Miltä tuntuu henkinen uupuminen, tai kun sosiaalinen 'patteri' on tyhjä?

Semmoinen että pää on ihan kuormittunut kaikesta infotulvasta ja pinnistelystä. Ei jaksa puhua kenenkään kanss. Tuntuu ettei ajatuskaan kulje ja haluaa vaan olla rauhassa ja tuijottaa kaukaisuuteen. 

Muiden seura ja puhe tuntuu vähän samalta, kun on opiskellut aivan liian kauan eikä enää jaksaisi, mutta pakko silti jatkaa. Mitään ei enää ymmärrä, silmät seuraa tekstin rivejä, mutta mikään ei tartu mieleen ja keskittyminen herpaantuu vaikka tekisi mitä. Ja tämä sama aiheutuu muista ihmisistä ja heidän jutuistaan. Lisäksi on jatkuvan kireä olo tyyliin "mitä musta seuraavaksi halutaan" ja muiden tarpeet uuvuttaa ja raivostuttaa. Muiden äänet, maneerit, liikehdinta, hajutkin alkaa ärsyttämään enemmän ja enemmän. 

Haluaa vain olla aivan yksin tai ehkä korkeintaan sellaisten ihmisten kanssa, joilla ei ole mitään tarvetta pakottaa vuorovaikutukseen vaan voidaan olla "yhdessä yksin". 

Vierailija kirjoitti:

Muiden seura ja puhe tuntuu vähän samalta, kun on opiskellut aivan liian kauan eikä enää jaksaisi, mutta pakko silti jatkaa. Mitään ei enää ymmärrä, silmät seuraa tekstin rivejä, mutta mikään ei tartu mieleen ja keskittyminen herpaantuu vaikka tekisi mitä. Ja tämä sama aiheutuu muista ihmisistä ja heidän jutuistaan. Lisäksi on jatkuvan kireä olo tyyliin "mitä musta seuraavaksi halutaan" ja muiden tarpeet uuvuttaa ja raivostuttaa. Muiden äänet, maneerit, liikehdinta, hajutkin alkaa ärsyttämään enemmän ja enemmän. 

Haluaa vain olla aivan yksin tai ehkä korkeintaan sellaisten ihmisten kanssa, joilla ei ole mitään tarvetta pakottaa vuorovaikutukseen vaan voidaan olla "yhdessä yksin". 

Jatkan vielä sen verran, että mun älykello osaa tulkita tuollaiset sosiaaliset tilanteet (joihin olen pakotettuna joutunut esim.sosiaalisesti kuormittavan työpäivän jälkeen) suuremmaksi kuormitustilaksi, kuin esimerkiksi hölkkäämisen. Eipä silti, että koskaan olisin epäillyt tulkinneeni väärin omaa kuormittumistani ilman kelloakaan.

Olin todella kurja ihminen. En jaksanut puhua kenellekään ja jos oli pakko, niin olin todella kyyninen :(

Ainut hyvä asia tuosta kokemuksesta on se, että en enää ole se kiltti, joka ei koskaan sano mihinkään ei.

Pää on kuin pumpulia, voi olla jopa sellainen epätodellinen ja irrallinen olo kuin ei olisi edes omassa kropassaan. Vaikea kuvailla. Täysi henkinen mehuttomuus eikä meinaa jaksaa keksiä edes yksinkertaista vastausta viestiin saati että olisi puhuen jonkun kanssa yhteyksissä.

Mitä te teette jos tuollainen olo tulee oman lapsen kanssa, eikä sitä voi paeta? Vai jättöytyykö tämmöiset ihmiset lapsettomiksi

Se voi tuntua myös vahvana fyysisenä väsymyksenä, jopa pahoinvointina. Mieli ja keho eivät ole sama eivätkä eri asia. Minulla se tuntuu kirjaimellisesti kipuna kehossa, kuin olisi jyrän alle jäänyt. Muistakaa ekstrovertit, että te voitte kirjaimellisesti kiduttaa meitä vaatimuksillanne.

En tiedä omasta sosiaalisesta patteristani, mutta hallituksen Petterin patteri on kyllä ollut jo kauan lopussa. 

Haha, minulla on sosiaalinen patteri tyhjä 24/7! :D

Tykkään lähinnä vain kuunnella muita...

Mulle tulee sellainen olo, että kun pääsee kotia on todella levoton olo, ja sellainen fiilis että en oikein osaa rentoutua. Kroppa vähän kuin käy ylikierroksilla ja olo on hetken aikaa alakuloinen, kun kaikki pyörii päässä, enkä koe oloani hyväksi.

Kyllä se sitten helpottaa kun saa olla rauhassa. 

Mieheni on ekstrovertimpi, minä introvertimpi.

Ollaan vieraassa kaupungissa hotellilomalla ja tutustutaan kaupunkiin. Ollaan jo väsyneitä kaikesta uudesta ja ihmeellisestä, kun tulemme seuraavana päivänä kotiin.

Mies ehdottaa spontaanisti että "Mun kaveri ja hänen tyttöystävä asustaa muuten tässä lähellä, käväistäskös kahvilla vielä kun tässä näiden kaupungissa ollaan". Miestä ei moinen väsytä liiaksi. 

Mua kuormittaa jo ajatus, en pystyisi kommunikoimaan. Pystyn korkeintaan istua läsnä kahvipöydässä, mutta en kuule, mitä toiset puhuvat ja jos yritän, niin tuntuu silmien seisovan päässä. En ymmärrä, vaikka yritän. Liiallinen kuormitus. 

Minusta saisi vähä-älyisen ja ikävän kuvan, etten oikein käy täysillä, jos sinne kahvipöytään vielä menisin. Haluaa vain kotiin tuijottamaan tyhjyyteen. 

Nimenomaan siltä, että patteri on loppu. Suu ei jaksa enää aueta ja aivoissa virtaa vain veri ja sekin huonosti, ei jaksa vastaanottaa mitään. 

Vierailija kirjoitti:

Mitä te teette jos tuollainen olo tulee oman lapsen kanssa, eikä sitä voi paeta? Vai jättöytyykö tämmöiset ihmiset lapsettomiksi

Se oma-aika on jotenkin järjestettävä. Pääsee vaikka kirjastoon 2 h tai joogaan jossa ollaan hiljaa. 

Vierailija kirjoitti:

Semmoinen että pää on ihan kuormittunut kaikesta infotulvasta ja pinnistelystä. Ei jaksa puhua kenenkään kanss. Tuntuu ettei ajatuskaan kulje ja haluaa vaan olla rauhassa ja tuijottaa kaukaisuuteen. 

Jotain tällaista ajatushärdelliä itsekin veikkaan. Joskus tuntuu vaikealta jättää se tapaamishenkilö sinne tapaamispaikalle ja ne jutut pyörivät mielessä sen jälkeenkin. 

Olen kyllä oppinut vähän päästämään irti näistä, eli kun tapaaminen on ohi, niin se on ohi. Sitten mietin vaikka kukkia ja perhosia, jos ei muuta ole.

Vierailija kirjoitti:

Mitä te teette jos tuollainen olo tulee oman lapsen kanssa, eikä sitä voi paeta? Vai jättöytyykö tämmöiset ihmiset lapsettomiksi

Mä jättäydyin lapsettomaksi. Lapsiperhe-elämä olisi ihan maanpäällinen helvetti minulle. On ollut aina täysin selvää etten ikinä olisi jaksanut mitään harrastuksiin kuskausta, pakollisia "ylimääräisiä" ihmisiä ja menoja omassa elinpiirissä joita lasten mukana tulee (opettajat, kaikenmaailman päikyntädit ja neuvolat, vanhempainillat, harrastuksiin liittyvät asiat ja ties mitkä). Joskus kun kuuntelee nuorempien työkavereitten kuvauksia arjestaan ei voi kuin onnitella itseään että pysyi järki päässä siinäkin vaiheessa kun ystävät alkoivat lisääntymään ja asia oli ajankohtainen omassa elämässä. 

Just täsmälleen samalta kuin fyysinen väsymys. Käyn ihmisten seurassa niin kierroksilla, että se alkaa jossain vaiheessa lopulta väsyttää. Sitten ei jaksa enää sosialisoida ja tulee ärtynyt olo. Olen hyvin ulodpäinsuuntautunut ja pidän ihmisistä, mutta rajansa kaikella.

Vierailija kirjoitti:

Mieheni on ekstrovertimpi, minä introvertimpi.

Ollaan vieraassa kaupungissa hotellilomalla ja tutustutaan kaupunkiin. Ollaan jo väsyneitä kaikesta uudesta ja ihmeellisestä, kun tulemme seuraavana päivänä kotiin.

Mies ehdottaa spontaanisti että "Mun kaveri ja hänen tyttöystävä asustaa muuten tässä lähellä, käväistäskös kahvilla vielä kun tässä näiden kaupungissa ollaan". Miestä ei moinen väsytä liiaksi. 

Mua kuormittaa jo ajatus, en pystyisi kommunikoimaan. Pystyn korkeintaan istua läsnä kahvipöydässä, mutta en kuule, mitä toiset puhuvat ja jos yritän, niin tuntuu silmien seisovan päässä. En ymmärrä, vaikka yritän. Liiallinen kuormitus. 

Minusta saisi vähä-älyisen ja ikävän kuvan, etten oikein käy täysillä, jos sinne kahvipöytään vielä menisin. Haluaa vain kotiin tuijottamaan tyhjyyteen. 

 

MIten kummassa hotelliloma uuvuttaa? Ja jos uuvuttaa, miksi tehdä vapaalla jotain ei-mieluista?

Ehkä sulla on hyviä kokemuksia ihmisistä tai mukavia. Olette synkassa keskenään. Ja olet rento muutenkin. Tai ehkä kommunikointi on saman tyyppistä. Muilla voi olla ollut ikävämpiä ihmisiä, vaativia tai jotenkin ihan erilaisia keskenään. Osa negaa joku syy taustalla tai ympäristö kolkko. Osa haluaisi positiivisen energian ja sivistynyttä. Energiavampyyreja isossa kaupungissa vaikka.

Kuormitus työpaikalla toimistopäivinä avokonttorissa. Raskasta on istua jonkun vieraan seurueen lähellä ikäänkuin näkymättömänä ja mykkänä kun ihmiset puhuvat keskenään minun ylitseni. Omia työkavereita on kiva tavata ja vaihtaa kuulumisia ja puhua työasioista, mutta siihenkin väsyy, jos istuu heidän kanssa lähekkäin samassa tilassa useamman päivän. Jossakin vaiheessa alkaa tuntua siltä, että ihmiset tulevat liian lähelle yksityisine asioineen, välillä häiriinnyn metelistä ja toisinaan on kiusallisen hiljaista. Etäpäivät ovat minulle välttämätöntä sosiaalista palautumista ja mielenterveyden hoitamista.

Ehkä köyhillä ei raha riitä, silloin uupuu. Se syö ainakin tyhjäksi osan. Ja ei viitsi esitellä risaisia asioita tai selitellä. Vaikka olisi miten sosiaalinen tietyn osan ajasta.