Lue keskustelun säännöt.
Muita 45-vuotiaita jotka ovat hiljalleen päästämässä elämästä irti?
27.04.2025 |
Mulla lapset jo aikuisia, omat vanhemmat ja sisarus kuolleet. Terveys alkaa reistailla itselläkin. En ole kiinnostunut enää kovinkaan paljon ulkomaailman asioista eikä tavoitteita tai unelmia enää ole. En ole ollut enää vuosiin ihmisten tapaamisesta saati keneenkään tutustumisesta. Elän päivän kerrallaan ja teen hissukseen omia juttujani. En ole masentunut, mutta mietin kuolemaa jo paljon ja olen suuntautunut siihen että kuolen pian. Ihan hyvä elämä ollut kuitenkin.
Kommentit (148)
Te, joilla elämä menee aivan loistavasti niin voisitteko olla tuomitsematta meitä, jotka emme vain jaksa tätä elämää?
Elämä on pettänyt, ainakin minut. Missään vaiheessa en edes kuvitellut, että elämäni menee näin surkeaksi kuin se nyt on: Ainoan lapsen kuolema, sekä itsellä että puolisolla etenevä parantumaton sairaus (eri sairaus kylläkin), työttömyys ja sitä seuranneen rahapulan takia rakkaan/pitkäaikaisen kodin vaihtaminen pienempään, tukiverkoston häviäminen yllättävien syiden takia. Mistä tässä pitäisi iloita?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Helppo hehkuttaa elämän ihanuutta kun on kaikki palaset kohdillaan. Kaikilla ei ole eikä kaikkiin asioihin voi itse vaikuttaa.
Vierailija kirjoitti:
Helppo hehkuttaa elämän ihanuutta kun on kaikki palaset kohdillaan. Kaikilla ei ole eikä kaikkiin asioihin voi itse vaikuttaa.
Ei ole, mutta jotain voi aina yrittää.
Mielenkiintoinen aloitus. Itse täytän 47 vuotta, vanhemmat on elossa, lapset teinejä.
En odota kuolemaa ja elämässä on vielä odotettavaa. Mutta kuolema on jännästi hiipinyt ajatuksiin. Esim. flunssassa ei enää niinkään ajattele sitä ohimenevänä, vaan miettii että mä voin vaikka kuolla tähän. Ja siis tämä enemmän ajatuksen tasolla, vaikka kuumetta ei olisi ja pahempia flunssia koettu.
Vierailija kirjoitti:
Helppo hehkuttaa elämän ihanuutta kun on kaikki palaset kohdillaan. Kaikilla ei ole eikä kaikkiin asioihin voi itse vaikuttaa.
Miten niin on ? Nivelet hajoaa yks kerrallaan, inhoan kesää joka on tulossa taas, perinnöllinen sairaus on jne. Silti nautin ihan ulkoilusta koiran kanssa, liikun niin paljon kuin lonkat antaa myöten. Olen jo oppinut ettei tämä elämä ole yhtä ihanuutta
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse olen löytänyt jollakin nurinkurisella tavalla menetyksistä rauhaa. Olen menettänyt viime vuosien aikana lapsen, vanhemmat, ystäviä, terveyden, työkyvyn, työpaikan, kodin ja rahat. Menetysten myötä sisintäni on revitty vereslihalle ja olen tippunut polvilleni niiden edessä. En ole tiennyt kuinka jatkaa ja selvitä. Elämä on kuitenkin edelleen jatkunut, ja tuskan keskeltä on löytynyt uusia selviytymiskeinoja. Koen katselevani elämän menoa aiempaa realistisemmin, paljaana ja raakana ilman haavekuviin ripustautumista. Tiedostan, että jokainen hetki ja päivä on lahja. Olen löytänyt iloa ja rauhaa kiitollisuuden tilasta sekä mustasta huumorista -elämän tapahtumien näkemisestä humoristisessa, huojentavassakin valossa. Pohdiskelen paljon ja rauhoitan kehoani keskittymällä hengitykseen ja hetkeen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi kaikki ottaa tuon niin negatiivisesti. Ei ole huono asia elää hetkessä, päivä kerrallaan. Ei elämän tarvitse olla suorittamista vaan voi elää rauhallisesti ja tietoisesti nauttien pienistä asioista.
Kunpa olisikin vielä joskus aikaa ja voimia siihen, että voisi "nauttia pienistä asioista", mennä ulos kuuntelemaan lintujen laulua, sanoa vieraille ohikulkijoille "kaunis ilma tänään" tai istua kahvikupin kanssa pihalla ja ihan vain olla tekemättä mitään.
Tuo kuvailemasi juuri on masennusta. Että ei ole edes voimia nauttia linnunlaulusta, tai sitä ei edes kykene huomaamaan.
Masentunut ihminen ei usein ymmärrä olevansa masentunut, vaan hän ajattelee, että muutkin kokevat samaa apatiaa, voimattomuutta ja muita negatiivisia tunteita, kuin hän itse. Se on se "normaali" masentuneen mielestä, vaikka ei siis ole normaalia, todellakaan
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos elämä ei kiinnosta, sitä kutsutaan masennukseksi.
Jos tuo on masennuksen määritelmä niin olen ollut masentunut koko elämäni
Kyllä se elämänilottomuus juuri on masennusta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos elämä ei kiinnosta, sitä kutsutaan masennukseksi.
Tai sitten ei vaan ole tämän päivän maailmalla mitään tarjottavaa jonka vuoksi innostuisi.
Mitä pitäisi olla?
Minulla esimerkiksi on vaikka mitä! Taimien kasvatusta, uusia reseptejä, ulkoilua kevät säässä, harrastuksia, käsitöitä, uuden kielen opettelua, kissanpentua olen etsinyt nyt itselleni.
Minulla on myös lapsia, ja he ovat yksi suurimpia onnen aiheita elämässäni. Pidän myös työstäni ja työkavereista. Kerroin nuo edulliset jutut tuohon ensin, ihan koska kaikilla on varmasti mahdollisuus tehdä edes jotain itseä kiinnostavaa ja mistä nauttii. Päiväni ovat täysiä, jos aikaa olisi, menisin kansalaisopiston kursseille ja opettelisin myös tanssimaan, ja kulkisin tansseissa.
Elämässäni on ollut paljon vaikeuksia ja raskaita aikoja, mutta eivät ne ajat ole vieneet pois sitä onnellista pohjavirettä ja nautintoa itse elämästä.
"Pahinta tämän päivän surussa on muisto eilispäivän onnesta."
Tämä on se ongelma: kun vielä hetki sitten asiat olivat hyvin ja nyt ei mikään asia ole hyvin vaan peruuttamattomasti pielessä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos elämä ei kiinnosta, sitä kutsutaan masennukseksi.
Jos tuo on masennuksen määritelmä niin olen ollut masentunut koko elämäni
Kyllä se elämänilottomuus juuri on masennusta.
Miten masentuneen saa elämään kiinni? Lääkkeet eivät auta.
Ohhoh, olen 45-vuotias ja ajattelen elämästä 100% samalla tavalla kuin ap. Ei ole enää mitään odotettavaa. Elän viimeiset vuoteni suorittaen velvollisuuksia ja muistelen nuoruuden onnellisia aikoja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sama! Liian vähän eatrogeeniä= serotoniinin puutos
Olen 44 v, lapset kouluikäisiä. Vaihdoin äskettäin työpaikkaa. Tällä hetkellä elämä on kivaa. Elämä voi näyttää hyviä puolia jokaiselle.
Ulkopuolisten mielestä voisi näyttää siltä. Koska en enää kauheasti harrasta, matkustele, juokse konserteissa ja taidenäyttelyissä, syö hyvissä ravintoloissa jne. Ei vaan kiinnosta enää.
Mutta mä olen kyllä oikeasti onnellisempi kuin koskaan ennen elämässäni. Se onni nousee vaan ihan siitä, että aamulla huomaa että hei, minä olen tänäänkin elossa, ja jos vielä mihinkään ei satu, niin ihan juhlapäivä on kyseessä. Sitten saan hyvää ruokaa, nauttia luonnosta, olen vaan valtavan kiitollinen kaikesta sellaisesta, mitä en nuorempana huomannutkaan. Jotkut ihmiset on kuvanneet tällaista vakavan sairauden jälkeen. Mutta mulla ei ole ollut edes sellaista. Jotenkin vaan aikani kuolemaa pelättyäni ja perushyvän vauraan länsimaisen elämäni "tylsyyttä" kitistyäni vaan mietin asiat läpi ja päädyin siihen, että parempi suhtautua niin, että elämä on lahja, ja joka aamu jos on elossa ja suurinpiirtein terve, on juhlapäivä. Kuin että jäisi miettimään sitä mitä ehkä puuttuu.
Minä olen 48-vuotias, kolmen kohta jo aikuisen lapsen äiti. Menetyksiäkin on ollut: pikkuveljeni kuoli yllättäen auto-onnettomuudessa. Vanhempani erosivat, mikä oli minulle kova paikka sekin. Kroppa ei enää ole kuin nuorena, kaikenlaista pientä kremppaa ja ongelmaa on ilmaantunut. Työ kuormittaa enkä erityisemmin pidä tai nauti siitä tällä hetkellä. Silti ajattelen, että jokainen hetki ja päivä on lahja. On niin paljon odotettavaa! Nähdä lasten lähtevän kotoa ja pärjäävän elämässään, ehkä lapsenlapsia... Haluan matkustella ja nähdä maailmaa, kouluttautua vielä lisää. Toivon, että saan kokea myös eläkepäivät, jolloin työ ei enää rajoita elämää. Ihan liian nopeasti kuluu nämä kallisarvoiset elämän päivät ja vuodet. Muistaisipa aina tarttua hetkeen ja arvostaa elämää, niitä huonompiakin hetkiä.
Ap on selvästi hyvin, hyvin masentunut.
Miten tässä iloa keksisi elämästä? Tai miten olisi edes aikaa? Olen yli 50v, viimeisen viiden vuoden aikana joutunut kahden aikuisen lapseni omaishoitajaksi. Täysin yllättäen. Elämän ei pitänyt mennä näin. Nyt vain yritän selviytyä arjesta, yrittäen sammuttaa pahimpia tulipaloja. Enkä tiedä, kuinka kauan jaksan. Omaishoitajien tukiverkosto on todella surkea ja koko ajan vähennetään tukea.