Analogiana oli ihan toimiva. Samaa se on laittaa niitä "digikoreista" toiseen. Moni ei edes viitsi ajatella, onko työ, mitä tekee, yhtään merkityksellistä. Tai kaivaa sen kuvitteellisen merkityksen jostain oman mielenterveytensä takia. Sivusta.

Miksi työn pitäisi olla jotenkin merkityksellistä? Suurin osa ihmistä työskentelee maksaakseen laskut ja muun elämisen. 

Jotkut eivät millään tajua tätä. Tykkään tehdä fyysistä työtä ja mulle joku

Ihmisten kyvyttömyydestä ymmärtää toisten erilaisia valintoja kertoo annetut alapeukut edelliseen. 

Uskonnollinen pariskunta kohta veti koko jutun vituiksi.

Noissa uskontotouhuissa ei ole järjen hiventä.

Mitäs muut uskovaiset pidätte uskonsiskonne aloituksesta? Onko kristillinen?

Ap:n vastakkainasettelu (ura vai lapset) tuntuu nykyaikana vähän keinotekoiselta. Useimmiten vanhemmat jakavat hoitovastuun, kun lapset ovat pieniä ja sitä varten on olemassa vanhempainvapaat. Tietenkin on myös ihan ok, että jompikumpi vanhemmista (useimmiten kai äiti) haluaa olla pidempään kotona lasten ollessa pieniä.

Elämä lasten kanssa on monipuolista ja voi sisältää yllättäviä käänteitä. Hyvä esimerkki siitä on tapaus, josta pari vuotta sitten edesmennyt mummoni usein kertoi.

Mummon lapsuudenkodin lähistöllä eleli uusperhe, jossa oli pariskunta, miehen lapsia, naisen lapsia ja yksi yhteinenkin tenava. Tämän perheen äiti (äitipuoli) keitteli usein suuressa kattilassa keittoa.

Mummo kertoi, että keittoa syömään saivat tulla he naapurin mukulatkin perheen lasten lisäksi. Keitto oli ihan kelvollista, varsinkin silloiset sodanjälkeiset olosuhteet huomioon ottaen.

Siinä talon liepeillä liikkui paljon kulkukissoja ja kerran se nainen lipsautti, että niitä hän loukuilla pyydysti ja niistä hän ne keittonsa keitti. Mummo sanoi, että ei se keitto sinänsä siitä huonommaksi muuttunut, mutta kyllä hän alkoi vähän vältellä sitä paikkaa, kun tiesi, mistä liha niihin keittoihin tulee.

Se liitto oli alkanut uskottomuudesta (mummo tosin käytti siitä rumempaa sanaa), mutta alkoholia se pariskunta ei käyttänyt pisaraakaan. Eikä käyttänyt mummokaan ja mistä hän olisi sitä voinut saadakaan, kun oli vasta lapsi.

Kaikenlaista voi siis sattua ja joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa, kuten mummo aina opetti.

Vierailija kirjoitti:

Ap:n vastakkainasettelu (ura vai lapset) tuntuu nykyaikana vähän keinotekoiselta. Useimmiten vanhemmat jakavat hoitovastuun, kun lapset ovat pieniä ja sitä varten on olemassa vanhempainvapaat. Tietenkin on myös ihan ok, että jompikumpi vanhemmista (useimmiten kai äiti) haluaa olla pidempään kotona lasten ollessa pieniä.

Elämä lasten kanssa on monipuolista ja voi sisältää yllättäviä käänteitä. Hyvä esimerkki siitä on tapaus, josta pari vuotta sitten edesmennyt mummoni usein kertoi.

Mummon lapsuudenkodin lähistöllä eleli uusperhe, jossa oli pariskunta, miehen lapsia, naisen lapsia ja yksi yhteinenkin tenava. Tämän perheen äiti (äitipuoli) keitteli usein suuressa kattilassa keittoa.

Mummo kertoi, että keittoa syömään saivat tulla he naapurin mukulatkin perheen lasten lisäksi. Keitto oli ihan kelvollista, varsinkin silloiset sodanjälkeiset olosuhteet huomioon ottaen.

Siinä talon liepeillä liikkui paljon kulkuk

Tämä on hieno elämänohje kaikille, niin ap:lle kuin muillekin. Eikös mummokin mennyt aikanaan naimisiin ja saanut omia lapsia?

Mummo avioitui vaarin kanssa 1960-luvun alussa. Luja kristillinen vakaumus heillä oli molemmilla ja se heitä yhdisti silloinkin, kun elämässä oli vaikeuksia ja haasteita.

Ahkeria olivat molemmat. Yhteiset rahat heillä oli aina ja se tuntui toimivan hyvin, kun olivat kumpikin sellaisia tarkan markan ihmisiä. Eivät pihejä, mutta tarkkoja.

Mummo oli alkuun kotona lapsia hoitamassa - sekin oli ajan tapa silloin - ja myöhemmin töissä seurakunnan taloushallinnossa. Vaarilla oli sellainen mikroyritys, jossa oli työssä hänen itsensä lisäksi yhdestä kahteen apumiestä. Tekivät korjausrakentamista ja muuta pientä remonttia.

Raittiusaate yhdisti mummoa ja vaaria myös, en usko että he koskaan ottivat pisaraakaan alkoholia. Mutta eivät he saarnanneet siitäkään asiasta. Kun me nuoret joskus hölmöilimme, he suhtautuivat siihen vain hyväntahtoisesti päivitellen.