Millaiseksi ihminen voi parhaimmillaan kasvaa vaikeiden kokemusten jälkeen?

Vierailija kirjoitti:

Vaikeuksia on monenlaisia. Itse huomasin nyt lähes 70 vuotiaana, että minua on mitätöity, halveksittu ja  käytetty hyväksi mieheni ja hänen sukulaistensa taholta vuosikymmeniä.

Tosin pienin keinoin ja niin, etten huomaisi. No, vuosikymmeniin en huomannutkaan, mutta vähin erin huomasin kaikki ne pienet kuiskuttelut, arvostelut, vttuilut ja kaikki aikaisemmatkin hyväksikäytöt muistui mieleen

Minulla ja miehelläni on täysin erilainen tausta. Olen itse ollut antava osapuoli kaikin tavoin, mutta en ole saanut mitään vastineeksi. Olen ollut kohtelias ja auttavainen, mutta kiitosta tai oikeaa hyväksyntää en ole saanut.

Kun tajusin viimein asian, niin en enää välittänyt olla edes kohtelias ja vältän jäljellä olevien tapaamistakin. Onneksi olen introvertti, joten en kaipaa jatkuvaa seurustelua, varsinkaan epämiellyttävien tyyppien kanssa. 

Lisäys edelliseen: Kokemukseni on kovettanut minut ja tehnyt kyyniseksi. 

Ihmiset tarvitsee onnistumisia. Ne vahvistaa ja auttaa jaksamaan paremmin. Siis tarkoitan kaikenlaisia onnistumisia, niitä pienempiäkin ei vain suuria, sain kuun taivaalta, vaan ihan kaikenlaista pientä onnistumista ja myönteisyyttä.

Vaikeudet masentaa ja vie rohkeuden.

Vierailija kirjoitti:

Ihmiset tarvitsee onnistumisia. Ne vahvistaa ja auttaa jaksamaan paremmin. Siis tarkoitan kaikenlaisia onnistumisia, niitä pienempiäkin ei vain suuria, sain kuun taivaalta, vaan ihan kaikenlaista pientä onnistumista ja myönteisyyttä.

Vaikeudet masentaa ja vie rohkeuden.

Juuri näin. Ei tarvitse olla kuin yksi ihminen, joka vähän kehuu, kannustaa ja antaa myönteistä palautetta, niin se vahvistaa ja murheen alhosta pääsee pois.

Vierailija kirjoitti:

Riippuu kokemuksista ja ihmisluonnosta. Minä olin nuorena köyhä ja pienituloinen. Se opetti minut nuukaksi ja säästäväiseksi. Jollekin sairaus opettaa terveellisten elämäntapojen merkityksen. Kolmannelle parisuhteen päättyminen opettaa, ettei mikään ihmissuhde ole itsestäänselvyys, vaan sen eteen pitää tehdä töitä. Neljäs oppii potkut saatuaan, ettei töistä lintsaaminen kannata.

Voi kun kaikki olisikin noin itsestään selvää. Säästäväinen on vaikea olla jos rahaa menee lääkkeisiin eikä ole työkykyinen. Kaikki sairastelu ei todellakaan johdu elintavoista, vai voiko alle 20v vuotiaana skitsofreniaan sairastunut parantua jumppamalla?.Parisuhde, oletko se jonka mies puolet vuodesta "lomalla" yksin ja avioliiton ulkopuoline lapsi ja silti pidetään kulisseja pystyssä?

Jos yt t tulee siellä menee hyvätki tekijät, aika naivia luulla että vain lintsareita. Sinä ilmeiseti olet näitä kultalusikka suussa ikuisen työpaikan 70-80 luvulla saaneita joilla ei mitään käsitystä nykypäivän työelämästä

Parhaimmillaan näköala laajenee, ja oppii näkemään maailmaa vähemmän mustavalkoisena. Senkin että ne jotka kärsivät eivät ole syypäitä tai heikkoja (ihmiset todella usein syyttävät juuri niitä joilla on kärsimyksiä - katsokaa vaikka tätä palstaa). Oppii näkemään nurkkien taakse, laittamaan asiat tärkeysjärjestykseen, sydän laajenee (ei silleen että tarttis lääkärin huolestua), vaikeissakin tilanteissa on rauha, oppii sekä antamaan tilaa muille että asettamaan omia rajoja, syttyy halu auttaa muita vaikeuksissa ja siihen on henkisiä resursseja kokemuksen kautta jne jne jne.

Parhaimmillaan ihmisestä voi tulla tosi kauniilla tavalla jalostunut. Siitä en ala jaaritella millainen voi tulla pahimmillaan, tai muistuta siitä että vaikeudet usein rampauttaa, kun sitä ei tässä kysytty.

Parhaimmillaan? Ei kärsimykset ihmistä jalosta. Jotkut voivat toki kokea stressin aiheuttaman persoonallisuuden muutoksen ja ehkä se voi olla positiivinenkin asia mikäli sillä saa hyviä asioita aikaan kuten vaikka uskoon tuleminen ja sitä myötä halu auttaa muita. Itseäni se ei ole jalostanut millään tavalla, kyllä ne kokemuset koteloituu eikä niistä halua puhua, koska silloin se kaikki kauheus tavallaan avautuu itsellekin.

Riippuu ihmisestä? Ja siitä mitä resursseja on ollut vastoinkäymisten käsittelyyn. Vastoinkäymiset vie väkisinkin enegiaa mikä on jostain pois ja synnyttää reaktiona selviytymiskeinoja mitkä voi johtaa persoonallisuushäiriöön tai terveisiin tapoihin käsitellä vastoinkäymisiä. Vastoinkäymiset ei ole koko ihminen eikä niiden pitäisi määritellä ihmistä.

Vierailija kirjoitti:

Parhaimmillaan? Ei kärsimykset ihmistä jalosta. Jotkut voivat toki kokea stressin aiheuttaman persoonallisuuden muutoksen ja ehkä se voi olla positiivinenkin asia mikäli sillä saa hyviä asioita aikaan kuten vaikka uskoon tuleminen ja sitä myötä halu auttaa muita. Itseäni se ei ole jalostanut millään tavalla, kyllä ne kokemuset koteloituu eikä niistä halua puhua, koska silloin se kaikki kauheus tavallaan avautuu itsellekin.

No eihän kaikki kärsimys jalostakaan, se ei poista sitä että sillä on potentiaalia tehdä niin. Tarkoitus ei todellakaan ole jeesustella, mutta asia ei ole niin mustavalkoinen että jalostaa/ei jalosta. Niitä kauheuksia ja kipuja todellakin kapseloituu, ei eletä maailmassa joka ottaisi kauhean hyvin vastaan toisten ihmisten kärsimykset joten ne pidetään lähes poikkeuksetta itsellä. Se ei tee ihmisestä yhtään huonompaa että kamalat kokemukset jää sisälle pullotettuina, se on valitettavasti se perus.

On kuitenkin mahdollista että ihminen oppii hyvääkin. En tiedä mistä se on kiinni, ja taas - tämä ei ole arvottava toteamus sillä ei sekään tee ihmisestä parempaa, siinä missä päinvastainen ei tee huonompaa. Sanoisin myös että voi olla, ja usein onkin sekamuotoista reagoimista. Paletti niin sanotusti laajenee, mutta sisälle jää niitä repimisestä tulleita rujoja arpia, joita ei saa ikinä pois. Näitä näkyy myös niissä "jalostuneissa". Voi olla vaikka niin että toisia kohtaan on valtavasti sydämen sivistystä, mutta yksityisessä elämässä on niin rikki ettei saa otetta tai ohjaksia. Tai turruttaa itseään päihteillä. Ei se silti tarkoita sitä että vastoinkäymisistä ei voisi ikinä koskaan olla se seuraamus että ihminen jollain lailla saa enemmän työkaluja. Tärkeintä olisi kai olla arvottamatta näitä asioita kun ei tiedä mistä mikin reaktio johtuu yksilötasolla.

Kaikki ne orvoksi jääneet jotka tunnen on sellaisia aika reppanoita. Eivät ikinä tyytyväisiä mihinkään eivätkä osaa arvostaa mitään.

Vierailija kirjoitti:

Kaikki ne orvoksi jääneet jotka tunnen on sellaisia aika reppanoita. Eivät ikinä tyytyväisiä mihinkään eivätkä osaa arvostaa mitään.

Ei nykyään orpoja oikeastaan olekaan.