Tunnetko ihmisen, joka tekee itse elämästään kauhean vaikeaa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pitkään jaksoin yrittää auttaa, mutta tuollainen ihminen on ihan sokea toiminnalleen. Hän kokee vain itsellään olevan huono tuuri, kaikki on vain epäonnea tai jonkun muun vika. Ei jotenkin yhtään hahmota asioiden seurauksia. Ei, vaikka toiminta ja seuraukset toistuvat hyvin samanlaisina kerta toisensa jälkeen. 

Tämä menee hiukan ohi aiheen, mutta mistä se mahtaa johtua, että tyypillisesti miehet jäävät vellomaan omaan kurjuuteensa, kun taas naiset pyrkivät aktiivisesti parantamaan tilannettaan?

Monesti esimerkiksi työtön mies komeroituu neljän seinän sisälle voivottelemaan epäonneaan, kun taas nainen saattaa nähdä työttömyyden mahdollisuutena muille projekteilleen.

Yhteiskunta tarjoaa naisille enemmän rooleja ja tarpeellisuuden tunnetta. Omaisten hoito, lastenlasten hoito, Martat yms. na

Eli miehiä ei kiinnosta toisten ihmisten auttaminen, onpa yllättävää. Kukaan ei tule teitä kotoa hakemaan ja saa teitä tuntemaan itseänne supermieheksi. Oisko aika laskeutua meidän tavallisten kuolevaisten tasolle ja alkaa toimia toisten ihmisten kanssa ihan kuten naisetkin tekee.

Vierailija kirjoitti:

Jos tekee elämästään helvetin, siihen on joku syy. Ottaa liian vakavasti ulkonäkövaatimukset, ilmastonmuutoksen, opiskelun jne. Uupuu taakan alla.

Voipi olla, ettäse suurempi paha olo tulee näkyväksi jotain muuta reittiä.

Itse välttelen nykyään mahdollisimman pitkään ulos menemistä, koska häpeän ulkonäköäni aivan helvetisti. Sama se miten paljon käyn kampaajalla, ostan uusia vaatteita, katson meikkitutoriaaleja jne.

Peilistä katsoo aina homssuinen, lähinnä sketsihahmoa muistuttava ihminen. 

Vierailija kirjoitti:

Antakaa hyvät ihmiset toisten olla sellaisia kuin ovat!

Annetaan, mutta turha sitten mankua mitään apua. Usein ne hyvät neuvot ei näille ihmisille edes kelpaa, he haluavat vain valittaa. Siinä voi myötätuntoisen näköisenä sitten nyökytellä sen hetken. Ei voi muuta. 

Vierailija kirjoitti:

Mietin onko joillain ihmisillä vaan sellainen minäkuva, että heillä on aina vaikeaa, ja sitten sitä vaikeutta pitää vaikka keksimällä keksiä. Aina jos meneekin paremmin, osataan aloittaa riitoja ja välirikkoja vaikka jokaisen elämässään olevan ihmisen kanssa täysin mitättömistä asioista. Jotkut tosiaan seilaavat mystisellä tavalla aina vain ongelmista ongelmiin. Tylsistyykö tälläiset ihmiset tasaiseen elämään? Ollaanko jääty vähän johonkin yläastelaisen sielunelämään, jossa pitää koko ajan olla jotain draamaa meneillään, koska muuten tuntuu siltä, ettei tapahdu mitään.

Tai sitten, kun menee paremmin ja aivot saavat hengähdystauon siitä jatkuvasta hälytystilassa, saattaa alkaa nähdä sen ihmissuhteen todellisina silmin. Siis, että tuon ihmisen seura on itselleni myrkyllistä.

Ikävä tilanne toki sellaiselle, jolle tämä välien katkonut on ollut aina kätevä apuri, joka kutsutaan paikalle kun tarvitaan esim. muuttoapua, lapsenvahtia, kyytiä jonnekin tämän autolla jne jne. Ja mukavista illanistujaisista sitten jätetty kutsumatta.

Itse olen ollut vuosia elämästäni niin kipsissä, että esim. vaikka olin varannut itselleni shoppailurahaa uusia vaatteita varten, niin olen vain katsellut hämmilläni ympärilläni, ja poistunut tyhjin käsin. Aivokapasiteetti ei kertakaikkiaan ole riittänyt miettimään, että mikä vaate näyttäisi kivalta.

Vierailija kirjoitti:

Tuttu ihmistyyppi. 

Eksä oli tälläinen, jatkuvasti sabotoi itseltään kaiken, jätti opinnot kesken ja jätti menemättä töihin, sitten valitti miten epäreilu maailma on ja häntä aina potkitaan päähän, vaikka tämän ihmisen hyvin tunteneena voin sanoa että syy oli ihan pelkästään oma laiskuus. Syy-seuraussuhteet täysin hukassa, ei tuntunut todella ymmärtävän että jos hän ei mene töihin kun pitäisi niin siitä tulee potkut ja se on ihan oma syy, eikä mikään että universumi on taas vaan häntä vastaan ja hän voimaton uhri. Kuvitteli, että hänelle kuuluu menestys työelämässä, rahallinen menestys, hyvä parisuhde, vaikka hän ei tehnyt mitään muuta kuin istui ruudun ääressä ja välillä kävi salilla. Terveysongelmiin kieltäytyi hakemasta apua ja yritti ties millä "luonnonlääkinnällä" parantaa vaivoja jotka olisi ollut helppo kuitata apteekista saatavilla tuotteilla, mutta kun ei, ja sitten ulisi niistä terveysongelmista.

Eksäsi kuulostaa mun nyksältä, joskin tämä minun mieheni käy tunnollisesti töissä, eikä hae vaivoihinsa minkäänlaista apua. Mutta muuten voisi olla vaikka sama henkilö kyseessä.

Hän on myös useamman kerran suuttunut ja sanonut ihan ääneen, että mun olisi pitänyt tietää jonkin asian harmittaneen tai ärsyttäneen häntä ja siten ymmärtää korjata käytöstäni niin, ettei hänen olisi tarvinnut suuttua. Että oikeastaan olen aiheuttanut hänen huutamisestaan johtuvan pahan mieleni itse, kun en ole osannut lukea hänen ajatuksiaan ja ymmärtänyt olla suututtamatta häntä.

 

Tällaisella ihmisellä voi olla takanaan liuta traumoja, joista sinä ja minä emme tiedä mitään. Joista harva selviäisi hengissä.

Itsellä juuri näin. En yksinkertaisesti kestä helppoa, tavallista, mukavaa arkea. Koska sellainen elämä kaikessa harmoniassaan pakottaa kohtaamaan totuuden ja kokemieni asioiden totaalisen epäreiluuden. Tunnetasolla en kestä sitä. Säädän mieluummin ihmissuhteissa, taloudellisten ongelmien, muiden haasteiden kanssa. En valita, en tuo kokemiani esille kuin parille ystävälle, jotka ymmärtävät minua. Muille olen vain se tyyppi, jonka elämä on sekavaa, joka on varmaan vähän tyhmä, joka ei vain ymmärrä ottaa opiksi.

En vain "ymmärrä ottaa opiksi" siitä, että turvalliseksi olettamani aikuinen käytti minua lapsena seksuaalisesti hyväksi.

Meitä ei aina korjaa edes terapia. Tämä on ikävä fakta, joka teidän muiden on vain hyväksyttävä. Jatkakaa omaa elämäänne, keskittykää siihen.

Kuulosti vähän itseltä. Muistan, kun ensimmäinen lapsi oli puoli vuotta kun tein uuden positiivisen raskaustestin, ja tunsin sanoinkuvaamatonta pakokauhua siitä, että kaikki on liian hyvin ja täydellistä. Ajatus, että tästä ei voi enää mihinkään muuhun suuntaan kuin alaspäin. No, sain keskenmenon ja paniikki hellitti, eikä elämä ole sen jälkeen liian täydellistä enää ollut. Mutta muistan sen tunteen. Ja se jätti jotenkin tyhjyyden tunteen, pelon siitä että kaikki mitä haluan ja havittelen on turhaa, koska vaikka kaikki olisi hetken uudelleen täydellistä en silti olisi onnellinen. Ehkä helpompi, kun elämä on huonosti niin on sentään syy sille pahalle ololle, on elämässä "vihollisia" joita vastaan taistella. Kuten tällä hetkellä sotkettu talous ja rakastuminen varattuun tuttuun.

Minulla taustalla lapsena pitkäaikaista pahoinpitelyä, toisen vanhemman hylkääminen ja vuosien koulukiusaamista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pitkään jaksoin yrittää auttaa, mutta tuollainen ihminen on ihan sokea toiminnalleen. Hän kokee vain itsellään olevan huono tuuri, kaikki on vain epäonnea tai jonkun muun vika. Ei jotenkin yhtään hahmota asioiden seurauksia. Ei, vaikka toiminta ja seuraukset toistuvat hyvin samanlaisina kerta toisensa jälkeen. 

Tämä menee hiukan ohi aiheen, mutta mistä se mahtaa johtua, että tyypillisesti miehet jäävät vellomaan omaan kurjuuteensa, kun taas naiset pyrkivät aktiivisesti parantamaan tilannettaan?

Monesti esimerkiksi työtön mies komeroituu neljän seinän sisälle voivottelemaan epäonneaan, kun taas nainen saattaa nähdä työttömyyden mahdollisuutena muille projekteilleen.

Yhteiskunta tarjoaa naisille enemmän rooleja ja tarpeellisuuden tunnetta. Omaisten hoito, lastenlasten hoito, Martat yms.

Olen täysin eri mieltä. Sisältöä elämäänsä saa vaikka aloittamalla jonkun uuden yksilölajin. Itseään voi kehittää ammatillisesti erilaisilla kursseilla, harrastuskerhoja on ainakin isoissa kasvukeskuksissa joka lähtöön, jos seuraa kaipaa.

Paljon on sellaista, mikä ei edes maksa mitään, tai mistä aiheutuvat kulut saa katettua priorisoimalla ja tinkimällä jostain muusta, mutta siltikään henkilö ei sukupuoleen katsomatta saa motivoitua itseään muuhun kuin kotona möllöttämiseen ja valittamiseen.

Eivätkä varsinkaan kaikki työikäiset naisetkaan ole kiinnostuneita noista mainitsemistasi asioista. Kyse on nimenomaan siitä, että ne roolit ja tarpeellisuuden tunne luodaan tarvittaessa itse sen sijaan, että jonkun odotetaan kantavan ne nenän eteen tarjottimella.

Joskus ne asiat vaan tuntuvat ulkoapäin hirveän helpoilta ratkoa. Kuten edellä sanottu, vähän kuin sanoisi ikilaihduttajalle että "no helppoa: syö vaan vähemmän". Kun ongelma on siellä korvien sisällä. Ongelma on se sietämättömän voimakas impulssi, se vastustamaton jano tehdä jotain mikä ei ole itselle hyväksi. Ja se paha olo joka seuraa impulssin vastustamisesta.

Ulkopuolelta ajattelee, että ongelma ratkeaisi kun kaveri ei enää palaisi sen juopon exän luokse. Tulisi voitonriemuinen onnistumisen tunne, kun kaveri saa sanottua kusipääexälle selvät sanat ja blokattua koko numeron. Mutta kaverin näkökulmasta se ongelma ei ratkea. Sille kaverille ei tule helpottunutta tai voimaantunutta tunnetta, vaan sillä on edelleen hirveä ikävä sitä exää, ihan sietämättömän paha olo olla siitä erossa. Kuin elämästä puuttuisi joku pala. Kuin joku olisi sahannut jalan irti.

Kun ongelma ei ole pelkästään tai edes suurimmaksi osaksi ne teot. Ongelma on ne tunnereaktiot ja niiden voimakkuus. Se pitäisi saada fiksattua, ja se on ihan pirun paljon helpommin sanottu kuin tehty. Laihduttajallekin on nykyisin olemassa ruokahalua normalisoivia lääkkeitä - mistäs saisi epävakaisiin ihmissuhteisiin taipuvaiselle samanlaisen avun?

Vierailija kirjoitti:

Ulkopuolelta ajattelee, että ongelma ratkeaisi kun kaveri ei enää palaisi sen juopon exän luokse. Tulisi voitonriemuinen onnistumisen tunne, kun kaveri saa sanottua kusipääexälle selvät sanat ja blokattua koko numeron. Mutta kaverin näkökulmasta se ongelma ei ratkea. Sille kaverille ei tule helpottunutta tai voimaantunutta tunnetta, vaan sillä on edelleen hirveä ikävä sitä exää, ihan sietämättömän paha olo olla siitä erossa. Kuin elämästä puuttuisi joku pala. Kuin joku olisi sahannut jalan irti.

Itselleni myrkyllisistä parisuhteista jäänyt paha olo on oikeastaan enemmän sitä, että kipeästi olisin halunnut toisen myöntävän, että kohteli minua huonosti, ja pyytänyt anteeksi.

Ja siihen olen sitten oikeastaan jäänyt jumiin, vaikkei enää yhteyksissäkään siis olla.

Nyt viimeisimmän jälkeen olen ollut jo vuosia yksin. En millään tasolla pysty enää edes kuvittelemaan suhdetta, jossa toinen kohtelusi minua kunnioittavasti ja rakastavasti. 

Vierailija kirjoitti:

Parikin kaveria tekee mielestäni vanhemmuudesta kamalan vaikeaa. Lapsille keksitään kokoajan jotain tekemistä, ettei vaan heilöä ole tylsää ja tule traumoja aikuisena.

Esimerkiki päiväkodin jälkeen lähdetään uimahalliin, sisäleikkipaikkoihin yms. Vanhemmat on hermoraunioina ja valittaa somessa kuinka vaikeaa on olla vanhempi. Jos itse jaksaa puuhata lapsen kanssa illalla jotain niin hyvä, jatka vain, mutta jos ei niin en oikeasti usko että kukaan lapsi siitä traumatisoituu jos illalla köllötellään kotona.

itse käydään arkena korkeintaan kirjastossa, uimahallit tms. jätetään viikonlopulle

Tällaisia kuvaamasi laisia perheitä on. Heille tuntuu olevan ongelmana se, että lapsille ei jakseta olla läsnä. Koko ajan pitää mennä ja tehdä, ei osata vain olla. Lapsetkin ovat ihan stressaantuneita, kun koko ajan pitää juosta paikasta toiseen. Lapsetkin tarvitsevat lepoa ja oleilua, ihan vaan leikkimistä omassa kotona. Harmi kun sinne kotiin ei osata rauhoittua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ulkopuolelta ajattelee, että ongelma ratkeaisi kun kaveri ei enää palaisi sen juopon exän luokse. Tulisi voitonriemuinen onnistumisen tunne, kun kaveri saa sanottua kusipääexälle selvät sanat ja blokattua koko numeron. Mutta kaverin näkökulmasta se ongelma ei ratkea. Sille kaverille ei tule helpottunutta tai voimaantunutta tunnetta, vaan sillä on edelleen hirveä ikävä sitä exää, ihan sietämättömän paha olo olla siitä erossa. Kuin elämästä puuttuisi joku pala. Kuin joku olisi sahannut jalan irti.

Itselleni myrkyllisistä parisuhteista jäänyt paha olo on oikeastaan enemmän sitä, että kipeästi olisin halunnut toisen myöntävän, että kohteli minua huonosti, ja pyytänyt anteeksi.

Ja siihen olen sitten oikeastaan jäänyt jumiin, vaikkei enää yhteyksissäkään siis olla.

Nyt viimeisimmän jälkeen olen ollut jo vuosia yksin. En millään tasolla pysty enä

Minäkin koin välillä kaipaavani anteeksipyyntöä, mutta luulen että minun kohdallani se oli itsepetosta. Koin tulleeni mitätöidyksi ja hylätyksi, koin että olen ollut rakastamalleni ihmiselle arvoton ja merkityksetön. Ikäänkuin en olisi mitään.

Mutta en usko että anteeksipyyntö riittäisi. Ei niin, että pyytää anteeksi tekojaan. Sillä tavalla, että kokisi tehneensä väärin kun antoi minun ymmärtää enemmän tai ei lopettanut juttua riittävän siististi. Minä haluaisin sen anteeksipyynnön, jossa tämä ihminen katuu minun menettämistäni ja sanoo tajunneensa että olen hänen elämänsä rakkaus.

Jotenkin luulen, että minulle se olisi ainut keino Ikäänkuin mitätöidä se hylkäämiskokemus jonka sain. Ja samalla ne kaikki aiemmat. Once and for all todistaa, että minä olen arvokas ja rakastettava ja hyväksyttävä.

Sairasta, tiedän kyllä. Olen päässyt vasta tähän pisteeseen, jossa ymmärrän millaiset ajatusvinoumat ovat tässä taustalla. Valitettavasti en osaa korjata niitä, eikä ole osannut terapeuttikaan.

Vierailija kirjoitti:

Voi olla kai seurasta esim. lapsuuden traumasta. Ei kai kukaan tahallaan noin toimi?

Ei ole. Noilla ihmisillä EI OLE mitään saatanan traumoja. Jollei kissan kuolemaa lasketa sellaiseksi. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos tekee elämästään helvetin, siihen on joku syy. Ottaa liian vakavasti ulkonäkövaatimukset, ilmastonmuutoksen, opiskelun jne. Uupuu taakan alla.

Voipi olla, ettäse suurempi paha olo tulee näkyväksi jotain muuta reittiä.

Itse välttelen nykyään mahdollisimman pitkään ulos menemistä, koska häpeän ulkonäköäni aivan helvetisti. Sama se miten paljon käyn kampaajalla, ostan uusia vaatteita, katson meikkitutoriaaleja jne.

Peilistä katsoo aina homssuinen, lähinnä sketsihahmoa muistuttava ihminen. 

Olet tyypillinen suomalainen nainen, minkä mahtaa. 

Suurin osa persuista menee tähän kategoriaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ulkopuolelta ajattelee, että ongelma ratkeaisi kun kaveri ei enää palaisi sen juopon exän luokse. Tulisi voitonriemuinen onnistumisen tunne, kun kaveri saa sanottua kusipääexälle selvät sanat ja blokattua koko numeron. Mutta kaverin näkökulmasta se ongelma ei ratkea. Sille kaverille ei tule helpottunutta tai voimaantunutta tunnetta, vaan sillä on edelleen hirveä ikävä sitä exää, ihan sietämättömän paha olo olla siitä erossa. Kuin elämästä puuttuisi joku pala. Kuin joku olisi sahannut jalan irti.

Itselleni myrkyllisistä parisuhteista jäänyt paha olo on oikeastaan enemmän sitä, että kipeästi olisin halunnut toisen myöntävän, että kohteli minua huonosti, ja pyytänyt anteeksi.

Ja siihen olen sitten oikeastaan jäänyt jumiin, vaikkei enää yhteyksissäkään siis olla.

Nyt viimeisimmän jälkeen olen ollut jo vuosia yksin. En millään tasolla pysty enä

Ja itsehän olet tietysti täydellinen 🤦🏻

Vierailija kirjoitti:

 

Tällaisella ihmisellä voi olla takanaan liuta traumoja, joista sinä ja minä emme tiedä mitään. Joista harva selviäisi hengissä.

Itsellä juuri näin. En yksinkertaisesti kestä helppoa, tavallista, mukavaa arkea. Koska sellainen elämä kaikessa harmoniassaan pakottaa kohtaamaan totuuden ja kokemieni asioiden totaalisen epäreiluuden. Tunnetasolla en kestä sitä. Säädän mieluummin ihmissuhteissa, taloudellisten ongelmien, muiden haasteiden kanssa. En valita, en tuo kokemiani esille kuin parille ystävälle, jotka ymmärtävät minua. Muille olen vain se tyyppi, jonka elämä on sekavaa, joka on varmaan vähän tyhmä, joka ei vain ymmärrä ottaa opiksi.

En vain "ymmärrä ottaa opiksi" siitä, että turvalliseksi olettamani aikuinen käytti minua lapsena seksuaalisesti hyväksi.

Meitä ei aina korjaa edes terapia. Tämä on ikävä fa

 

Mitähän muuta trendikästä tRaUmaA olet mahtanut elämääsi keksiä. 

Vierailija kirjoitti:

Joskus ne asiat vaan tuntuvat ulkoapäin hirveän helpoilta ratkoa. Kuten edellä sanottu, vähän kuin sanoisi ikilaihduttajalle että "no helppoa: syö vaan vähemmän". Kun ongelma on siellä korvien sisällä. Ongelma on se sietämättömän voimakas impulssi, se vastustamaton jano tehdä jotain mikä ei ole itselle hyväksi. Ja se paha olo joka seuraa impulssin vastustamisesta.

Ulkopuolelta ajattelee, että ongelma ratkeaisi kun kaveri ei enää palaisi sen juopon exän luokse. Tulisi voitonriemuinen onnistumisen tunne, kun kaveri saa sanottua kusipääexälle selvät sanat ja blokattua koko numeron. Mutta kaverin näkökulmasta se ongelma ei ratkea. Sille kaverille ei tule helpottunutta tai voimaantunutta tunnetta, vaan sillä on edelleen hirveä ikävä sitä exää, ihan sietämättömän paha olo olla siitä erossa. Kuin elämästä puuttuisi joku pala. Kuin joku olisi sahannut jalan irti.

Kun ongelma ei ole pelkästään tai edes suurimmaksi osaksi ne t

Läheisriippuvuuteen saa kyllä apua. Se auttaa irtautumaan huonojen parisuhteiden ketjusta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pitkään jaksoin yrittää auttaa, mutta tuollainen ihminen on ihan sokea toiminnalleen. Hän kokee vain itsellään olevan huono tuuri, kaikki on vain epäonnea tai jonkun muun vika. Ei jotenkin yhtään hahmota asioiden seurauksia. Ei, vaikka toiminta ja seuraukset toistuvat hyvin samanlaisina kerta toisensa jälkeen. 

Tämä menee hiukan ohi aiheen, mutta mistä se mahtaa johtua, että tyypillisesti miehet jäävät vellomaan omaan kurjuuteensa, kun taas naiset pyrkivät aktiivisesti parantamaan tilannettaan?

Monesti esimerkiksi työtön mies komeroituu neljän seinän sisälle voivottelemaan epäonneaan, kun taas nainen saattaa nähdä työttömyyden mahdollisuutena muille projekteilleen.

Yhteiskunta tarjoaa naisille enemmän rooleja ja tarpeellisuuden tunnetta

 

toimia toisten ihmisten kanssa ihan kuten naisetkin = juoruilevat, selkäänpuukottavat ja kiusaavat. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

 

Tällaisella ihmisellä voi olla takanaan liuta traumoja, joista sinä ja minä emme tiedä mitään. Joista harva selviäisi hengissä.

Mitähän muuta trendikästä tRaUmaA olet mahtanut elämääsi keksiä. 

Sinä taas et näemmä ole oppinut lainaamaan niin, että saisi tolkkua kenelle vastaat.

Joo, minä. Traumoja, en kykene olemaan läsnä nykyhetkessä, jonka vuoksi sekoilen. Janoan rauhaa, yksinkertaista elämää ympärilleni, mutta jotenkin aina päädyn katastrofeihin... Tai no, en enää, kun olen täysin erakoitunut enkä oikein liiku mihinkään suuntaan. Enpähän pääse sotkemaankaan mitään.