Lue keskustelun säännöt.
N38 enkä tiedä haluanko lapsia -- normaalia? (avautuminen)
16.05.2025 |
Olisi ihanaa jos voisi ensin elää kumppanin kanssa ns. huolettomasti ainakin 5-10 vuotta ennen kuin edes harkitsee lapsia. Mutta enää se ei ole mahdollista kun on pitkälle yli 30v ikää. Nyt pitäisi kiirehtiä jos haluaa saada lapsia. Mutta pelottaa että se johtaa huonoihin kumppanivalintoihin koska pitäisi jo heti ensitreffeillä kertoa, mihin projektiin on ryhtymässä. Ei 1-2 vuodessakaan ehdi tutustua kumppaniin ja pitäisi olla valmis luottamaan oma elämä 18v+ vuodeksi toisen käsiin. Siinähän ollaan vielä aika ventovieraita vielä 1-2v seurustelun jälkeenkin.
Tukiverkkoa on vähän enkä tietenkään oletakaan että lapsi olisi muiden vastuulla koska se on omalla vastuulla, mutta käy se silti mielessä kuinka yksin sitä jäisi.
Entä jos erotaankin heti lapsen syntymän jälkeen? Tuntuu että näitä tarinoita on joka puolella ja minähän en yh-äidiksi ala missään olosuhteissa. Sen olen aina tiennyt. Mutta kun asia ei ole minun käsissäni... minkäs minä sille voin? Lasta ei voi palauttaa takaisin, kun lapsenhoito ei tunnu enää mukavalta. Ystäväpiiristäni kuulen jatkuvasti juttuja kuinka rankkaa ja epäreilua lapsiperhe-elämä on... ei se ainakaan rohkaise minua.
Mietin myös lapsen tulevaisuutta. Jos nyt lähden kyseenalaisella motivaatiolla yrittämään lasta, minä varmaan katuisin sitä. Ja sitten kun lapsi syntyy, hän aistii jo nuorena, jos vanhemmat eivät osoita rakkautta. Teini-iässä viimeistään tajuavat, että oli ns. FOMO-lapsi eli neljääkymppiä lähestyvien hätävauva, jota vanhemmat salaa katuvat. Pelottaisi olla tuossa tilanteessa koska se ei ole lapselle oikein. Se tuntuu vaan niin itsekkäältä. Vanhemmuuteen pitäisi haluta 100% ja 99% ei riitä koska se yksikin puuttuva prosentti on väärin lasta kohtaan.
Entä jos taloustilanne huononee entisestään ja lapsille ei ole tarjota muuta kuin ns. välttämätön yhteiskunnan tuella? En haluaisi olla se perhe joka on luokan köyhin ja lapset jäävät paitsi kaikesta mitä muut lapset tekee. Saanko lapset hyvään kouluun jossa ei ole kiusaamista? Pääsevätkö heti töihin, jääkö pätkätyöloukkuun, vai alkaako syrjäytyminen koulun jälkeen? Onko edes halua opiskella? Varsinkin pojilla tämä tuntuu olevan ihan epidemia maailmassa. En voi taata lapselle mitään varmuudella ja pahimmillaan on tarjota näköalaton tulevaisuus. Luultavasti lapsi saisi jonkinlaisen keskivertoelämän mutta voiko siihenkään luottaa? Miksi haluaisin lapselle "vain" keskinkertaisen keskivertoelämän kun sen eteen joutuu nähdä niin paljon vaivaa? Se tuntuu jotenkin epäreilulta ja itsekkäältä että minä teen päätöksen lapsen tulevaisuudesta jo ennen kuin hän on ehtinyt syntyä.
Anteeksi ajatustenvirrasta mutta oli pakko päästä avautumaan. Mielelläni kuulisin muidenkin ajatuksia.
Kommentit (195)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jotenkin... outoa ja näköalatonta pohtia tällaisia asioita, että haluanko lapsen, kun sitten voi tulla noro tai flunssa, ja rahaakin menee, kun pitää ostaa talvihaalarit.
Se lapsi on sun elämässä parikymmentä vuotta ja tuo kyllä mukanaan aika helvtin paljon enemmän ja hyvää kuin tauteja ja pyykkiä ja hiekkaa sisälle, hui kauhistus.
Flunssa kestää ehkä neljä päivää, noro saman verran. Juu, on ikävää, mutta kai nyt aikuisen ihmisen järjellä tajuaa, että se on hyttysen kakka, kun katsoo kokonaisuutta. Niistä nuhakuumeista ihan selvitään, vaikka vähän kurjaa ja rankkaa olisikin muutaman päivän.
Sama kuin pohtisi, että mulla on tässä tarjolla täysin osaamistani ja kiinnostustani vastaava työ 6000 euron kuukausipalkalla, mutta en taida ottaa vastaan, kun työmatka pitenisi kaksi kilometriä ja sitä paitsi siellä ehkä saattaa ollakin se yksi Markku kakko
Minulla on 4 lasta. Kun vanhin heistä muutti pois, se oli kyllä minulle selkeä kriisin paikka. Jos olisin saanut valita, hän olisi jatkanut asumistaan. Mutta kun tiedän, että oikeanlaista rakkautta on se, että nuorensa antaa muuttaa kotoa pois sopivassa iässä (hän muutti 21-vuotiaana), tottakai tuin häntä hänen aikeessaan. Yhdessä laitettiin hänelle oma koti tuohon joidenkin kilometrien päähän ja hän hyvällä mielellä ja innolla muutti omaansa. Niin se menee, ensin on opettelua, että totut vanhempana siihen, että pikkuihminen on tullut luoksesi. Joudut silloin opettelemaan kokonaan uuden elämäntavan ja siihen menee vuosia! Itsellänni meni noin 10 vuotta! Sitten vuosien varrella totut touhuun niin kokonaisvaltaisesti, että kun hän on muuttamassa pois, tuntuu se aika kurjalta. Seuraava lapseni on muuttamassa ensi syksynä, suunnitelmiensa mukaan. Hän tosin on majaillut viime kuukaudet lähes täysin tyttökaverinsa luona, joten ehkä muutos ei tunnu niin isolta, mutta siltikin hieman hirvittää. Aina hieman ihmettelen ihmisiä, jotka nostavat muut elämän osa-alueensa niin tärkeiksi, että ne vetävät jopa lapsiperhe-elämän yli. Ei mikään harrastus, ura tai mikään muukaan mielestäni ole tärkeämpää kuin oma lapsi. Vaikea kuvitella harrastusta tai työtä, josta saisi samanlaisen tunteen, että tässä on minun elämäntarkoitukseni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jätä vaan jatkossa "avautumiset" kokonaan pois...
Lisääntymisen ei pitäisi olla noin ahdistava ajatus. Nyt tuota tuntuu vaan kovasti olevan vallalla, yksilöillä toki on oikeus omiin valintoihin mutta yhteiskunnan talolla siitä tulee kaikkia koskettava tuska muutamassa vuosikymmenessä kun tarpeeksi moni päätyy samaan ratkaisuun.
Itselläni(m) ei ollut vaihtoehtoa. Lisääntymisvietti oli niin kova, geenien oli pakko saada jatkua.. toki se lasten kasvattaminen on raskasta mutta samalla parasta maailmassa. Siinä joutuu sisäistämään sen, että kaikkea ei elämässä voi suunnitella. Vapauttava tunne. Jotenkin vaikea tässä sanoa mitään muuta kuin että ei asian pitäisi olla noin vaikea päätettäväksi. Tuttavanin( n) hankki lapsen yksin, ilman parisuhdetta.
Se pikku juttuhan tuossa on, että saattaa olla jo juna mennyt, jos lähellä 40 vuoden ikää ensimmäisen lapsen hankintaa miettii
Miksi ihmeessä edes ajattelet lapsia kun koko homma tuntuu sinusta noin hirveän vaikealle? Anna olla.
Sama. Minulla ei ole ikinä ollut mitään kunnollista lisääntymisviettiä vaan lapset ovat aina olleet sellainen ei kiinnosta, en ymmärrä. Kun sukulainen alkoi saada lapsia tuli sellainen lyhyt, vahva vauvakuume mutta se meni ohi heti kun lapsi syntyi. Tuli sellainen tunne että ai, tässäkö tämä nyt oli. Vaikka kyseinen lapsi on sukulainen ja tietenkin siksi rakas, tuli sellainen tunne että tuohan on ihan samanlainen kuin kaikki muutkin lapset, ja jos hankkisin omia nekin olisi ihan samanlaisia kuin kaikki muut lapset. Sukulainen hankki vielä pari lisää, ja se lisäsi tuota turhuuden tunnetta. En ole kehdannut puhua tästä kenellekään kun en oikein löydä sanoja, lisääntyminen alkoi vaan tuntua pyramidihuijaukselta. Kuin innostuisit jostain harrastuksesta tosi paljon ja tuhansien eurojen käytön jälkeen havahdut ja ajatteletkin että hitto, tämähän on ihan kamalaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pidän lapsista. Veljeni sai juuri vauvan, olen herännyt miten suloinen vauva on. Mutta joo, samoja oon miettinyt. Mulla on kuitenkin hyvä pitkä parisuhde. Mies ei ole täydellinen mutta enpä ole minäkään. Varmasti loppuelämän suhde on. Minä haluaisin enemmän lasta kuin hän. Toki ikä alkaa olla jo huolestuttava lapsen hankintaan, ei voisi enää odottaa.
Minulla on pahin : jos lapsi ei olisi terve, vaan esim. Autistinen tai vammainen.
Työssäjaksaminen, en tiedä haluaisinko tehdä työtäni enää kauaa. Mietin alanvaihtoa. Rahaa on kyllä, mutta ei niin paljoa että voisin työn lopettaa täysin.
No, sitten mulla muutenkin vaikeat perhekuviot, en ole saanut normaalia empatiaa omassa lapsuudessa ja tunnekylmät vanhemmat. Heijastaisinko jotain lapseen? Olenko minäkin tunnevammainen?
Olen ollut koulukiusattu, mulla ei ole lapsuudenystäviä, kaikki ystävät melkein aikuisena saatuja. Kavereilla ei ole lapsia, joten vaikea olisi heiltä tukea saada. Sukulaisia ei ole joihin luottaa, muuta kuin veljeni ja vanhemmat.
Asutaan pienessä asunnossa ja asunnon vaihto ahdistaa, kun vihaan työtäni. Asuinalue kiva. Mutta en haluisi lasta päiväkotiin täällä, kun siellä ollut ongelmaa yms.
Jos vähänkin epäilee ja tekee jo etukäteen asioista noin vaikeita, kannattaa jättää homma suosiolla väliin.
Meillä oli 2 lasta kun vaimo vielä opiskeli ja itselläkään ei ollut vielä ammattia vastaavaa työtä. Elettiin ihan ok vaikka eihän siinä mitä tahansa pystynyt ostamaan. Järkevällä rahan käytöllä pystyi kesällä tekemään silti loma matkoja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jätä vaan jatkossa "avautumiset" kokonaan pois...
?
Vierailija kirjoitti:
Siskoni seurusteli yli 10 vuotta saman miehen kanssa kunnes tuli ero. Sitten yli 30-vuotiaana eli en tarvitse miestä mihinkään-sinkkuelämää. Noin 38-vuotiaana tuli kumppanin kaipuu ja paniikki ettei ehdi lapsia saamaan. Tapasi miehen jonka kanssa etenivät aika nopsaan. Siskon puheiden perusteella mies ei ole oikein ollut varma rakastaako, haluaa olla yhdessä. Nyt sitten tekivät kuitenkin lapsen. Siskolla ikää 40v. Parisuhde ei vaikuta tosirakkaudelta mitä siskoni kaipasi mutta sai sen lapsen jonka halusi. Ehjän perheenkin halusi lapselleen mutta en usko että se tulee toteutumaan. Kaveripiirissä useampi 40-vuotias nainen jolle tärkeämpää saada se lapsi kuin että lapsella olisi ehjä perhe. Eikä siinä mitään, se on nykyaikaa. Lähinnä vaan ihmetyttää että nuorempana jahkataan sitä lapsiasiaa kun ei tiedetä onko kumppani se oikea ja sitten 40-vuotiaana heitetään kaikki romukoppaan ja tehdään paniikissa viikko-viikko lapsia puolituntemattomien kanssa.
Tämä paniikissa tapahtuva fomo-vauvojen hankkiminen on huolestuttavaa. Onko mietitty loppuun asti vai ohjaako pelko päätöksentekoa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sama. Minulla ei ole ikinä ollut mitään kunnollista lisääntymisviettiä vaan lapset ovat aina olleet sellainen ei kiinnosta, en ymmärrä. Kun sukulainen alkoi saada lapsia tuli sellainen lyhyt, vahva vauvakuume mutta se meni ohi heti kun lapsi syntyi. Tuli sellainen tunne että ai, tässäkö tämä nyt oli. Vaikka kyseinen lapsi on sukulainen ja tietenkin siksi rakas, tuli sellainen tunne että tuohan on ihan samanlainen kuin kaikki muutkin lapset, ja jos hankkisin omia nekin olisi ihan samanlaisia kuin kaikki muut lapset. Sukulainen hankki vielä pari lisää, ja se lisäsi tuota turhuuden tunnetta. En ole kehdannut puhua tästä kenellekään kun en oikein löydä sanoja, lisääntyminen alkoi vaan tuntua pyramidihuijaukselta. Kuin innostuisit jostain harrastuksesta tosi paljon ja tuhansien eurojen käytön jälkeen havahdut ja ajatteletkin että hitto, tämähän on ihan kamalaa.
Jos ei halua, sitten ei halua, voiko sitä paremmin ilmaista.
Mielestäni noilla kysymyksillä ei lopulta ole väliä, jos vain haluaa lasta/lapsia. Elämässä kaikki on aina epävarmaa ja elämä täynnä riskejä. Jos on mieleltään terve, ei pysähdy joka hetkeen murehtimaan. Minä uskon, että elämä kantaa ja siksi voin tehdä valintoja toiveideni mukaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sen verran outo teksti, että älä hanki lasta. Mikä tuo FOMO-juttu edes on, en ole edes kuullut. Oletko elänyt syrjäytyneenä koko elämäsi?
Kuulostaa siltä ettet pysty kantamaan vastuuta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jos vähänkin epäilee ja tekee jo etukäteen asioista noin vaikeita, kannattaa jättää homma suosiolla väliin.
Meillä oli 2 lasta kun vaimo vielä opiskeli ja itselläkään ei ollut vielä ammattia vastaavaa työtä. Elettiin ihan ok vaikka eihän siinä mitä tahansa pystynyt ostamaan. Järkevällä rahan käytöllä pystyi kesällä tekemään silti loma matkoja.
Ei tuossa mitään vaikeaa ole vaan ihan normaaleja vastuullisen aikuisen ihmisen pohdintoja. Pelottavaa ajatella jos jotkut vanhemmaksi aikovat *eivät* mieti näitä asioita etukäteen. Isoilla riskeillä mennään...
Jos lapsesi syntyisi vuonna 2027 olisit 40 vuotta, kun lapsesi olisi 13 olisit 53 ja ehkä vielä jaksaisit valvoa seuraavat teinivuodet hakemassa lasta kotiin ties mistä seurasta ja taistelemassa vielä 60 vuotiaana kotiintuloajoista sun muusta.
Jos lykkäisit 10 vuodella, niin et ehkä 70 jaksaisi eli
kiirettä pitää.