Lue keskustelun säännöt.
Miksi olet yksinäinen?
03.05.2025 |
Siis jos olet niin mistä arvelet sen johtuvan? Itselläni se johtuu erilaisuudestani. Ei minua kiinnosta keskustella asioista joista ihmiset yleensä keskustelee kuten lemmikit, urheilu, harrastukset jne. Keskustelun arvoista minulle on lähinnä maailmankatsomukselliset asiat, filosofiat, tiede, uskonnot, kulttuurit jne. Lisäksi olen liian rehellinen ystävyyssuhteisiin ja sanon rehellisen mielipiteeni asioista silloinkin kun totuus ei ole miellyttävä.
Kommentit (83)
Mun paras ystävä alkoi 5-kymppisenä seurustelemaan ja yhteydenpito väheni radikaalisti. Mun on vaikea siitä päästä yli.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen erilainen ja suurin osa ihmissuhteistani pohjautuu puhtaasti siihen, että olen itse se aktiivinen osapuoli. Jos lopettaisin yhteydenpidon niin jäisiköhän edes ketään.
Vierailija kirjoitti:
Olen erilainen ja suurin osa ihmissuhteistani pohjautuu puhtaasti siihen, että olen itse se aktiivinen osapuoli. Jos lopettaisin yhteydenpidon niin jäisiköhän edes ketään.
Mulla vähän samanlainen pelko.
Vierailija kirjoitti:
Oon aina ollut outo (mulle sanottu se usein) ja ei kiinnostanut samat asiat kuin muita ikäisiäni. Ja siitähän tulee sellainen jatkumo läpi elämän, että on aina jotenkin eri levelillä muiden ikäistensä kanssa. Ei mulla tuu olemaan vanhuksenakaan mitään puhuttavaa mikä kiinnostaisi niitä muita vanhuksia. Oon varautunut jo siihenkin😄.
Oon kuitenkin tottunut olemaan yksin. Mulla tuli vähän sellainen Mr.Bean fiilis, kun vappuna kävin ravintolassa joka oli täynnä ihmisiä, itse olin ainut joka oli yksin. Mutta ihan kuten Mr.Bean, minäkin haluan välillä mennä paikkoihin ja nautiskella elämästä, vaikka kaikki pitääkin tehdä aina yksin.
N47
Olet Mrs.Bean 😄
Minulla on ikäviä kokemuksia ihmisistä ja olin kiusattu lukiossakin vielä. Olen vielä ollut vähän ujokin. Tuskin ihmisiin tutustuminen olisi ollut muutenkaan helppoa ja eipä minulle ole jäänyt ketään ihmisiä nuoruudesta, kun ei ollut ketään muutenkaan. Nyt aikuisena sama meno oli jatkunut ja toisaalta eipä minulla ole ollut edes tilaisuuksia tutustua ihmisiin sen enempää.
En luota ihmisiin ja jännitän tutustumista. Olen liian varovainen ja en halua päästää ketään lähelleni. Muuten olen muita hyvin kohteleva. Mieluummin sellainen joka haluaisi miellyttää muita, ettei vaan loukkaisi ketään. Toisaalta minulla on tietyt kriteerit ja en ole valmis muuttamaan itseäni kenenkään takia. Minulla itselläni ei ole juuri kriteereitä toiselle ja tylsää elämää elän itsekin osittain kaikkien kokemusteni takiakin. Jännitän kaikkia mikä liittyy ihmisiin niin vietä siinä sitten mielenkiintoista elämää, kun et esim uskalla mennä tapahtumiin yms. Näin toisaalta minussa on kaksi puolta. Se todellinen minä tykkäisi tehdä asioita ja tämä ei ole elämää mitä tahtoisin elää, mutta menneisyyteni vaikuttaa.
Minulla on paljon ideoita ja innostun helposti asioista, mutta toteutus uupuu. Itseäni en arvosta monestikaan yhtään ja mietin kuka minuun edes tahtoisi tutustua. Se kaikki varmaan näkyy ja ymmärrän, että minä itsekin jättäydyn yksinäisyyteen. Toisaalta jos oikeasti mietin niin olisi pieni ihme edes kuvitella löytävänsä ystäviä jos mietin itseäni. Välillä yksinäisyys vaikuttaa enemmän, mutta jos ajattelee, että lapsuudessa on ollut viimeksi ystäviä niin kai tähän on pakko ollut tottua tässä parissa kymmenessä vuodessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minusta tämä on hyvä ja tärkeä keskustelunaihe.
No laulun sanoin ,tuulella ei ole ystävää ja minä olen myrsky.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mun paras ystävä alkoi 5-kymppisenä seurustelemaan ja yhteydenpito väheni radikaalisti. Mun on vaikea siitä päästä yli.
Jotkut muuttuu kovasti, kun alkavat uuden suhteen. Se on persuksesta.
Olen avioliitossa jossa ei ole enää mitään läheisyyttä jota kovasti kaipaan. Joskus tapaan jonkun ja saan seksiä mutta pelkkä läheisyys ja kosketuskin riittäisi. En haluaisi elää loppuelämääni näin koska olen onnenkin kokenut muutaman kerran. Onneksi on ystäviä joiden kanssa voin viettää aikaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"Mutta oli pakko tulla kommentoimaan, että mulla toi sama. Päässäni mietin, analysoin ja kehittelen paljon kaikenlaista laidasta laitaan eri aiheista, mutta en osaa enkä koe edes tarvetta sanoittaa niitä muille. Kirjoittamalla sujuu jotenkin (siitä syystä viihdyn mm. täällä av:lla) mutta yleensä ihmisten parissa livenä ollessa en näe ikinä sujuvaa tilaisuutta yhtäkkiä alkaa kertoa ajatuksistani, enkä edes usko että ne kiinnostaisivat muita.. Vaikka toisaalta saattaisivatkin kiinnostaa, eivät ainakaan ole yhtään sen vähemmän kiinnostavampia asioita, kuin mitä mulle ihmiset jakaa esim. koiransa tekemisistä.
Mutta ei vaan oo tarvetta puhua niitä ulos, jotenkin niiden ajatusten muuttaminen sanoiksi toiselle ihmiselle tuntuu jopa vaivalloiselta ja uuvuttavalta, johon en siis oikeasti jaksa useimmiten edes ryhtyä."
Minä taas monesti myös suunnittelen päässäni keskusteluja ja mietin miten toimisin eri tilanteissa. Olen kuvitellut olevani monissa tapahtumissa tai kirjoittanut kirjeitä tai muuten tutustunut ihmisiin. Silti ymmärrän, että vaikka kuinka "harjoittelen" päässäni sitä kaikkea niin ei se menisi kuitenkaan niin ja tuskin esim missään tapahtumassa ihmisiin tutustuisin. Muut olisivat porukassa ja minä yksin olevana en uskaltaisi edes lähestyä heitä. Samalla minä kyllä tykkäisin keskustella ja välillä kaipaan sitä todella paljon, että voisin jakaa ajatuksia muiden kanssa ja tuntuu, että yksinäisyyteni myötä "lakkaan olemasta" tällä menolla. Kirjoitan itsekin palstalle ja yritän keskustella täällä ehkä lievittääkseni yksinäisyyttäni. Toisaalta minäkin ajattelen niin, että tuskin kuitenkaan pystyisin toisella puhumaan asioistani. Antaisin toisen puhua ja odottaisin sopivaa hetkeä puhua jostain itseä kiinnostavasta jutusta ja ehkä sitä hetkeä ei koskaan tulisi. Olen liian epävarma ja jotenkin herkkä ihminen tutustumaan ihmisiin. Stressaisin sitä kaikkea ja samalla tulisi olo, ettei toinen kuitenkaan pidä seurastani. Viestiin 50 lisäykseni tämä.
Siksi että elämä vei minulta kaiken, myös kaiken muun ihmisten lisäksi.
Kiitos lastensuojelu lastenkin viemisestä.
Olen silti ihan fine with that. Elämä on sitä mitä se on. Täytyy suhtautua tilanteisiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ILMASTOTEKOJA!
Milloin?
NYT!
Milloin?
NYT!
Milloin?
NYT! NYT! NYT!
Elo
KAPINA!
Elo
KAPINA!
Elo
KAPINA! KAPINA! KAPINA! 🚨
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun paras ystävä alkoi 5-kymppisenä seurustelemaan ja yhteydenpito väheni radikaalisti. Mun on vaikea siitä päästä yli.
Jotkut muuttuu kovasti, kun alkavat uuden suhteen. Se on persuksesta.
On. Olen todella pettynyt muutamiin ystäviin tässä asiassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen erilainen ja suurin osa ihmissuhteistani pohjautuu puhtaasti siihen, että olen itse se aktiivinen osapuoli. Jos lopettaisin yhteydenpidon niin jäisiköhän edes ketään.
Mulla vähän samanlainen pelko.
Eikä aiheetta nimittäin noin siinä justiinsa kävi. Kun minä lakkasin olemasta se ainoa aktiivinen niin ihmissuhteet olisi sitten siinä.
Minulla on sairaus, joka estää tutustumisen ihmisiin. Tai siis en uskalla päästää ketään lähelle, kun tiedän että jossain vaiheessa on pakko kertoa hänelle sairaudestani. Olen kuitenkin oppinut elämään asian kanssa, joskus harvoin kyllä kaipaan ystäviä. Mies löytyy, että ihan yksinäinen en ole.
Kuinka monta kaveria/ystävää teillä on?
Kai se varmasti on se, että monen mielestä vaikutan vihaiselta vaikka olen ihan normaalin neutraalilla tuulella. Tästä sain kuulla jo lapsena toiselta vanhemmalta, että onko aina pakko olla niin pahalla päällä / vihainen ja siitä tuli ihan ihmeellinen olo ja vähän pelkokin, että miten minun sitten pitää olla jotta ei tulisi moitteita.
Perusilmeeni on valitettavasti se kuuluisa restingbitch ja kävipä niinkin, että passikuvaa ottaessa se kuvaaja sanoi että hymyillä ei saa, mutta ei nyt tarvitse olla noin tuimana että häntä pelottaa täällä kameran takana..
Ja siis mä olin vaan hymyilemättä ja kasvot peruslukemilla. On tämä kyllä yksi riesa.
Vierailija kirjoitti:
Kuinka monta kaveria/ystävää teillä on?
Ei yhtä ainutta. Ei kaveria, ei ystävää eikä edes hyvänpäiväntuttua. Eikä ole miestäkään eli olen aivan totaaliyksinäinen.
Olen aina ollut jotenkin erilainen. Koulussa alettiin heti kiusata, kun menin ekalle luokalle. Se jatkui yläasteen loppuun asti. Kiusaaminen koski ihan kaikkea mitä olin ja tein: ulkonäköäni, puheääntäni, tapaani juosta, tapaani yskiä, vaatteitani, hiuksiani... Aina olin jotenkin yäk ja ällö. Lukiossa oli sen verran fiksumpaa jengiä, etteivät kiusanneet, mutta välttelivät kyllä. Yhtään kaveria ei ollut, eikä yksikään poika suostunut vanhojentansseissa tanssimaan mun kanssa.
Yliopistolla sain jonkinlaisia kavereita, koska olin opinnoissani hyvä, ja tunnollinen tekemään laskuharjoituksia ja ryhmätöitä, joten sain suosiota niiltä, jotka tarvitsi apua niiden kanssa. Mutta ei nämäkään halunneet mua porukoihinsa joissa kävivät bileissä tms, vaan vain hyväksikäyttivät saadakseen laskuharjoitusratkaisuja, ja jonkun joka suostuu tekemään koko ryhmän työt yksin. Mutta olihan se mukavaa, että edes joku oli ystävällinen, vaikkakin sitten olikin tarkoitushakuista mielistelyä.
Miestä en löytänyt koskaan, mikä ei yllätä, koska olen erittäin, jopa epämuodostuneen oloisen, ruma, ja tuon kiusaamishistorian lisäksi sosiaalisten tilanteiden kammoinenkin eli en ikinä olisi pystynyt menemään mihinkään vapaamuotoiseen tilaisuuteen missä ihmisiä tapaa. Tosin luultavasti olisin rumuuteni takia saanut vaan känniläisiltä kiusaamista esim. bileissä. Työelämässä olen aina myös ollut joko kiusattu tai useammin vain ulos porukoista jätetty, vieroksuttu. Kai sitä kiitollinen tarvii olla, että silti olen saanut olla töissä eikä ole laitettu pois.
Nyt olen 47-vuotias, eikä mun elämässä ole enää yhtään ihmissuhdetta, kun vanhemmatkin on jo kuolleet. Meneehän se näinkin, kun onneksi elän aikana jolloin netti ja sosiaalinen media tuo elämään viihdettä kotiin. Vanhoina aikoina olisi tullut aika pitkäksi näin totaaliyksinäisenä, mutta ei enää. Joskus tietysti juhlapäivinä surullinen olo siitä kun aina viettää ne yksin, ja kesälomilla kaipaisi myös jonnekin vaikka vuokramökille mutta kun ei yksin halua kumminkaan.
En oikeastaan tiedä mikä se on, mikä minussa ihmisiä ärsyttää, paitsi se rumuus tietysti. No, ehkä olen vähän tylsä ja vakavaluontoinen myös, aina ollut.
Tuo on ihan normaalia ajatella noin että täytyy kuulla myös sen toisen versio. Sinulta oli kyllä hieman ajattelematonta sanoa se noin suoraan. Eli tavallaan ymmärrän ystävääsi. Ehkä tilanteen olisi voinut hoitaa jotenkin että ystävälle sekä sinulle itsellesi jää molemmille hyvä mieli. Voi vaikka tukea toista ja sanoa että ymmärrän että ärsyttää. Ihan vaan kuunnella ottamatta kantaa kuka on oikeassa. Jättäisin sanomatta että haluat kuulla myös miehen version mutta en silti myöskään lähtisi haukkumaan miestä. Voi keskittyä kaverin tuntemuksiin vaikka.