Lue keskustelun säännöt.
N38 enkä tiedä haluanko lapsia -- normaalia? (avautuminen)
16.05.2025 |
Olisi ihanaa jos voisi ensin elää kumppanin kanssa ns. huolettomasti ainakin 5-10 vuotta ennen kuin edes harkitsee lapsia. Mutta enää se ei ole mahdollista kun on pitkälle yli 30v ikää. Nyt pitäisi kiirehtiä jos haluaa saada lapsia. Mutta pelottaa että se johtaa huonoihin kumppanivalintoihin koska pitäisi jo heti ensitreffeillä kertoa, mihin projektiin on ryhtymässä. Ei 1-2 vuodessakaan ehdi tutustua kumppaniin ja pitäisi olla valmis luottamaan oma elämä 18v+ vuodeksi toisen käsiin. Siinähän ollaan vielä aika ventovieraita vielä 1-2v seurustelun jälkeenkin.
Tukiverkkoa on vähän enkä tietenkään oletakaan että lapsi olisi muiden vastuulla koska se on omalla vastuulla, mutta käy se silti mielessä kuinka yksin sitä jäisi.
Entä jos erotaankin heti lapsen syntymän jälkeen? Tuntuu että näitä tarinoita on joka puolella ja minähän en yh-äidiksi ala missään olosuhteissa. Sen olen aina tiennyt. Mutta kun asia ei ole minun käsissäni... minkäs minä sille voin? Lasta ei voi palauttaa takaisin, kun lapsenhoito ei tunnu enää mukavalta. Ystäväpiiristäni kuulen jatkuvasti juttuja kuinka rankkaa ja epäreilua lapsiperhe-elämä on... ei se ainakaan rohkaise minua.
Mietin myös lapsen tulevaisuutta. Jos nyt lähden kyseenalaisella motivaatiolla yrittämään lasta, minä varmaan katuisin sitä. Ja sitten kun lapsi syntyy, hän aistii jo nuorena, jos vanhemmat eivät osoita rakkautta. Teini-iässä viimeistään tajuavat, että oli ns. FOMO-lapsi eli neljääkymppiä lähestyvien hätävauva, jota vanhemmat salaa katuvat. Pelottaisi olla tuossa tilanteessa koska se ei ole lapselle oikein. Se tuntuu vaan niin itsekkäältä. Vanhemmuuteen pitäisi haluta 100% ja 99% ei riitä koska se yksikin puuttuva prosentti on väärin lasta kohtaan.
Entä jos taloustilanne huononee entisestään ja lapsille ei ole tarjota muuta kuin ns. välttämätön yhteiskunnan tuella? En haluaisi olla se perhe joka on luokan köyhin ja lapset jäävät paitsi kaikesta mitä muut lapset tekee. Saanko lapset hyvään kouluun jossa ei ole kiusaamista? Pääsevätkö heti töihin, jääkö pätkätyöloukkuun, vai alkaako syrjäytyminen koulun jälkeen? Onko edes halua opiskella? Varsinkin pojilla tämä tuntuu olevan ihan epidemia maailmassa. En voi taata lapselle mitään varmuudella ja pahimmillaan on tarjota näköalaton tulevaisuus. Luultavasti lapsi saisi jonkinlaisen keskivertoelämän mutta voiko siihenkään luottaa? Miksi haluaisin lapselle "vain" keskinkertaisen keskivertoelämän kun sen eteen joutuu nähdä niin paljon vaivaa? Se tuntuu jotenkin epäreilulta ja itsekkäältä että minä teen päätöksen lapsen tulevaisuudesta jo ennen kuin hän on ehtinyt syntyä.
Anteeksi ajatustenvirrasta mutta oli pakko päästä avautumaan. Mielelläni kuulisin muidenkin ajatuksia.
Kommentit (195)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos olet 38-vuotias eikä sinulla ole edes vielä miestä niin eiköhän tuo lapsiasia ole päätetty jo sinun puolestasi. Todennäköisyytesi tulla raskaaksi ei ole kovin suuri enää nytkään. Saati parin vuoden päästä. Yli 40-vuotiaat eivät saa julkisella puolella enää hedelmöityshoitoja ja jonot ovat pitkät.
Ei maksa montaa tonttua hakea siemen yksityiseltä.
Ja lapsen kanssa vio olla jopa helpompaa ilman miestä.
No minulla kaksi ensimmäistä oli ivf-hoidoilla saatu, vieläpä julkisella puolella. Juniori sitten taas yllätysraskaus. Eli tulin hedelmälliseksi ylitettyäni 40 vuoden rajapyykin 😅. Kaikilla lapsilla sama isä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
"Koska se nyt vaan on järkevämpää varautua rankkaan matkaan, johon sisältyy paljon hampaiden kiristelyä ja unettomia öitä."
Tuota kutsutaan elämäksi. Jos aikoo yleensä elää niin tuohon pitää varautua ja olla valmis.
Ja elämäksi kutsutaan myös elämistä erilaisten valintojen kanssa. Huvittaa ajatus ettei ihminen ole elänyt, ellei tee tiettyjä asioita.
Miettikää, lapseton ei voi tietää vanhempien elämää ja tunteita, mutta vanhemmat jotenkin tietävät lapsettomien katumuksen, tunteet ja pelot. Omiaan heijastelevat vain toisiin jotta voivat olla vähän vähemmän peloissaan tai enemmän olemassa. Tai kertoa itselleen näin. Nämä ovat hyvin syvällisiä kysymyksiä.
AP vastailee:
Minä käytin viimeiset parikymmentä vuotta opiskeluun, ystäviin, harrastuksiin kuten tavallisesti ihmiset tekeekin. Olen ollut siitä kovin iloinen että olen saanut mahdollisuuksia joihin en olisi voinut tarttua jos olisin ollut äiti esim 29-vuotiaana. En siis sanoisi että kadun omaa vapauttani. Minulla on vain hyviä muistoja siitä.
Tuntuu kummalliselta että kovasti syytetään naisia siitä että ei lisäänny. Vaikka mikä vaan olisi minun päätökseni, en ole tuomitsemassa muita naisia tai miehiä siitä että eivät lisäänny. Koska tiedän että se on pirun raskas taakka. Olen päässyt seuraamaan useampaa lapsiperhearkea läheltä ja olen nähnyt mitä se vaatii. Ymmärrän hyvin heitä jotka eivät halua yhtään lasta koska on tosiaan ainakin miljoona huolenaihetta vähemmän elämässä. Jotenkin epäuskottavaa kuulla kun joku sanoo että vanhemmuus on niin helppoa ja ihanaa... hoitavatkohan edes itse lapsiaan...?
En vain pysty itse samaistumaan tuohon "kyllä asiat järjestyy" ajatteluun mitä jotkut täällä ehdottelevat. Tässä on kyse uuden ihmisen kasvattamisesta ja elinikäisestä roolista vanhempana?? Tuntuu niin itsekkäältä että jos hankkisin vauvan niin se oikeuttaisi minua unohtamaan millaisen kasvuympäristön hänelle voisin tarjota. Eli laittaisin oman etuni ("minä haluan vauvan") lapsen edun edelle (hyvä tulevaisuus). En voisi ajatella tekeväni niin, ja se on vaan niin väärin leikkiä toisen ihmisen tulevaisuudella. Onko enää 10v päästä vakituisia työsuhteita vai ollaanko kohta kaikki ruokalähettejä? Mitä jos tietää jo valmiiksi, että on sanotaanko vaikka 30% todennäköisyys että lapsella tulee olemaan jotain ongelmia elämässä (työttömyys, sairaudet, erityistarpeet, pienituloisuus, ym). Ymmärrän --halun-- saada oma vauva (koska se on biologinen vietti) mutta entä tämä kolikon toinen puoli eli vastuu? Voinko vain ajatella että "minä minä minä" ja sen varjolla ihan sama mitä lapsi joutuu kokea elämässään, koska "kyllä asiat järjestyy"? Tosi hurjalta kuulostaa tällaiset kommentit mitä ehdotellaan. Jotenkin vastuuttomalta jopa. Mitä kaikkea kurjaa lapset joutuvat maailmassa kokea sen vuoksi, että "asiat kyllä järjestyy"? (Väkivaltaa, kaltoinkohtelua, eroperheitä, väsyneitä vanhempia, turvattomuutta...)
Minusta tuntuu että monilta ihmisiltä puuttuu täysin empatia ja kyky asettua lapsen asemaan ja mitä lapsi ansaitsee. Lapsi ei ole resurssi joka tehdään omaksi eläketurvaksi tai jolta aletaan vaatia palveluksia myöhemmällä iällä. Se on niin itsekästä. Joku kirjoitti että ei saa "entäjossitella". Siis mitä? Sehän on nimenomaan meidän ihmisten ominaisuus että pystymme pohtia valintojemme seurauksia emmekä vain ryntää isoihin päätöksiin ilman riittävää tietoa.
Tiedän että tässä on paljon kysymyksiä. Varmaankin kysymykset ja vastaukset kallistuvat enemmän lapsettomuuden puolelle. Mutta jos näin on, en aio olla uhri vaan aion nauttia elämästäni. En halua että lapsien lukumäärä määrittelee minua ihmisenä.
Vierailija kirjoitti:
"Erona on se, että lapsen ollessa kyseessä asia on sinun vastuullasi. Toinen aikuinen taas on vastuussa itse itsestään. "
Kyllä minä puolisonkin kohdalla ajattelen että jos hänellä ei ole asiat hyvin niin minä teen kaikkeni minkä voin että hänen tilanteensa helpottuisi. Kumma ajatus että puoliso olisi vastuussa vain itsestään eikä sillä toiselle olisi mitään vastuuta tai huolta siitä miten toiselle menee.
Tuo kuvastaa aika hyvin tätä nykymaailmaa, eikö? Oma napa aina tärkein ja muut ovat omillaan. Empatia, sympatia ja jopa inhimillisyys ovat nykyään pannassa.
"Ja elämäksi kutsutaan myös elämistä erilaisten valintojen kanssa. Huvittaa ajatus ettei ihminen ole elänyt, ellei tee tiettyjä asioita."
Sitä en tarkoittanut vaan että elämä, teki minkälaisia valintoja tahansa, voi olla joillain rankempaa ja jollain helpompaa. Eikä sitä voi lopulta itse vain valita.
"Miettikää, lapseton ei voi tietää vanhempien elämää ja tunteita, mutta vanhemmat jotenkin tietävät lapsettomien katumuksen, tunteet ja pelot."
Sikäli toki hieman eri asia että ihminen jolla on lapsia on myös aikanaan ollut lapseton. Lapseton taas ei koskaan ole ollut vanhempi. Mutta tietenkin on niin että toisen pään sisään ei koskaan voi täysin päästä ja jokainen tuntee omalla tavallaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse tiesin jo teininä, että haluaisin lapsia. Lapset sain sitten kolmekymppisenä. Sanoisin, että jos 38-vuotiaana et ole varma asiasta, niin kannattaa jättää tekemättä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos olet 38-vuotias eikä sinulla ole edes vielä miestä niin eiköhän tuo lapsiasia ole päätetty jo sinun puolestasi. Todennäköisyytesi tulla raskaaksi ei ole kovin suuri enää nytkään. Saati parin vuoden päästä. Yli 40-vuotiaat eivät saa julkisella puolella enää hedelmöityshoitoja ja jonot ovat pitkät.
Ei maksa montaa tonttua hakea siemen yksityiseltä.
Ja lapsen kanssa vio olla jopa helpompaa ilman miestä.
No minulla kaksi ensimmäistä oli ivf-hoidoilla saatu, vieläpä julkisella puolella. Juniori sitten taas yllätysraskaus. Eli tulin hedelmälliseksi ylitettyäni 40 vuoden rajapyykin 😅. Kaikilla lapsilla sama isä.
Pcos?, oireet helpottuu 40 jälkeen ja munasolujakin on säilynyt varastossa kun eivät ole kypsyneet. Toki ovat yhtä vanhoja kuin muillakin samanikäisillä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos olet 38-vuotias eikä sinulla ole edes vielä miestä niin eiköhän tuo lapsiasia ole päätetty jo sinun puolestasi. Todennäköisyytesi tulla raskaaksi ei ole kovin suuri enää nytkään. Saati parin vuoden päästä. Yli 40-vuotiaat eivät saa julkisella puolella enää hedelmöityshoitoja ja jonot ovat pitkät.
Ei maksa montaa tonttua hakea siemen yksityiseltä.
Ja lapsen kanssa vio olla jopa helpompaa ilman miestä.
No minulla kaksi ensimmäistä oli ivf-hoidoilla saatu, vieläpä julkisella puolella. Juniori sitten taas yllätysraskaus. Eli tulin hedelmälliseksi ylitettyäni 40 vuoden rajapyykin 😅. Kaikilla lapsilla sama isä.
Pcos?, oireet helpottuu 40 jälkeen ja munasolujakin on säilynyt varastossa kun eivät
Meillä oli selittämätön lapsettomuus. Syyksi epäiltiin miehen siittiöitä, mutta julkinen puoli ei valitettavasti miehestä johtuvia syitä tutki. No, loppu hyvin, kaikki hyvin kuitenkin.
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän oikein hyvin ajatuksiasi. Itse olen 32v eikä sopivaa kumppania ole. Kovasti mietityttää myös tämä lapsiasia, monesti tuntuu että elämäni ei ole valmis ennenkuin on lapsi, vaikka en mitenkään ole varma haluanko lapsiperhe-elämää, äitinä olo kuulostaa ihan kivalta mutta se lapsiperhe-elämä ei välttämättä. Ainakaan se eka 10 vuotta.
Kokojan ahdistaa ajan kuluminen, kun itse haluaisin myös elää mahdollisen kumppanin tavatessa huoletonta elämää reissaillen ja vapaudesta nauttien. Taloudellinen puoli on hyvällä mallilla ainakin nyt ja toistaiseksi, mutta kun et mitenkään voi olla varma että se on sitä myös aina. Helpompi olla itse köyhyydessä kuin että koko perhe olisi. Toisaalta näin yksin ollessa on ihanan vapaata mutta välillä myös merkityksetön olo sekä olo etten elä oikein. Tuntuu että sukulaisten ja muiden läheisten silmissä olen myös jossakin välivaiheesa ja odotetaan miehen löytymistä ja perheen perustamista
Aloittajasta en tiedä, mutta sinun kannattaa nyt tehdä päätös haluatko lapsen. Minua kaduttaa, että en tehnyt sitä päätöstä tuon ikäisenä. Sen ikäisenä minulla oli parempi työtilanne, turvaverkko ja enemmän aikaa tulla raskaaksi. Myöskin jos haluat useamman lapsen, niin on tärkeää aloittaa ajoissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Siskoni seurusteli yli 10 vuotta saman miehen kanssa kunnes tuli ero. Sitten yli 30-vuotiaana eli en tarvitse miestä mihinkään-sinkkuelämää. Noin 38-vuotiaana tuli kumppanin kaipuu ja paniikki ettei ehdi lapsia saamaan. Tapasi miehen jonka kanssa etenivät aika nopsaan. Siskon puheiden perusteella mies ei ole oikein ollut varma rakastaako, haluaa olla yhdessä. Nyt sitten tekivät kuitenkin lapsen. Siskolla ikää 40v. Parisuhde ei vaikuta tosirakkaudelta mitä siskoni kaipasi mutta sai sen lapsen jonka halusi. Ehjän perheenkin halusi lapselleen mutta en usko että se tulee toteutumaan. Kaveripiirissä useampi 40-vuotias nainen jolle tärkeämpää saada se lapsi kuin että lapsella olisi ehjä perhe. Eikä siinä mitään, se on nykyaikaa. Lähinnä vaan ihmetyttää että nuorempana jahkataan sitä lapsiasiaa kun ei tiedetä onko kumppani se oikea ja sitten 40-vuotiaana heitetään kaikki romukoppaan ja tehdään paniikissa viikko-viikko lapsia puolituntemattomien kanssa.
En ole koko ketjua lukenut, mutta moni yli 35-vuotias on jo "munasoluton" tai jäljellä olevat eivät ole elinkelpoja. Me emme tiedä ovatko Jenni Haukiot ja muut raskautuneet omilla soluillaan vai ei. Toki jos haluaa kokea äitiyden, ei biologista äitiyttä siihen vaadita.
Sanoisin että osa vanhemmuutta on juurikin odottamattomien tilanteiden reaktiivista hoitoa. Lapsen kanssa ei voi asioita kaikilta osin suunnitella. Jos tällainen elämä tuntuu ahdistavalta, en usko että vanhemmuus antaisi enemmän kuin ottaisi. Aloittajasta saan kuvan, että häntä ahdistaa kovasti kontrollin puute.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
"Ja elämäksi kutsutaan myös elämistä erilaisten valintojen kanssa. Huvittaa ajatus ettei ihminen ole elänyt, ellei tee tiettyjä asioita."
Sitä en tarkoittanut vaan että elämä, teki minkälaisia valintoja tahansa, voi olla joillain rankempaa ja jollain helpompaa. Eikä sitä voi lopulta itse vain valita.
"Miettikää, lapseton ei voi tietää vanhempien elämää ja tunteita, mutta vanhemmat jotenkin tietävät lapsettomien katumuksen, tunteet ja pelot."
Sikäli toki hieman eri asia että ihminen jolla on lapsia on myös aikanaan ollut lapseton. Lapseton taas ei koskaan ole ollut vanhempi. Mutta tietenkin on niin että toisen pään sisään ei koskaan voi täysin päästä ja jokainen tuntee omalla tavallaan.
Mutta eihän vanhempi ole koskaan ollut lapseton. Hän ei ole ollut vielä vanhempi. Siihen liittyy erilaiset tunteet, prosessit, valinnat ja identiteetti. Tuo jo kertoo ajattelun lyhytnäköisyydestä ja subjektiivisuudesta. Että rinnastetaan asioita näin. Tuo on samaa tasoa, kuin eronnut kertoisi leskelle että tietää miltä tuntuu. Vela kertoisi sellaiselle, joka ei saa valita. Miltä lapsettomuus tuntuu. Tämän ymmärtämättömyyden vuoksi monet ihmiset, jopa vanhemmat, jäävät henkisesti kammottavan yksin. Joku tulee kertomaan, mitä saat ja et saa tuntea. Hän tietää kyllä. Vaan jotta ei tarvitse ymmärtää, oppia, pelätä.
Itse olin juurikin vela-identiteetillä sen 30 vuotta (lapsesta asti tiesin etten halua lapsia), kunnes se kuuluisa mieli muuttui. Eli todellakin ymmärrän sekä vela-ajatuksia että nyt vanhempana äidin ajatuksia.
-eri
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olet jo 38v.
Myöhäistä tuon miettiminen.
Lapsen tekemiseen tarvitsee tasapainoisen kumppanin lisäksi rahaa. Sen takia avioliiton ulkopuolisia lapsia ei kannata tehdä kun se oma ja lapsen tulevaisuus pitää turvata myös jos tulee avioero tai mies kuolee. Jos nainen on miljonääri niin ei tarvi murehtia, mutta yleensä se lapsen tekeminen romuttaa naisen uran ja toimeentulon vuosiksi, joten minkään 50/50 miehen kanssa ei voi niitä lapsia edes nykyään tehdä.
On varmaan olemassa jotain "modernejakin miehiä" jotka jää hoitovapaalle ja lusii kotona kun lapsi sairastaa mutta siltikin hyvin usein mies on se, jolla on isompi palkka ja jonka ura ja rahat ottaa vähemmän osumaa lapsirallissa.
Huutakaa vaan "miesten hyväksikäyttöä", mutta miesten on aika herätä siihen tosiasiaan, että naiset ottaa lasten saamisessa KAIKKI riskit ja pelkkä synnytys voi vammauttaa loppuiäksi. Mitä mies tekee? Niimpä, saa sen kivan osuuden ja joutuu odottelemaan 9kk että lapsi maagisesti ilmestyy. Suurin haitta on että pikku lapsi, jota ÄITI imettää saattaa öisin pitää mies parkaa hereillä. Ja siltikin naisen pitäisi kaikesta huolimatta maksaa 50% kaikesta ja ottaa vaikka lainaa lapsia hoitaessa. Moniko mies suostuisi tähän diiliin jos roolit olisi toisinpäin? Niimpä, kuoltaisiin sukupuuttoon kaikki.
Vierailija kirjoitti:
Siskoni seurusteli yli 10 vuotta saman miehen kanssa kunnes tuli ero. Sitten yli 30-vuotiaana eli en tarvitse miestä mihinkään-sinkkuelämää. Noin 38-vuotiaana tuli kumppanin kaipuu ja paniikki ettei ehdi lapsia saamaan. Tapasi miehen jonka kanssa etenivät aika nopsaan. Siskon puheiden perusteella mies ei ole oikein ollut varma rakastaako, haluaa olla yhdessä. Nyt sitten tekivät kuitenkin lapsen. Siskolla ikää 40v. Parisuhde ei vaikuta tosirakkaudelta mitä siskoni kaipasi mutta sai sen lapsen jonka halusi. Ehjän perheenkin halusi lapselleen mutta en usko että se tulee toteutumaan. Kaveripiirissä useampi 40-vuotias nainen jolle tärkeämpää saada se lapsi kuin että lapsella olisi ehjä perhe. Eikä siinä mitään, se on nykyaikaa. Lähinnä vaan ihmetyttää että nuorempana jahkataan sitä lapsiasiaa kun ei tiedetä onko kumppani se oikea ja sitten 40-vuotiaana heitetään kaikki romukoppaan ja tehdään paniikissa viikko-viikko lapsia puolituntemattomien kanssa.
Se on vaan väärin lasta kohtaan että jo ennen kuin lapsi on syntynyt, voidaan olla alkaa valmistautua eroperheeseen. Lapsi saa heti huonommat kortit elämän alussa kuin muut ikätoverit. Pitäisikö ajatella lapsen etua eikä vain itseä? Vauvahaluihin liittyy niin paljon itsekkyyttä että se oikeasti hämmästyttää.
"Nykyaikaa"? Tätäkö lapset ansaitsee? Tämäkö on parasta mitä äitinä voi antaa lapselle?
Vierailija kirjoitti:
Itse olin juurikin vela-identiteetillä sen 30 vuotta (lapsesta asti tiesin etten halua lapsia), kunnes se kuuluisa mieli muuttui. Eli todellakin ymmärrän sekä vela-ajatuksia että nyt vanhempana äidin ajatuksia.
-eri
Voit ymmärtää asian eri puolia ja niihin liittyviä ajatuksia, muttet kulkea kumpaakin polkua kokonaan tunteineen. Jos taas lapsen saaminen ei olisikaan mielen muututtua onnistunut, olisitko lapseton vai entinen vela, mitä silloin verrattaisiin? Luulisin myös, että vela-identiteetin omaavat vanhemmat ja lopullisesti tämän valinnan tekevät toimivat joskus eri syiden pohjalta. En voi tietää tietenkään, mutta valinta voi myös perustua todellisiin painaviin syihin identiteetin ja omien toiveiden pallottelun sijaan. Eli valitaan itse, mutta valinnan takana on esim. todellisten riskien huomioiminen ja kokemus täysin vapaasta valinnasta ja identiteetti-ylpeydestä ei täyty. Silti se tehdään.
Olin myös lapsettomuushoidoissa 2v ennen lapsen saamista. Uskon ymmärtäväni kaikenlaisia näkökulmia ja myös elämäntilanteita laajan ystäväpiirin vuoksi.
Tietysti itsellä on olleet hyväonniset kortit kädessä, mutta en voi tietenkään luottaa siihen että tulevaisuudessakin on näin. Vain naiivi ihminen uskoo voivansa vaikuttaa kaikkeen tai että menestys on ainoastaan oman työn seurausta. Voin sairastua milloin vain, kolmas maailmansota voi alkaa huomenna, tekoäly voi disruptoida koko markkinatalouden... Lapsia tehdään lopulta vain siksi että halutaan. Se on ikiaikainen riitti, jota on jatkettu läpi kaikkien kriisien ja solmukohtien.
Onneksi AP:n ei tarvitse tätä asiaa pitkään miettiä, kun aika korjaa ongelman pian.
Omalla kohdallani on jo myöhäistä. Pitäisi tosiaan muutama vuosi elää yhdessä, jotta saisi riittävän hyvin arvioitua, onko toinen sopiva perheen perustamiseen. Ikää nyt 39, eikä itseäni nuoremmat juuri kiinnosta (liian erilaisessa maailmassa kasvaneet, eli todennäköisesti ei ajatusmaailma tai arvot kohtaa). Tästä edes se 5 vuotta eteenpäin, niin olisi jo eläkeiässä kun lapsi valmistuu lukiosta. Epäreilua jo sitä lastakin ajatellen.