Saako työnne teidät surulliseksi ja ahdistuneeksi?

Oli pakko vaihtaa työpaikkaa ja väkisin, oksetti mennä edelliseen työpaikkaan. Nyt on onneksi siedettävämpi työ ja sinne on ihan ok mennä joka aamu.

Protestanttisen työetiikan mukaan työn kuuluukin olla kärsimystä.

Aamuisin vielä pärjään, ei sentään okseta tms. mut huomaan esimerkiksi olevani usein pahalla päällä töiden takia. Ja olen aika iloinen ihminen ollut ennen, mutta tajusin että oikeasti en edes muista milloin töissä olisin nauranut. Nyt mietin kuuluuko edes nauraa Aiemmissa paikoissa olen kuitenkin nauranut. Syitä tähän on varmasti työtaakka ja se ettei minulla ole työkaveria vastaavissa tehtävissä, ei ole kelle jutella just niistä työtehtävistäkään, koska ne ei ole muiden vastuulla. 

Vierailija kirjoitti:

Protestanttisen työetiikan mukaan työn kuuluukin olla kärsimystä.

Tätä just mietin, että näinkö se sitten vaan on

Päinvastoin. Olen rakastanut työtäni jo vuosikymmeniä, ja vähän kaiholla ajattelen että jään siitä kohta eläkkeelle. 

Ahdistuneeksi ja vihaiseksi.

Ei. Työni on sitä mitä olen aina halunnut tehdä. Sitä myös tarjotaan edelleen vaikka olen jo eläkkeellä.

Harmittaa ettei meillä ole mitään kivaa työyhteisöä. Teen vähän kuin yrittäjänä koko ajan etänä yksinäistä työtä. Palkka tulee toki mutta onhan tämä vähän henkisesti raskasta kun olen muutenkin yksinäinen. En kauan jaksa tai erakoidun niin etten kohta kykene mihinkään ihmiskontakteihin. 

Työssä ei sinänsä ole vikaa, jos saisi keskittyä siihen. Meillä on vaan vetelä ja saamaton tiimin vetäjä jonka takia työntekijät joutuvat huolehtimaan aikataulutuksista ja työn sujuvuudesta ja siihen menee enemmän aikaa kuin itse työhön.