Millaiseksi ihminen voi parhaimmillaan kasvaa vaikeiden kokemusten jälkeen?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos joillakin on elämässä koko ajan ongelmia ja sairastumisia, enpä usko että se tekee hyvää. Vaikka miten olisi jo aiemmin kasvanut. Eli saisi jo elämä voittaa ja rauha.

Kyllä se tekee. Kokemuksesta tiedän. Jokainen valinta, jonka teemme, alkaen siitä mitä ajattelee päivän säästä, kasvaa korkoa korolle. Ja vaikeuksien kohdalla vaikutus kasvaa ties kuinka monenteen potenssiin. Käytännössä jokainen "vastoinkäyminen" on blessing in disguise. 

Tiedän mistä puhun. Itselläni diagnosoitiin ensimmäinen perussairaus 17-vuotiaana. Se, että olin ahdistunut ja lievästi syömishäiriöinen ei ollut mitään sellaista, mihin ysärillä olisi huomiota kiinnitetty. Mt-ongelmista huolimatta opiskelin, tein uraa kunnes sitten lopulta flippasin oikein big time. Sitten seurasi kaikenlaista jännää vakuutusyhtiön taholta, joka mm. päätti että olen parantunut vakavasta masennuks

Hyvä juttu, että itse koet vastoinkäymiset positiivisina asioina mitkä ovat auttaneet sinua ja koet oppineesi niistä jotain.

Ymmärrän kuitenkin senkin, että kaikki eivät pidä kokemiaan vastoinkäymisiä vahvistavina kokemuksina tai siunauksina tai ole niistä kiitollisia. Itsekään en pidä esimerkiksi läheisten ihmisten kuolemaa sekä niiden vaikutuksia omaan ja läheisteni elämään millään tavalla sellaisina. Ei niissä yksinkertaisesti ollut mitään positiivista tai vahvistavaa, vaan päinvastoin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihminen voi vuosikymmenten myötä muuttua siten että aina nousee ennemmin tai myöhemmin ylös vaikka tuupataan kumoon. Oppii myös vähitellen pitämään puoliaan.

 

Uskoo. Antaa anteeksi. 

Ohis Ellei sitten ole liian myöhäsitä - Oli hätkähdyttävää kun luin, jostain, kuinka  Suomessa joka neljännen 1524-vuotiaana kuolleen nuoren kuolinsyy oli itsemurha.

Pätkätöihin tuomittu maisteri

Onneksi niitä, jotka eivät omaa elämäänsä aikoinaan päättäneet, haukutaan nykyään esimerkiksi sanoilla "loinen", "lokki", "incel".

Ihana palkinto mielestäni.

Tuo vika kohta on sit sarkasmia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan millaiseksi vaan. Parhaimmillaan vaikeudet voi vahvistaa ihmistä, jolloi ihminen kestää vaikeuksia ilman, että lannistuu niistä.. Mutta jos vaikeudet on liian suuria kestettäväksi voi katkeroitua ja syytää muita vaikeuksistaan, tai voi erakoitua ihmissuhteista. Ihminen käyttäytymismalli vaikeiden tilanteiden edessä voi olla samanlainen kuin vanhemmillaan, muilla tai tuntemillaan ihmisillä. Loppujen lopuksi kaikki on kuin arpaleliä, joku aina voittaa ja joku häviää.

Vaikeudet ei vahvista ihmistä vaan ne suojaavat tekijät mitä ihmisillä vaikeuksiakin kokiessaan on.

Niinpä. Parhaiten ihmiset selviytyy vastoinkäymisistä kun heillä on hyvät olosuhteet elämässä ja hyvä resilienssi.

Tukiverkko. Sen merkitystä ei ikinä kannata aliarvioida.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos joillakin on elämässä koko ajan ongelmia ja sairastumisia, enpä usko että se tekee hyvää. Vaikka miten olisi jo aiemmin kasvanut. Eli saisi jo elämä voittaa ja rauha.

Kyllä se tekee. Kokemuksesta tiedän. Jokainen valinta, jonka teemme, alkaen siitä mitä ajattelee päivän säästä, kasvaa korkoa korolle. Ja vaikeuksien kohdalla vaikutus kasvaa ties kuinka monenteen potenssiin. Käytännössä jokainen "vastoinkäyminen" on blessing in disguise. 

Tiedän mistä puhun. Itselläni diagnosoitiin ensimmäinen perussairaus 17-vuotiaana. Se, että olin ahdistunut ja lievästi syömishäiriöinen ei ollut mitään sellaista, mihin ysärillä olisi huomiota kiinnitetty. Mt-ongelmista huolimatta opiskelin, tein uraa kunnes sitten lopulta flippasin oikein big time. Sitten seurasi kaikenlaista jännää vakuutusyhtiön taholta, joka mm. päätti että olen parantunut vakavasta masennuks

Olisikin helppoa jos vastoinkäymiset olisikin tuota tasoa.

Vaikeudet ei tee vahvempaa, ne jotka niin ittää ei ole kokeneet oikeita vastoinkäymiset.

Vastoinkäymiset ei vahvista vaan tekee elämästä surullista.

Aluksi tekee surulliseksi mutta aikanaan voimistaa. Tietty riippuu vähän niistä vastoinkäymisistäkin.

Vierailija kirjoitti:

Aluksi tekee surulliseksi mutta aikanaan voimistaa. Tietty riippuu vähän niistä vastoinkäymisistäkin.

Riippuu aika paljon niistä vastoinkäymisistä. On vastoinkäymisiä mitkä ei voimista, mutta ne ei ole tasoa että luokkakaveri koulussa tönäise käytävällä tai vanhemmat saarnasi kokeesta saadusta kuutosesta.

Vierailija kirjoitti:

Riippuu kokemuksista ja ihmisluonnosta. Minä olin nuorena köyhä ja pienituloinen. Se opetti minut nuukaksi ja säästäväiseksi. Jollekin sairaus opettaa terveellisten elämäntapojen merkityksen. Kolmannelle parisuhteen päättyminen opettaa, ettei mikään ihmissuhde ole itsestäänselvyys, vaan sen eteen pitää tehdä töitä. Neljäs oppii potkut saatuaan, ettei töistä lintsaaminen kannata.

Potkut saatuaan voi oppia, ettei työlle kannata uhrata vapaa-aikaa eikä perheen aikaa. Älä tee ylitöitä, älä rehki liikaa. Työ on vain työtä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos joillakin on elämässä koko ajan ongelmia ja sairastumisia, enpä usko että se tekee hyvää. Vaikka miten olisi jo aiemmin kasvanut. Eli saisi jo elämä voittaa ja rauha.

Kyllä se tekee. Kokemuksesta tiedän. Jokainen valinta, jonka teemme, alkaen siitä mitä ajattelee päivän säästä, kasvaa korkoa korolle. Ja vaikeuksien kohdalla vaikutus kasvaa ties kuinka monenteen potenssiin. Käytännössä jokainen "vastoinkäyminen" on blessing in disguise. 

Tiedän mistä puhun. Itselläni diagnosoitiin ensimmäinen perussairaus 17-vuotiaana. Se, että olin ahdistunut ja lievästi syömishäiriöinen ei ollut mitään sellaista, mihin ysärillä olisi huomiota kiinnitetty. Mt-ongelmista huolimatta opiskelin, tein uraa kunnes sitten lopulta flippasin oikein big time. Sitten seurasi kaikenlaista jännää vakuutusyhtiön taholta, joka mm. päätti että olen parantunut vakavasta masennuks

Just. Ja kaikki on kuin sinulla 

Vierailija kirjoitti:

En oikein usko mihinkään kasvamiseen. En ole tuntenut ketään sellaista, jonka voisi sanoa selkeästi kasvaneen paremmaksi.

Mukavat ihmiset on mukavia ennen vastoinkäymisiäkin.

Kyllä mä oon ainakin aivan erilainen ihminen kuin ennen vaikeaa masennusta. Silloin esiteininä ajatteli, että ei masennus oo oikea sairaus jne.. mutta äkkiäkös sain opetuksen : )

Olen pohtinut sitä miten internet vaikuttaa persoonallisuushäiriöiden syntyyn. Esim urbaaneissa oloissa riski sairastua persoonallisuushäiriöön on moninkertainen verrattaen maaseudulla kasvaneisiin nuoriin. Lapsille ei tulisi antaa älypuhelinta vaan heidän tulisi antaa leikkiä leikkejä ja kertoa tarinoita heille. Varsinkin naisilla on paljon itsetuntoon liittyviä häiriöitä: he ajattelevat epärealistisesti, ovat perfektionisteja ja polttavat itsensä loppuun. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En oikein usko mihinkään kasvamiseen. En ole tuntenut ketään sellaista, jonka voisi sanoa selkeästi kasvaneen paremmaksi.

Mukavat ihmiset on mukavia ennen vastoinkäymisiäkin.

Kyllä mä oon ainakin aivan erilainen ihminen kuin ennen vaikeaa masennusta. Silloin esiteininä ajatteli, että ei masennus oo oikea sairaus jne.. mutta äkkiäkös sain opetuksen : )

No mutta kivat sulle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En oikein usko mihinkään kasvamiseen. En ole tuntenut ketään sellaista, jonka voisi sanoa selkeästi kasvaneen paremmaksi.

Mukavat ihmiset on mukavia ennen vastoinkäymisiäkin.

Kyllä mä oon ainakin aivan erilainen ihminen kuin ennen vaikeaa masennusta. Silloin esiteininä ajatteli, että ei masennus oo oikea sairaus jne.. mutta äkkiäkös sain opetuksen : )

No mutta kivat sulle.

Kiitti?

Pienemmät vastoinkäymiset voi vahvistaa ja auttaa huomaamaan olemaan kiitollinen, mutta suuret ei.

Tuota että vastoinkäymiset jalostaa ihmisen kuulee lähinnä niiltä jotka ovat pääseet elämässä helpolla. Sitten kun tulee eka vastoinkäyminen ollaan niin voittajaa että.

Vierailija kirjoitti:

Pienemmät vastoinkäymiset voi vahvistaa ja auttaa huomaamaan olemaan kiitollinen, mutta suuret ei.

Onhan tietty näitä jotka huomaa että vanhempia olisi pitänyt arvostaa vasta kun näitä ei ole. Mutta silloinkin vika oli siinä, että tämä ei osannut arvostaa vanhempiaan kun hänellä oli heidät.

Muut taas ovat arvostaneet vanhempiaan aina.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pienemmät vastoinkäymiset voi vahvistaa ja auttaa huomaamaan olemaan kiitollinen, mutta suuret ei.

Onhan tietty näitä jotka huomaa että vanhempia olisi pitänyt arvostaa vasta kun näitä ei ole. Mutta silloinkin vika oli siinä, että tämä ei osannut arvostaa vanhempiaan kun hänellä oli heidät.

Muut taas ovat arvostaneet vanhempiaan aina.

Entäs ne vanhemmat, jotka eivät ikinä olleet sen arvoisia?

Jos hyvin käy, niin kärsimys voi jalostaa ihmisen yli-ihmiseksi, ja tiedämme toki, että ihminen on jotain, joka on ylitettävä.

Vaikeuksia on monenlaisia. Itse huomasin nyt lähes 70 vuotiaana, että minua on mitätöity, halveksittu ja  käytetty hyväksi mieheni ja hänen sukulaistensa taholta vuosikymmeniä.

Tosin pienin keinoin ja niin, etten huomaisi. No, vuosikymmeniin en huomannutkaan, mutta vähin erin huomasin kaikki ne pienet kuiskuttelut, arvostelut, vttuilut ja kaikki aikaisemmatkin hyväksikäytöt muistui mieleen

Minulla ja miehelläni on täysin erilainen tausta. Olen itse ollut antava osapuoli kaikin tavoin, mutta en ole saanut mitään vastineeksi. Olen ollut kohtelias ja auttavainen, mutta kiitosta tai oikeaa hyväksyntää en ole saanut.

Kun tajusin viimein asian, niin en enää välittänyt olla edes kohtelias ja vältän jäljellä olevien tapaamistakin. Onneksi olen introvertti, joten en kaipaa jatkuvaa seurustelua, varsinkaan epämiellyttävien tyyppien kanssa.