Lue keskustelun säännöt.
N38 enkä tiedä haluanko lapsia -- normaalia? (avautuminen)
16.05.2025 |
Olisi ihanaa jos voisi ensin elää kumppanin kanssa ns. huolettomasti ainakin 5-10 vuotta ennen kuin edes harkitsee lapsia. Mutta enää se ei ole mahdollista kun on pitkälle yli 30v ikää. Nyt pitäisi kiirehtiä jos haluaa saada lapsia. Mutta pelottaa että se johtaa huonoihin kumppanivalintoihin koska pitäisi jo heti ensitreffeillä kertoa, mihin projektiin on ryhtymässä. Ei 1-2 vuodessakaan ehdi tutustua kumppaniin ja pitäisi olla valmis luottamaan oma elämä 18v+ vuodeksi toisen käsiin. Siinähän ollaan vielä aika ventovieraita vielä 1-2v seurustelun jälkeenkin.
Tukiverkkoa on vähän enkä tietenkään oletakaan että lapsi olisi muiden vastuulla koska se on omalla vastuulla, mutta käy se silti mielessä kuinka yksin sitä jäisi.
Entä jos erotaankin heti lapsen syntymän jälkeen? Tuntuu että näitä tarinoita on joka puolella ja minähän en yh-äidiksi ala missään olosuhteissa. Sen olen aina tiennyt. Mutta kun asia ei ole minun käsissäni... minkäs minä sille voin? Lasta ei voi palauttaa takaisin, kun lapsenhoito ei tunnu enää mukavalta. Ystäväpiiristäni kuulen jatkuvasti juttuja kuinka rankkaa ja epäreilua lapsiperhe-elämä on... ei se ainakaan rohkaise minua.
Mietin myös lapsen tulevaisuutta. Jos nyt lähden kyseenalaisella motivaatiolla yrittämään lasta, minä varmaan katuisin sitä. Ja sitten kun lapsi syntyy, hän aistii jo nuorena, jos vanhemmat eivät osoita rakkautta. Teini-iässä viimeistään tajuavat, että oli ns. FOMO-lapsi eli neljääkymppiä lähestyvien hätävauva, jota vanhemmat salaa katuvat. Pelottaisi olla tuossa tilanteessa koska se ei ole lapselle oikein. Se tuntuu vaan niin itsekkäältä. Vanhemmuuteen pitäisi haluta 100% ja 99% ei riitä koska se yksikin puuttuva prosentti on väärin lasta kohtaan.
Entä jos taloustilanne huononee entisestään ja lapsille ei ole tarjota muuta kuin ns. välttämätön yhteiskunnan tuella? En haluaisi olla se perhe joka on luokan köyhin ja lapset jäävät paitsi kaikesta mitä muut lapset tekee. Saanko lapset hyvään kouluun jossa ei ole kiusaamista? Pääsevätkö heti töihin, jääkö pätkätyöloukkuun, vai alkaako syrjäytyminen koulun jälkeen? Onko edes halua opiskella? Varsinkin pojilla tämä tuntuu olevan ihan epidemia maailmassa. En voi taata lapselle mitään varmuudella ja pahimmillaan on tarjota näköalaton tulevaisuus. Luultavasti lapsi saisi jonkinlaisen keskivertoelämän mutta voiko siihenkään luottaa? Miksi haluaisin lapselle "vain" keskinkertaisen keskivertoelämän kun sen eteen joutuu nähdä niin paljon vaivaa? Se tuntuu jotenkin epäreilulta ja itsekkäältä että minä teen päätöksen lapsen tulevaisuudesta jo ennen kuin hän on ehtinyt syntyä.
Anteeksi ajatustenvirrasta mutta oli pakko päästä avautumaan. Mielelläni kuulisin muidenkin ajatuksia.
Kommentit (195)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siskoni seurusteli yli 10 vuotta saman miehen kanssa kunnes tuli ero. Sitten yli 30-vuotiaana eli en tarvitse miestä mihinkään-sinkkuelämää. Noin 38-vuotiaana tuli kumppanin kaipuu ja paniikki ettei ehdi lapsia saamaan. Tapasi miehen jonka kanssa etenivät aika nopsaan. Siskon puheiden perusteella mies ei ole oikein ollut varma rakastaako, haluaa olla yhdessä. Nyt sitten tekivät kuitenkin lapsen. Siskolla ikää 40v. Parisuhde ei vaikuta tosirakkaudelta mitä siskoni kaipasi mutta sai sen lapsen jonka halusi. Ehjän perheenkin halusi lapselleen mutta en usko että se tulee toteutumaan. Kaveripiirissä useampi 40-vuotias nainen jolle tärkeämpää saada se lapsi kuin että lapsella olisi ehjä perhe. Eikä siinä mitään, se on nykyaikaa. Lähinnä vaan ihmetyttää että nuorempana jahkataan sitä lapsiasiaa kun ei tiedetä onko kumppani se oikea ja sitten 40-vuotiaana heitetään kaikki romukoppaan ja tehdään paniikiss
Koskaan ennen Suomessa ei ole harkittu niin tarkasti lasten hankkimista kuin nyt. Koskaan lapsia ei ole hoidettu niin tarkasti kuin nyt. Silti nytkin ne vähät lapset on muiden mielestä täysin väärin hankittu ja hoidettu. Ja se pitää tietysti muistaa myös sanoa ääneen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jokainen
Nainen haluaa Suomessa keskimäärin ainakin yhden lapsen
Ja hankkii ainakin yhden lapsen
JokainenMikä ihmeen tarve sulla on kieltää lapsettomien naisten olemassaolo kun oot jatkuvasti moneen ketjuun postaamassa sanasta sanaan tuota samaa settiä. Miten sä oot niin hädissäs toisten valinnoista ja elämistä että tarvii tulla jollekin palstalle jatkuvasti suoltaa kuraa. Miten sä et edes todellisuutta voi hyväksyä vaan se pitää yrittää jollain keskustelupalstalla väkisin kieltää. Minulla ei tuu mitään muuta mieleen kun se että sä oot just niitä jotka on hankkinut lapset ympäristön paineesta ja oot kateellinen ihmisille jotka on valinnut toisin. Sun kaltaiset on niitä jotka tiukimmin kieltää sen että lastentekoa voi katua ja samalla niitä jotka sitä katuvat eniten. Sitten tullaan tänne kirjoittaan jotain romantisoituja satuja lapsiperhearjesta vaikka oikeasti pihistään kiukusta ja katkeruudesta ja koitetaan epätoivoisesti tänne purkaa sitä katkeruutta. Surullisin ihmiskohtalo jonka oon nähnyt valitettavasti liian läheltä.
Vierailija kirjoitti:
"Erona on se, että lapsen ollessa kyseessä asia on sinun vastuullasi. Toinen aikuinen taas on vastuussa itse itsestään. "
Kyllä minä puolisonkin kohdalla ajattelen että jos hänellä ei ole asiat hyvin niin minä teen kaikkeni minkä voin että hänen tilanteensa helpottuisi. Kumma ajatus että puoliso olisi vastuussa vain itsestään eikä sillä toiselle olisi mitään vastuuta tai huolta siitä miten toiselle menee.
Nykyään tuntuu olevan normaalia vaihtaa vaan kumppania, jos kaikki ei mene niin kuin haluaa.
Vierailija kirjoitti:
AP vastailee:
Minä käytin viimeiset parikymmentä vuotta opiskeluun, ystäviin, harrastuksiin kuten tavallisesti ihmiset tekeekin. Olen ollut siitä kovin iloinen että olen saanut mahdollisuuksia joihin en olisi voinut tarttua jos olisin ollut äiti esim 29-vuotiaana. En siis sanoisi että kadun omaa vapauttani. Minulla on vain hyviä muistoja siitä.
Tuntuu kummalliselta että kovasti syytetään naisia siitä että ei lisäänny. Vaikka mikä vaan olisi minun päätökseni, en ole tuomitsemassa muita naisia tai miehiä siitä että eivät lisäänny. Koska tiedän että se on pirun raskas taakka. Olen päässyt seuraamaan useampaa lapsiperhearkea läheltä ja olen nähnyt mitä se vaatii. Ymmärrän hyvin heitä jotka eivät halua yhtään lasta koska on tosiaan ainakin miljoona huolenaihetta vähemmän elämässä. Jotenkin epäuskottavaa kuulla kun joku sanoo että vanhemmuus on niin helppoa ja ihanaa... hoitavatkohan edes itse lapsiaan...
Luulen, että juuri harkitsevat ihmiset usein jäävät lapsettomiksi tai saavat vähän lapsia. He miettivät kumppania, elämäntilannetta, huolehtivat ehkäisystä. Vähemmän huolehtivilla on enemmän lapsia. Ei ehkä kuitenkaan helppoa elämää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
😻
Suksi kuuseen fetissis ja aivopesus kanssa.
On btw tekoälyn tekemiä sun videos. Tosi realistista.
Sehän lukee otsikossa. Menikö velalla tunteisiin!
Lapsettomuus on luonnotonta ja itsekästä. Lasten hankkiminen on luonnollista ja hauskaa.
Yritä ymmärtää se.
Lasten syntyminen on luonnollista ja ihanaa mutta tuollaiset ai-fantasia-raskaus-runkkumatskut eivät ole kuin oksettavia. Nyt katselet tuollaisia mutta miten sitten, jos joskus olet tulossa isäksi ja puolisosi ei olekaan ikihehkeä tissit tyrkyllä sifonkiasuissa julkisella paikalla kulkeva jäätelöä leuallaan nuoleva kyborgi, jonka raskausvatsa roikkuu reisillä, vaan työssä käyvä väsyvä jalkojen turvotuksesta ja selkäsärystä kärsivä tavallinen nainen? Fantasia ei olekaan todellisuutta, lapsi syntyy aikanaan ja puolison vatsa ei ole pinkeä raskausvatsa vaan ennemmin kuin auringossa lässähtänyt täytekakku. Miten hoituu? Naisia aina moititaan fantasiamiesten perässä juoksemisesta (ehkä osin ihan aiheellisesti) mutta entä miehet?
Yst, nainen, äiti 47
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meidän eka lapsi syntyi 3 vuoden päästä ensi tapaamisesta. Olin 29v kun hän syntyi. Tapasin sopivan ihmisen ja se oli siinä. Ei tarvinut vuosikausia asiaa vatvoa.
Vierailija kirjoitti:
Siskoni seurusteli yli 10 vuotta saman miehen kanssa kunnes tuli ero. Sitten yli 30-vuotiaana eli en tarvitse miestä mihinkään-sinkkuelämää. Noin 38-vuotiaana tuli kumppanin kaipuu ja paniikki ettei ehdi lapsia saamaan. Tapasi miehen jonka kanssa etenivät aika nopsaan. Siskon puheiden perusteella mies ei ole oikein ollut varma rakastaako, haluaa olla yhdessä. Nyt sitten tekivät kuitenkin lapsen. Siskolla ikää 40v. Parisuhde ei vaikuta tosirakkaudelta mitä siskoni kaipasi mutta sai sen lapsen jonka halusi. Ehjän perheenkin halusi lapselleen mutta en usko että se tulee toteutumaan. Kaveripiirissä useampi 40-vuotias nainen jolle tärkeämpää saada se lapsi kuin että lapsella olisi ehjä perhe. Eikä siinä mitään, se on nykyaikaa. Lähinnä vaan ihmetyttää että nuorempana jahkataan sitä lapsiasiaa kun ei tiedetä onko kumppani se oikea ja sitten 40-vuotiaana heitetään kaikki romukoppaan ja tehdään paniikissa viikko-viikko lapsia puolituntemattomien kanssa.
Tuota olen koko ikäni ihmetellyt. Miksi sen lapsen saaminen muuttuu yhtäkkiä niin tärkeäksi, että sellainen hankitaan vaikka yksin? Tai tyyliin ensimmäisen vastaantulijan kanssa? Mahdollisimman huono alku lapselle, jos se ainoa syy syntymälle on luokkaa "kun mä haluan".
Ei oikein kenellekään ole tuo lapsen etu nykyään mielessä, kun elämänvalintoja tehdään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
"Ja elämäksi kutsutaan myös elämistä erilaisten valintojen kanssa. Huvittaa ajatus ettei ihminen ole elänyt, ellei tee tiettyjä asioita."
Sitä en tarkoittanut vaan että elämä, teki minkälaisia valintoja tahansa, voi olla joillain rankempaa ja jollain helpompaa. Eikä sitä voi lopulta itse vain valita.
"Miettikää, lapseton ei voi tietää vanhempien elämää ja tunteita, mutta vanhemmat jotenkin tietävät lapsettomien katumuksen, tunteet ja pelot."
Sikäli toki hieman eri asia että ihminen jolla on lapsia on myös aikanaan ollut lapseton. Lapseton taas ei koskaan ole ollut vanhempi. Mutta tietenkin on niin että toisen pään sisään ei koskaan voi täysin päästä ja jokainen tuntee omalla tavallaan.
On eri asia olla nuorena lapseton. On myös hyvin eri asia olla nuorena sinkku kuin keski-iässä ja eri asia olla jotain vähän aikaa tai koko elämän.
"Ei oikein kenellekään ole tuo lapsen etu nykyään mielessä, kun elämänvalintoja tehdään."
Aivan. Kivikaudella ja keskiajalla kaikki oli paremmin. Harmi, kun et elänyt silloin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jos et ole valmis jäämään yh-äidiksi, älä hanki lasta. Täydellinenkin puoliso voi esim. menehtyä yllättäen.
Tuohan ei ole vielä lähtenyt edes treffeille, että nämä ovat aika outoja kommentteja, tuolla aikataululla sitä on vaan hankkiuduttava raskaaksi - siis jos haluaa - ei siinä ehdi mitään kumppanin valintaa suorittamaan.
Minäkään en tiedä näin +30 vuotiaana. Oon ollut vuoden sinkku ja olisin valmis uuteen suhteeseen. Tinder profiili pitäisi tehdä. En vaan tiedä, mitä kirjoitan siihen sen suhteen haluanko lapsia. En osaa sitä näin sinkkuna päättää. Jos löydän hyvän miehen joka haluaa lapsia niin voisin itsekin haluta. Toisaalla myös vapaaehtoisesti lapseton mies kelpaa hyvin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen miettinyt ihan samoja asioita, kuin ap. Todennäköisesti tulen jäämään lapsettomaksi, koska olen jo 40, eikä edes kumppanin etsintä kiinnosta, koska nykyinen deittikulttuuri on aivan perseestä. Puhumattakaan siitä, että saisi rauhassa nauttia toisista sen viisi vuotta ennen raskasta vauva-arkea.
Oh well. Elämä meni näin. Ei voi mitään. Exästä erosin, koska petti ja sitten ei enää olekaan uutta riittävän hyvää löytynyt.
Ap,kiitos kun nostit asian esiin,saan tästä vertaistukea omille tuntemuksille. Olen 37v., kohta 38v. lapseton sinkku. Pohdin ja pelkään hyvin samankaltaisia asioita. Nuorempana sain toteuttaa elämää, josta olen kuitenkin todella onnellinen.
Lapsi tuo mukanaan niin ison vastuun ja elämänmuutoksen,jota osittain pelkään. Tukiverkostoa ei juurikaan ole,joka harmittaa. Sääli,että kulttuurissamme yhteisöllisyys ja sen tuoma tuki on hyvin vähäistä.
Sen ymmärrän, että elämässä voi tapahtua tai jäädä tapahtumatta mitä tahansa. Vaikka olisi se kumppani, voin jäädä yksin,mutta tieten tahtoen yksinhuoltajaksi ryhtyminen tuntuu liian isolta kynnykseltä(esim.itsellinen äitiys). Siksi en ole vielä luovuttanut sen ajatuksen kanssa, että tapaan sopivan miehen, jonka kanssa voin jakaa nämä perhehaaveet.
Ikään liittyvän asian kanssa itseäni hiukan helpottaa, että olen käynyt hedelmällisyystutkimuksessa yksityisellä vastaanotolla, tulokset olivat hyvät. Vaikka toki tiedostan,ettei lapsen saaminen koskaan ole varmaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minäkään en tiedä näin +30 vuotiaana. Oon ollut vuoden sinkku ja olisin valmis uuteen suhteeseen. Tinder profiili pitäisi tehdä. En vaan tiedä, mitä kirjoitan siihen sen suhteen haluanko lapsia. En osaa sitä näin sinkkuna päättää. Jos löydän hyvän miehen joka haluaa lapsia niin voisin itsekin haluta. Toisaalla myös vapaaehtoisesti lapseton mies kelpaa hyvin.
Mä en myöskään tiedä. Ajattelin aina, että päätetään sitten yhdessä perheen perustamisesta, kun se elämän mies löytyy. No ei perkele löytynyt. Nyt alkaa 40 kilahtaa mittariin eli pahalta näyttää.
Vierailija kirjoitti:
"Koska se nyt vaan on järkevämpää varautua rankkaan matkaan, johon sisältyy paljon hampaiden kiristelyä ja unettomia öitä."
Tuota kutsutaan elämäksi. Jos aikoo yleensä elää niin tuohon pitää varautua ja olla valmis.
Ei mun elämä ole unettomia öitä tai hampaiden kiristelyä. Eikä ole monen muunkaan. Elämässä voi olla joskus vaikeita hetkiä, mutta ei tuollainen ole mitään "normielämää".
Että semmoinen satu tälle iltaa. Hohhoijaa.en jaksanut edes lukea.
Halusit vain tuoda esille kuinka kamalaa lapsiperhe-elämä on. Sehän tämän palstan vakio aihe on, niiden muiden valitusten lisäksi.
Kannattaa huolehtia ne perusasiat kuntoon joihin voi itse vaikuttaa (hyvä kumppani, talousasiat, oma terveys...) ja antaa sitten elämän vain edetä miten se etenee.
En tiedä ketään ihmistä jolla olisi ollut täydellinen lapsuus, mutta suurin osa ihmisistä on kuitenkin kiitollisia elämästään ja perustyytyväisiä.
Minäkin takerrun tuohon "elää huolettomasti 5-10v". Mihin ihmeeseen tarvitsee noin paljon hengailuaikaa? Kun panostaa kumppanin kanssa laadukkaaseen keskusteluun ja olemiseen, kyllä paljon lyhyemmässä ajassa saa esille toisen arvot ja luonteen.
Vierailija kirjoitti:
Jokainen
Nainen haluaa Suomessa keskimäärin ainakin yhden lapsen
Ja hankkii ainakin yhden lapsen
Jokainen
No ei taatusti halua. Yhdenkin eksän potkaisin pellolle juuri siksi, että halusi kakaroita.
Velanainen, naimisissa
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mielestäni on aika huvittavaa, että 38v nainen vielä harkitsee/haaveilee lapsesta.
Hänellä on ollut noin 20 vuotta aikaa hankkia mies ja lapsia. 20 vuotta!!!
Mihin hän on käyttänyt sen 20 vuotta?
Torjumalla jokaisen ehdokkaan, koska eivät täyttäneet hänen täydellisen miehen kriteerejä?
Naistahan siitä syytetään, jos päätyy yksinhuoltajaksi. Olisit valinnut paremmin.
No nainen yleensä on se joka valitsee joten ööö...
Tai jättää valitsematta, jos tarjolla on vaan sekundaa.
Sitten on turhaa ulinaa lapsesta jota ei tullutkaan, kun se sekundamies olisi kuitenkin ollut se oikea. Sekundanaiselle.
On itseasiassa jännä kuinka olosuhteiden myötä tämän asian käsittely on muuttunut. Aiemmin syntyi paljon lapsia, joita ei päätetty tai haluttu tehdä, toisaalta hoitoja ei ollut. Asiaa ei näin paljon tarvinnut eikä voinut miettiäkään. Kummassakin todellisuudessa puolensa, mutta onhan tämä hirvittävän suuri vastuuna ihmismielelle. Niin vanhemmuuden vastuu kuin muidenlaistenkin valintojen. Ennen saattoi sentään uhriutua olosuhteista ja lapsetkin pärjäili miten pärjäili, ei syyllistetty liikaa jos ei mennyt ihan putkeen.
Myötätuntoa kaikille jotka teeman kanssa tuntevat epävarmuutta tai riittämättömyyttä, kokoonpanoon katsomatta. Onnea niille jotka tarkoituksella tai vahingossa ovatkin juuri itselle sopivassa tilanteessa. Toiveikkuutta ihan kaikille ja mahdollisimman mukavaa rinnakkain eloa.