Tunnetteko ihmisiä kenellä on ollut helppo elämä, mutta kuitenkin itse kokevat toisin?

Vierailija kirjoitti:

Tiedän yhden joka on kertonut kyynelsilmin kuinka hän on traumatisoitunut avioerolapsi. 

Vanhemmat erosivat, kun hän oli 25 ja muuttanut jo vuosia aiemmin omilleen.

          Huomionhakuinen, tai päästään pipi🙄

Vierailija kirjoitti:

Tunnen. Yleensä ne joilla ei ole ollut mitään suuria vasoinkäymisiä, niin järkyttävät siitäkin kun tulee +5e muistutuslasku. Eivät osaa laittaa asioita oikeisiin mittasuhteisiin ja sellainenkin sitten vie elämän ihan sekaisin ja hävettää. 

Onhan sekin vaikeutta, jos on tunteiden hallinnassa haastetta tai jos ylireagoi/kokee jatkuvaa stressiä.

Haastavammaksi koen heidät, jotka ajattelevat että juuri heillä on ollut vaikeampaa kuin kenelläkään muulla elämässään. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tiedän yhden joka on kertonut kyynelsilmin kuinka hän on traumatisoitunut avioerolapsi. 

Vanhemmat erosivat, kun hän oli 25 ja muuttanut jo vuosia aiemmin omilleen.

 

          Huomionhakuinen, tai päästään pipi🙄

Huomionhakuinen persoonallisuushäiriö syntyy lapsuustraumoista. Siis jo siinä vaiheessa, kun persoona kehittyy.

Vierailija kirjoitti:

Haastavammaksi koen heidät, jotka ajattelevat että juuri heillä on ollut vaikeampaa kuin kenelläkään muulla elämässään. 

Kuten ap.

Itse näytän ulospäin "tavalliselta" päihteettömältä ja kunnolliselta, iloisektakin keskiluokkaiselta asiantutijalta. Koko elämän on ollut mielenterveysongelmia lähisuhdehelvettien, yksinäisyyden ja terveyden kanssa. Ei siitä kuitenkaan kukaan ole tiennyt.

Minusta tuntuu, että juuri kukaan ystävistänikään ei hahmota, että lapsuusperhe on ollut niin haitallinen kuin oli. On myös invalidisoiva ahdistus, joka supistaa elämää paljon, mutta ei siitäkään tiedä juuri kukaan. Ei kokemastsni seksuaaliväkivallastakaan tiedä juuri kukaan. Harva henkisestäkään väkivallasta. Ei kukaan tajua, miten paskana olen oikeasti, paitsi terapeutit.

Ulospäin näyttää kuitenkin paljon paremmalta.

Joidenkin lasi on aina puoliksi tyhjä.

Vierailija kirjoitti:

Tunnen jokusen keski-ikäisen, jotka on olleet samassa työssä 15-20 vuotta ja kuvittelevat, että edelleen voi työpaikkaan vain kävellä sisään ja aloittaa. Ihan yleissivistyksenkin vuoksi olisi hyvä joskus lukea/katsoa uutisia.

Olen ollut palstalla vuodesta 1998 ja tätä samaa virttä veisattiin jo silloin. Että 15-20 vuotta sitten työpaikkaan vain käveltiin sisään ja aloitettiin työt, ei onnistu enää.

Eli ihanko tosissasi väität, että 2000-luvun alussa oli samanlaista kuin 1980-luvulla vai hoetko vain vanhentunutta mantraa?

Kaikki 1980-luvun jälkeen syntyneet ovat tuollaisia. Heille elämä on vaikeaa, he käyvät terapeutilla kuin vanhemmat kampaajalla ja he jaksavat aina luetella, mikä kaikki on huonosti. Jos ihastelee kaunista kotiaan, saa kuulla, että se on kompensaatiota lapsuuden kauhukodista, jossa ei ollut jääkaappipakastinta vaan kaksi erillistä laitetta ja niitä sai hävetä jne.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Haastavammaksi koen heidät, jotka ajattelevat että juuri heillä on ollut vaikeampaa kuin kenelläkään muulla elämässään. 

Kuten ap.

Itse näytän ulospäin "tavalliselta" päihteettömältä ja kunnolliselta, iloisektakin keskiluokkaiselta asiantutijalta. Koko elämän on ollut mielenterveysongelmia lähisuhdehelvettien, yksinäisyyden ja terveyden kanssa. Ei siitä kuitenkaan kukaan ole tiennyt.

Minusta tuntuu, että juuri kukaan ystävistänikään ei hahmota, että lapsuusperhe on ollut niin haitallinen kuin oli. On myös invalidisoiva ahdistus, joka supistaa elämää paljon, mutta ei siitäkään tiedä juuri kukaan. Ei kokemastsni seksuaaliväkivallastakaan tiedä juuri kukaan. Harva henkisestäkään väkivallasta. Ei kukaan tajua, miten paskana olen oikeasti, paitsi terapeutit.

Ulospäin näyttää kuitenkin paljon paremmalta.

Tuohan se on. Vaikeista asioista ei puhuta kuin valituille ja syystä. Muut kuvittelee sitten mitä kuvittelee toisen elämästä. Ei kukaan ulkopuolinen toisista kaikkea tiedä.

Vierailija kirjoitti:

Haastavammaksi koen heidät, jotka ajattelevat että juuri heillä on ollut vaikeampaa kuin kenelläkään muulla elämässään. 

Lähes poikkeuksetta he jotka valittavat miten heillä on ollut vaikea lapsuus ja on vaikea elämä, ovat itse tehneet siitä sellaisen.

Vasta kuulin itsestäni sanotun, että "sillä ei ole ollut ihan helppo elämä". Aijaa, omasta mielestäni on, jopa pelottavan helppo. Mutta voihan olla, että joku ulkopuolinen vaikkapa säälii toista asioista, joita tämä ihminen ei itse juuri edes ajattele.

Vierailija kirjoitti:

Tiedän yhden joka on kertonut kyynelsilmin kuinka hän on traumatisoitunut avioerolapsi. 

Vanhemmat erosivat, kun hän oli 25 ja muuttanut jo vuosia aiemmin omilleen.

Minäkin tiedän yhden tällaisen traumatisoituneen avioero aikuisen. Aina naureskellaan muutaman ystävän kanssa tälle.

Elämähän on juuri sitä, miksi sen itse kokee.

Korvien välissä, sydämessä.

En tunne kuin omat ajatukseni. Eivätkä ne aina ole "helppoja".

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Haastavammaksi koen heidät, jotka ajattelevat että juuri heillä on ollut vaikeampaa kuin kenelläkään muulla elämässään. 

Kuten ap.

Itse näytän ulospäin "tavalliselta" päihteettömältä ja kunnolliselta, iloisektakin keskiluokkaiselta asiantutijalta. Koko elämän on ollut mielenterveysongelmia lähisuhdehelvettien, yksinäisyyden ja terveyden kanssa. Ei siitä kuitenkaan kukaan ole tiennyt.

Minusta tuntuu, että juuri kukaan ystävistänikään ei hahmota, että lapsuusperhe on ollut niin haitallinen kuin oli. On myös invalidisoiva ahdistus, joka supistaa elämää paljon, mutta ei siitäkään tiedä juuri kukaan. Ei kokemastsni seksuaaliväkivallastakaan tiedä juuri kukaan. Harva henkisestäkään väkivallasta. Ei kukaan tajua, miten paskana olen oikeasti, paitsi terapeutit.

Ulospäin näyttää kuiten

Voe kuule Savossa ne aina tietävät kaiken sinusta ja myös sanovat sen sinulle huutaen.

Vierailija kirjoitti:

Elämähän on juuri sitä, miksi sen itse kokee.

Korvien välissä, sydämessä.

Siis näin eli ei sitä ulkoisista seikoista voi päätellä.

Näitä jotka on aina tienneet että töitä voi vastaanottaa ja kävellä jonnekin kun jää työttömäksi on nyt viime aikoina jäänyt jonkun verran työttömäksi. Nämä ovat yleensä olleet kauan yhdessä paikassa. Se valituksen määrä kun heitä ei otetakaan. Aina on tehty joku väärä valinta.  

Hitostako sinä tiedät, minkälaista kenenkin lapsuus on todellisuudessa ollut!? Et ole ole ollut seuraamassa mitä seinien sisäpuolella tapahtuu!

Kukaan ulkopuolinen ei myöskään tiedä, minkälainen kenenkin parisuhde todellisuudessa on. Tai perhe-elämä.

Kukaan ulkopuolinen ei myöskään tiedä, miten siellä töissä menee ja minkälaisten henkilökohtaisten kriisien kanssa ihminen kamppailee.

Ihmiset ovat yleisesti sen verran yksinkertaisia, että he pystyvät mieltämään vain sellaiset asiat, mitkä itse ovat kokeneet, silmillään näkevät tai somessa kerrotaan... 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Haastavammaksi koen heidät, jotka ajattelevat että juuri heillä on ollut vaikeampaa kuin kenelläkään muulla elämässään. 

Lähes poikkeuksetta he jotka valittavat miten heillä on ollut vaikea lapsuus ja on vaikea elämä, ovat itse tehneet siitä sellaisen.

Miten lapsi tekee itse lapsuudestaan vaikean? 

Sisareni puolisoineen elävät hyvinvointikuplassaan ymmärtämättä, miten ihmisillä voi olla vaikeaa ja varattomuutta ja terveysongelmia. He näkevät syyn aina siinä, joka vaikeuksissaan joutuu kamppailemaan. Kuunnellessani heidän mielipiteitään ihmisistä se on järkyttävää, sillä he sulkevat silmänsä maailmalta ja uskovat oman elämäntyylinsä olevan oikein. He ovat hyvin sovinnaisia ja tehneet aina kaiken niin kuin muut heiltä odottavat, josta on tottakai ollut hyötyä taloudellisesti hyvän ammatin sekä palkan myötä omaisuuden karttuessa. Pärjään kyllä heidän kanssaan, mutta nykyään en enää mene mukaan heidän valituksiinsa niin pikku asioista ja joita sisareni kaataa niskaani niin kuin olisi äitimme sijainen.

Nyt kun heille oikeasti tuli vaikeaa lapsenlapsensa haastavan vamman takia, mutta joka ei estä lasta elämästä normaalia elämää, olen mielenkiinnolla seurannut sitä hirveää uikutusta ja ulvomista. LApsi on reipas ja iloinen, joten en tajua miksi he eivät vain kannusta lasta luottamaan itseensä sekä pitämään häntä ihanana lapsena juuri sellaisena. Hävettää se valituksen määrä.Heidän ensimmäinen vastoinkäymisensä.