Lue keskustelun säännöt.
Miksi olet yksinäinen?
03.05.2025 |
Siis jos olet niin mistä arvelet sen johtuvan? Itselläni se johtuu erilaisuudestani. Ei minua kiinnosta keskustella asioista joista ihmiset yleensä keskustelee kuten lemmikit, urheilu, harrastukset jne. Keskustelun arvoista minulle on lähinnä maailmankatsomukselliset asiat, filosofiat, tiede, uskonnot, kulttuurit jne. Lisäksi olen liian rehellinen ystävyyssuhteisiin ja sanon rehellisen mielipiteeni asioista silloinkin kun totuus ei ole miellyttävä.
Kommentit (83)
Yksinäisyyteni johtuu siitä että olen niin ihmiskammoinen etten uskalla tutustua muihin vaan aktiivisesti välttelen seuraa. Epäkelpoisuuden tunne jäytää sisälläni sillä olen liian tyhmä ja hupsu muiden älykästä tarjontaa vasten. Minulla on omat sisäiset mielenliikutukseni joita ei kukaan järki-ihminen ymmärrä. Yksinkertaisesti olen liian herkkä ja sulkeutunut --- hyper-esteettinen pelkuri.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuinka monta kaveria/ystävää teillä on?
Ei yhtä ainutta. Ei kaveria, ei ystävää eikä edes hyvänpäiväntuttua. Eikä ole miestäkään eli olen aivan totaaliyksinäinen.
💕
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuinka monta kaveria/ystävää teillä on?
Ei yhtä ainutta. Ei kaveria, ei ystävää eikä edes hyvänpäiväntuttua. Eikä ole miestäkään eli olen aivan totaaliyksinäinen.
Minä löysin kaverin, kun kerran menin kirkkokahveille messun jälkeen, ja aloin vain jutustella yhden ihmisen kanssa. Menin istumaan hänen viereensä, kun näytti, että hänkin oli tullut sinne yksin. Koen itseni erilaiseksi, ja jotenkin tunsin sisimmässäni, että hänkin on jollain tapaa erilainen. Kuten olikin, mikä tosin kävi ilmi pikkuhiljaa. Ja tarkoitan _hyvässä mielessä_ erilainen kuin enemmistö. Oikeastaan olemme nyt ystäviä, joka on enemmän kuin kaveri.
Facebookin ryhmästä olen löytänyt juttelukavereita. Tämä ei siis ollut mikään kaverihaku tai deittiryhmä, vaan suljettu vertaisryhmä tietynlaisille ihmisille. Tein lyhyen postauksen, missä kerroin että kaveri olis kiva, mieluusti lähiseudulta. Sain muutamia yksityisviestejä, ja olemme kirjoitelleet silloin tällöin. Yksi asuu samalla paikkakunnalla ja ehkä tapaamme jossain vaiheessa.
Kerroin nämä, kun aiemmn minäkin olin totaaliyksinäinen.
Mulla on monta ystävää. Osa asuu eri paikkakunnalla. Siksi en ymmärrä tätä yksinäisyyden tunnetta, koska en ole yksin.
Vierailija kirjoitti:
Kuinka monta kaveria/ystävää teillä on?
Nolla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pelkään jo kesää, kun tuntuu, että kaikki ihmiset nauttivat elämästä. Itse olen talvi-ihminen enkä muutenkaan jaksa ihmismassoja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minkä ikäisiä olette?
20-vuotias.
Olen vielä toistaiseksi yksinäinen sillä koetan opetella järjestelemään elämääni uudelleen.
En halua seuraa vääristä syistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ensimmäinen (ja viimeinen) ystäväsuhteeni oli aika epäterveellinen. Vai voiko noin edes sanoa, koska olimme molemmat silloin lapsia?
Kumminkin tuntuu, että se on saanut minut varautuneeksi ja epäluottavaiseksi. En tiedä. On vain sellaisia muistikuvia, että minulle oltaisiin ivailtu, enkä uskaltanut koskaan olla puhtaasti oma itseni, vaikka olimme ns. parhaat kaverit.
Ei tämä yksi ihmissuhde toki ainoa syy ole. En ole oppinut koskaan ilmaisemaan tunteitani avoimesti. Joko niille ollaan aina naureskeltu tai sitten pääpunaisena huudettu. Kaikki mielenkiinnonkohteeni olivat aina paskaa. Isän piti aina olla mahdollisimman ylimielinen, kun jotain opetti. "Hehe, etkö sä tätäkään edes tiennyt? :D" Olen epävarma puhumaan itsestäni mitään, kaikki hävettää.
Tai sitten vain olen yksinkertaisesti persoonaltani ihan hiton yliherkkä paska.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Hyvä ketju.
Vaihdan kuulumiset päivittäin vähintään 6 ihmisen kanssa, koska asun näistä ystävistäni/perheenjäsenistäni satojen [Suomi]/tuhansien [ulkomaat] kilsojen päässä.
Käymme tosi pitkiä, syväluotaavia keskusteluja. Hyvää huomenta on meillä tapana toivottaa kauas toiseen maahankin, ja joka ikinen aamu. 🤗 Pieni välittämisen ele, mutta niin tärkeä.
En milloinkaan koe yksinäisyyden tunnetta.
Nykyään on niin tavattoman helppoa, kun pelkän nettiliittymän hinnalla voimme kokoontua ryhmächattiin porukalla pärstät esillä.. 🙂👋🙂👋🙂👋🙂
Tätä ei moni junnumpi diginatiivi Zeta tule ajatelleeksi.
Ei siitä nimittäin kauan ole, kun teleoperaattori vielä veloitti yksittäisistä ulkomaanpuhkuista järeää hintaa minuuttiveloituksella.
Paperinen lasku kotiin kerran kuukaudessa..
Se hetki, kun avasin laskun. Jännitin
Mulle ei ole ollenkaan sama asia, että 'lähettäisin tervehdyksiä' jossain kaukana asuvalle -tai miksei naapuriinkin-, JOS en koskaan tapaa f2f näitä ihmisiä. Sehän on sama kuin kehittelisin tekoälystä itselleni virtuaalikavereita.
Minullakin oli muutaman kuukauden mittainen etäsuhde ulkomaille. Emme koskaan tavanneet. Tajusin koko typeryyden, kun toinen vei aikaani useita tunteja päivässä, ne päivittäiset aamu- ja iltatoivotukset myös, mutta tapaaminen ei kiinnostanut.
Vain ja ainoastaan siitä syystä että haluan olla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kai se varmasti on se, että monen mielestä vaikutan vihaiselta vaikka olen ihan normaalin neutraalilla tuulella. Tästä sain kuulla jo lapsena toiselta vanhemmalta, että onko aina pakko olla niin pahalla päällä / vihainen ja siitä tuli ihan ihmeellinen olo ja vähän pelkokin, että miten minun sitten pitää olla jotta ei tulisi moitteita.
Perusilmeeni on valitettavasti se kuuluisa restingbitch ja kävipä niinkin, että passikuvaa ottaessa se kuvaaja sanoi että hymyillä ei saa, mutta ei nyt tarvitse olla noin tuimana että häntä pelottaa täällä kameran takana..
Ja siis mä olin vaan hymyilemättä ja kasvot peruslukemilla. On tämä kyllä yksi riesa.
Tämä ei minulta!👋
Voisiko jopa olla trullin taidonnäyte? 🤔
'Sinulla on hymyilevät silmät.'
Olen näin kuullut. Tietoisesti rentoutan
kasvojeni 57 lihasta, resting bitch facen
kireä leuka/suu alaspäin_ilme ei pue ketään
ja vanhentaa koko naamaa 10 vuotta..
Vierailija kirjoitti:
Minkä ikäisiä olette?
Liki viisikymppinen. Koko ikäni olen ollut se ulkopuolinen ja parhaimmillaankin se varakaveri jonka seura kelpaa hetkeksi jos ketään muuta ei ole tarjolla. Aikuisiällä olen myös kelvannut kuuntelevaksi korvaksi, ns leelian lepotuoliksi ja tsemppariksi joka jeesaa ratkomaan ongelmia ja antaa uusia näkökulmia, mutta kun ongelma on ratkennut niin sinne meni sitten tuttavuus/kaveruus ja yhteydenpito hiipuu.
Koronapandemia rajoituksineen vei sitten viimeisetkin rippeet sosiaalisesta elämästä eli sen jälkeen olen ollut ihan yksin.
Vierailija kirjoitti:
Kai se varmasti on se, että monen mielestä vaikutan vihaiselta vaikka olen ihan normaalin neutraalilla tuulella. Tästä sain kuulla jo lapsena toiselta vanhemmalta, että onko aina pakko olla niin pahalla päällä / vihainen ja siitä tuli ihan ihmeellinen olo ja vähän pelkokin, että miten minun sitten pitää olla jotta ei tulisi moitteita.
Perusilmeeni on valitettavasti se kuuluisa restingbitch ja kävipä niinkin, että passikuvaa ottaessa se kuvaaja sanoi että hymyillä ei saa, mutta ei nyt tarvitse olla noin tuimana että häntä pelottaa täällä kameran takana..
Ja siis mä olin vaan hymyilemättä ja kasvot peruslukemilla. On tämä kyllä yksi riesa.
Tänään bussissa kävi taas se sama, että istumapaikat täyttyi ja lopulta vapaana oli ilmeisesti vain se yksi paikka mun vieressä ja mulla oli laukkukin sylissä, mutta kukaan ei halunnut tulla istumaan (ihan varma en ole oliko kaikki paikat mun takana täynnä, mutta todennäköisesti). Siihen keskikohtaan kertyi vaan pysäkki kerrallaan lisää väkeä jotka kyllä kuikuili onko missään tilaa, mutta se tyhjä paikka mun vieressä pysyi vapaana. Ei nyt toisaalta tietty haittaa, mutta toisaalta tuntuu hirmu pahalta koska ihan selvästi minussa on "se jokin" joka saa ihmiset kavahtamaan enkä voi edes uskotella itselleni, että kuvittelet vaan.
Vierailija kirjoitti:
Ensimmäinen (ja viimeinen) ystäväsuhteeni oli aika epäterveellinen. Vai voiko noin edes sanoa, koska olimme molemmat silloin lapsia?
Kumminkin tuntuu, että se on saanut minut varautuneeksi ja epäluottavaiseksi. En tiedä. On vain sellaisia muistikuvia, että minulle oltaisiin ivailtu, enkä uskaltanut koskaan olla puhtaasti oma itseni, vaikka olimme ns. parhaat kaverit.
Ei tämä yksi ihmissuhde toki ainoa syy ole. En ole oppinut koskaan ilmaisemaan tunteitani avoimesti. Joko niille ollaan aina naureskeltu tai sitten pääpunaisena huudettu. Kaikki mielenkiinnonkohteeni olivat aina paskaa. Isän piti aina olla mahdollisimman ylimielinen, kun jotain opetti. "Hehe, etkö sä tätäkään edes tiennyt? :D" Olen epävarma puhumaan itsestäni mitään, kaikki hävettää.
Tai sitten vain olen yksinkertaisesti persoonaltani ihan hiton yliherkkä paska.
Hyvin kuvailtu, olen itse ihan samanlainen ja kokemukset samanlaisia sillä erotuksella että tuon ilkkumisen ja ainaisen nälvimisen osasi kummatkin vanhemmista. Ei tosiaan pelkoa, että olisi lapsi päässyt jotenkin ylpistymään vaan kaikki luulot on otettu pois ja samalla myös se vähäinenkin itsevarmuus.
Minua surettaa kun pidän taiteen tekemisestä. Ei vain ole ketään jolle tekemisiään näyttää tai antaa, joten olen lopettanut senkin harrastuksen.
Vierailija kirjoitti:
Pelkään jo kesää, kun tuntuu, että kaikki ihmiset nauttivat elämästä. Itse olen talvi-ihminen enkä muutenkaan jaksa ihmismassoja.
Itsekään en viihdy missään tungoksissa ja esim jotkut festarit olisi ihan vihon viimeinen paikka itselleni. Toisaalta talvi- tai ehkä vielä enemmän syksyihmisiä olen itsekin, mutta kyllä kesässäkin on paljon hyvää ja välillä ne pitkät valoisat illatkin tuntuu oikein ihanilta joita olisi mukava viettää jonkun kanssa. Olen minä silloin välillä lähtenyt yksinkin ihan ulos eli käynyt jollain terassilla, mutta tylsä siellä yksin on istua yhtä juomaa pidempään. Mieluummin sitten nauttii siitä kesäillasta vaikka yksin lenkillä kun kerran ei voi istua iltaa kenenkään kanssa. Tai sitten vetää vaan verhot visusti kiinni ja peiton korviin ja toivoo ettei aamulla enää herää.
En osaa keskustella, en ole hyvännäköinen, en ole sosiaalinen.