Mitä olisit jälkiviisaana tehnyt vauvavuonna toisin?

Olisin häipynyt anopin vaikutusalueelta.🤯

En mitään. Kaikki meni mukavasti. Sain kolme lasta ja olin kotona melkein kuusi vuotta. 

Levännyt enemmän ja hoitanut kotia vähemmän. Ja lyhentänyt harrastustaukoa. 

Olisi pitänyt malttaa nukkua silloin kun vauva nukkui, päiväunia siis. 

Opettanut nukahtamaan itsenäisesti ja estänyt somesta kaikki lempeät unikonsultit. 2,5 vuotias herää edelleen kolme kertaa joka ainoa yö ja pikkuisen pienemmillä itkuilla olisi selvitty, jos oltaisiin tuettu sitä itsenäistä nukahtamista ihan alusta asti eikä uskottu sitä sanomaa, että ollaan luonnosta irtautuneita julmureita, jos ei ihanasti imetetä uneen vielä kaksivuotiaanakin. 

Olisin ollut enemmän rauhassa kotona vauvan kanssa. Vähentänyt menoja. Kaiholla muistelen hetkiä kun katselin sohvalla elokuvia, vauva nukkui vieressä ja välillä syötin häntä. Se oli parasta. 

En kyllä mitään. Nautin ihan hirveästi vauvasta, vaikka hän herättikin öisin kolmen tunnin välein ja olin välillä melko väsynyt. En malttanut olla vauvasta melkein ollenkaan erossa. Yksi elämäni parhaimmista vuosista.

Olisin stressannut vähemmän kaikesta vauvan kehitykseen liittyvästä. Hän kun kärsi hapenpuutteesta synnytyksessä joten varsinkin ekat kuukaudet tarkkailin kaikkea mahdollista ja googlettelin erilaisia kehitysvamman merkkejä. Näin jälkikäteen täysin turhaa

Olisin vaatinut tiukemmin apua vauvan kanssa jaksamiseen, enkä tyytyisi enää neuvolan "kyllä se lapsi nukkuu sitten kun on tarpeeksi väsynyt" -kommentteihin. 2,5 vuotta ilman yhtään kokonaista yöunta vei minun terveyteni. 

En mitään, vauvan kanssa oli ihanaa vaikka ei ollutkaan suunniteltu juttu vaan päinvastoin kriisi.

Olisin vaatinut tomerammin apua refluksivauvan kanssa. Ja vaatinut tiukemmin, että mieskin osallistuu hoitamiseen ja kodinhoitoon. Ei olisi ehkä tullut eroa myöhemmin ja sitä exäkin on katunut myöhemmin, että tuli silloin oltua niin itsekäs, että yhteys väliltämme katkesi.

Olisin jättänyt hankkimatta.

Olisin heivannut sen saakelin hengitystiheysmonitorin pois. Herätti enemmän kuin vauva vaikka mitään hätää ei ollut. 

Minulle puhkesi autoimmuunisairaus rankan yövalvomisjakson päätteeksi. Olisi pitänyt päästä jonnekin nukkumaan välillä univelkaa pois. Uskoin myös liikaa kaikkea imetystuputusta, oman terveyteni kustannuksella. 

Viettänyt enemmän aikaa kavereiden kanssa, nähnyt ja kokenut asioita, pitänyt hauskaa sen sijaan että olin kuin lämpöpatteriin kahlittu vanki omassa kodissani koska vaimo oli sitä mieltä että tarvitaan aina 2 ihmistä istumaan perse homeessa 24/7 ja odottamaan jos vauva tarvitsee jotakin.

En mitään! Otin alusta asti kaiken aika rennosti. Imetin, mutta jos maito ei riittänyt, en jäänyt taistelemaan, vaan annoin reippaasti korviketta. Omalla maidolla mentiin kuitenkin ehkä 75 prosenttisesti. Nukuin, kun vauva nukkui. Ei ollut mitään rytmiä. Syötiin ja nukuttiin, kun siltä tuntui. Nähtiin muita äitiyslomakavereita.

Vierailija kirjoitti:

Olisin vaatinut tiukemmin apua vauvan kanssa jaksamiseen, enkä tyytyisi enää neuvolan "kyllä se lapsi nukkuu sitten kun on tarpeeksi väsynyt" -kommentteihin. 2,5 vuotta ilman yhtään kokonaista yöunta vei minun terveyteni. 

Sama! Ja olisin vaatinut tiukemmin myös lääkäriä ja apua vauvalle enkä uskoisi enää, että "sellaista se vauvojen kanssa on". Ei todellakaan yleensä ole!

Vierailija kirjoitti:

Olisin vaatinut tomerammin apua refluksivauvan kanssa. Ja vaatinut tiukemmin, että mieskin osallistuu hoitamiseen ja kodinhoitoon. Ei olisi ehkä tullut eroa myöhemmin ja sitä exäkin on katunut myöhemmin, että tuli silloin oltua niin itsekäs, että yhteys väliltämme katkesi.

Ja nämä kaksi ekaa lausetta!

Ottanut omaa aikaa ihan oman jaksamisen ja henkisen hyvinvoinnin takia. En osaa enää ollenkaan ymmärtää miksi silloin koin että minun pitää olla suunnilleen jokainen mahdollinen hetki sen vauvan kanssa. Minulla kun on vielä aivan ihana mies joka olisi ollut ilomielin sen lapsen kanssa kun minä olisin mennyt vaikka jumppaan tai ystävän kanssa kahville. Monesti yritti minua patistaakin menemään mutta jotenkin en vain osannut. Vaikka siis koin itseni uupuneeksi ja kuormittuneeksi vauvan kanssa olemisesta. Välillä mies otti melkein väkisin vauvan minulta tunnin parin vaunulenkille että minä saisi levätä. Mutta en osannut vaan ihmettelin kotona että mitä minä nyt sitten teen. Monesti ajauduin tekemään jotain ihan turhia kotitöitä. Nyt tuo tuntuu ihan käsittämättömältä.

Nyt siis hyödyntäisin paljon enemmän kaikki mahdollisuudet pieniin katkoihin siitä vauva-arjesta.

Mulla oli niin voimakas "symbioosi" molempien vauvojeni kanssa, että toimin vain sen mukaan. En halunnut lähteä mihinkään pois vauvan luota. Olisin ehkä kuopukselle voinut yrittää luoda samanlaista unirytmiä kuin esikoiselle, niin olisin saanut itekin nukuttua.