Lue keskustelun säännöt.
Oletko itkenyt hautajaisissa ihmisen elämää?
12.04.2025 |
Olen ollut lähiaikoina useissa hautajaisissa. Tunnelmat ovat olleet hyvin erilaisia: vainajat eri ikäisiä, kuolleet eri syistä, perhesuhteet ovat olleet erittäin vaihtelevia, hautajaisjärjestelyt sopuisia tai sitten ei jne.
Olenkin jäänyt pohtimaan, kuinka moni lopulta itkee hautajaisissa kaipausta ja ikävää kuollutta kohtaan. Kuinka paljon seassa mahtaa olla itkua helpotuksesta vaikean ihmissuhteen päättyessä, surua elämättömästä elämästä esim. luonnehäiriöisen ihmisen kumppanin kuollessa, yleistä itkua sukuriidoista tms?
Minkälaisia kokemuksia sinulla on?
Kommentit (88)
Itse olen lähiaikoina miettinyt, kun olen ollut masentunut, että tuhlaanko elämääni, kun en jaksa tehdä mitään. Jos tämä kauan jatkuu, itkisin varmasti omissa hautajaisissani juuri tätä tuhlattua, elämättä jäänyttä elämää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lähiaikoina viittaa tulevaan aikaan, tarkoitit varmaan viimeaikoina.
En oikeastaan. Hautajaisissa olen itkenyt siksi että toisten itku saa minutkin itkemään. Niitä itse vainajia olen itkenyt yksin omia aikojani sen mitä olen.
Blogini: https://ilouutinen.blogspot.fi/
Vierailija kirjoitti:
"Muistot" herättävät monenlaisia tunteita ja elämä on "vain" sitä miltä tuntuu.
Todellisuus on vain tässä hetkessä. Mennyt ei ole enää totta, sen enempää kuin tulevaisuuskaan.
Joskus itku synnyttää itkua, aivan kuten nauru naurua. Eli voi tosiaan alkaa itkettää ihan sekin, kun toiset itkee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itkeskelen sitten yksin kotona. En kehtaa muiden nähden.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen pappi. Näen hautajaisia viikoittain ja useita. Ihmiset itkevät usein rakkaudesta, huonostikin kohdellut vanhempi saa lapsensa aikuisena itkemään, itkeä voi myös helpotuksesta jos vainajan elämä ja loppu ollut raskas.
itku puhdistaa. Puhun usein itkemisestä ajattelen että silloin annan kaikille luvan itkeä. Miehetkin itkevät hyvää kaveriaan tai appiukkoaankin.
onko vielä kysyttävää, vastaan mieluusti.
Haluaisin kysyä, että voiko kuoltuaan olla tiedostavassa tilassa (odottamassa ylösnousemusta) ev lut opin mukaan?
Ortodoksit ovat tiedostavassa tilassa. Millaista siellä heidän uskonsa mukaan on? Voivatko he kommunikoida keskenään, entä seurata jäljellejääneiden elämää?
En tiedä mitä näkevät. Siitä ei ole kerrottu.
Me jälkeenjääneet saamme yhden kerran rukoilla hyvää iäisyysmatkaa vainajalle. Sitten "ovi menee kiinni", tai se lopetetaan. (Olen ortodoksin lapsi.)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ole hautajaisissa vielä itkenyt, koska en ole menettänyt vielä ketään niin läheistä. Itku on kyllä tullut mm lemmikin lopettamisen yhteydessä, suurimman idolini kuoltua ja parisuhteiden päättyessä.
Hautajaisissa on yleensä niin surullinen tunnelma, että se itsessään pistää kyynelehtimään. Mä olen kyllä sen luokan herkkis, että itken hyvin helposti missä tahansa tilanteessa, joissa tunteitani voimakkaasti liikautellaan. Siis myös ilosta, helpotuksesta yms. Aistin myös herkästi toisten tunteet, ne tarttuvat helposti minuun.
Muistan itkeneeni prinsessa Dianan hautajaisia katsellessa. Se poikien (Williamin ja Harryn) suru nuoren äitinsä arkun jäljessä kävellessä oli niin pakahduttavaa. Muistan kuulleeni, että poikia oli kielletty itkemästä siinä hetkessä. Se pahensi tilannetta.
Omien läheisteni hautajaisissa itken lähinnä ikävää rakasta ihmistä kohtaan. Tuntuu pahalta, että hän on poissa emmekä voi enää koskaan tavata ja jutella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen pappi. Näen hautajaisia viikoittain ja useita. Ihmiset itkevät usein rakkaudesta, huonostikin kohdellut vanhempi saa lapsensa aikuisena itkemään, itkeä voi myös helpotuksesta jos vainajan elämä ja loppu ollut raskas.
itku puhdistaa. Puhun usein itkemisestä ajattelen että silloin annan kaikille luvan itkeä. Miehetkin itkevät hyvää kaveriaan tai appiukkoaankin.
onko vielä kysyttävää, vastaan mieluusti.
Haluaisin kysyä, että voiko kuoltuaan olla tiedostavassa tilassa (odottamassa ylösnousemusta) ev lut opin mukaan?
Ortodoksit ovat tiedostavassa tilassa. Millaista siellä heidän uskonsa mukaan on? Voivatko he kommunikoida keskenään, entä seurata jäljellejääneiden elämää?
En tiedä mitä näkevät. Siitä ei ole kerrottu.
Me jälk
Ihmeellinen vastaus. Mikä lopetetaan? Se vainaja? Sinut? Se arkku? Mikä??
Kyllä se on ihan aitoa surua ja kaipausta. Tietää, ettei enää tapaa. Kaikki on sanottu ja tehty.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Luonnollinen reaktio itkeä päättymistä, emme enää tapaa, elämä loppui. Vaikka olisi ollut jotain hankaluutta silloin kun ihminen vielä eli, ne hankaluudet unohtuu isomman asian äärelle. Esim. kun isäni kuoli, olin käytännössä ollut puoli vuotta puhumatta hänelle, koska hän oli loukannut. Kyyneleet virtasivat monta viikkoa, ja silloin unohtui kaikki kaunat ja pahat asiat. Jäi jäljelle kysymys: miksi. Miksi hän sai elää vain kuusikymppiseksi, miksi moni muu elää 80- tai jopa 100-vuotiaaksi. Koin sen epäreiluna. Minulta oli viety isä ja minun tulevilta lapsiltani ukki. Vaikka meidän välimme olivat ajoittain kireät, rakkaus oli aina, eikä se rakkaus pääty edes kuolemaan. Minulla on edelleen 20 vuotta myöhemmin isää ikävä, ja nyt ei ole enää äitiäkään. Äidin kuolema oli kuitenkin helpompi hyväksyä, koska tiesin sen olevan tulossa ja itkin jo etukäteen.
Ystäväni hautajaisissa itkin surusta, rakkaudesta, kaipauksesta, vääryydestä, menetetyistä tulevaisuuden hetkistä, säälistä, ahdistuksesta, pelosta. Siksi, että perheen äiti jäi leskeksi nuorena ja lapset ja lapsenlapset vaille isää ja isoisää. Sisarusten, vanhempien ja muiden ystäviemme surun johdosta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ikinä en ole itkenyt ihmisen elämää, vaan ihmisen kuolemaa. En usko kuoleman jälkeiseen elämään enkä siihen, että joskus vielä kohdataan.
Jos omasta kokemuksesta sanon, niin ei ole ollut itkua elämättä jääneestä elämästä tai helpotusta. Kyllä siinä on ihan muut mietteet ja päin vastoin exääni kohtaan anteeksi antaminen. Kaikki se mikä oli joskus painanut mieltä, jäi taakse. Tuli säälin tunteita, että liian nuorena lähti. En kyllä ollut hautajaisissa eikä kutsuttukaan, mutta lähetin adressin entisen anopin osoitteeseen ja sytytin muistokynttilän.
Vierailija kirjoitti:
En voi mennä ollenkaan kirkkoon. Ahdistuisin ja muuttuisin hysteeriseksi. Kaikki voima katoaisi. Parempi pysyä muualla. En tiedä mitä tehdä jos tulee tilanne että pitäisi mennä. Pelkkä tilaisuuskin jo itkettää jos olisi omainen kyseessä.
Kuulostaa siltä, että sinulla on paljon tunnetyötä vielä tehtävänä tässä elämässä.
Mikä ahdistaa? Onko itkussa jotain pahaa?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Muistot" herättävät monenlaisia tunteita ja elämä on "vain" sitä miltä tuntuu.
Todellisuus on vain tässä hetkessä. Mennyt ei ole enää totta, sen enempää kuin tulevaisuuskaan.
Tavallaan joo, tavallaan ei. Kyllä ne muistot on ihan täyttä totta myös <3
Vierailija kirjoitti:
Kyllä se on ihan aitoa surua ja kaipausta. Tietää, ettei enää tapaa. Kaikki on sanottu ja tehty.
Uskovaiset kyllä ajattelee vielä tapaavansa, eli jos vainaja uskoi Jeesukseen niin se muuttaa surun luonnetta, kuolema ei ahdista.
Mutta toki sitä silti suree ja ikävöi rakkaita läheisiä, kun ei enää tässä maailmassa tapaa <3
Voisiko joku ortodoksi nyt vastata tuohon heidän tapaansa liittyvään?
Joo. Oli rankka elämä. Kaveri oli hyväntahtoinen hölmö, jota vedettiin ku pässiä narusta.