Ei kelpaa ystäväksi kenellekään

Ei se toistenkaan "ystävyys" mitään kultaa ole. Puukkoa tulee selkään elämässä joka tapauksessa. Parasta vain kun pärjäät itsesi kanssa. Se riittää.

Varmaan joka ystävyyssuhteessa on omat haasteensa. Kuitenkin olisi joku, jonka kanssa jakaa ihan jokapäiväisiä asioita ja menemisiä. 

- ap

Jos hankkisit ihan vaan pari-kolme tavallista ystävää, joiden kanssa tehdä ja mennä. Miksi pitää saada bestis, ne on ala-astejuttuja. Ei kukaan lähde ainoaksi ystäväksi ihmiselle, joka olettaa vielä, että sitten pitää olla ihan sellainen paras ystävä ikinä ja oikea parivaljakko. 

Tuo kuullostaa vähän tutulta. Itse olen huomannut sen, että on vain jaksettava itse olla aktiivinen ja huolehtia siitä, ettei ainakaan itse ole se erityinen syy, jonka vuoksi ei haluta olla lainkaan tekemisissä. Toisinaan käy mielessä, että mitä tapahtuisi jos kuolisin pois ja lyyhistyisin oman asuntoni lattialle. kestäsikö viikkoja vai kuukausia, että joku huomaisi? Tuskin kuitenkaan vuosia. Kerrostalon hyviä puolia kalman haju ehkä ottaa posteljoonin nenään ennen kuin on kuolemastani on kulunut vuosikymmeniä Mutta johtaako sekään mihinkään? Ja koska olen työtön niin töltä palstalata olen saanut käsityksen, että parasta olsikin jos vain kuolsin mokomana losiena, joka on tuhlannut yhteiskunann varoja mm. opiskelmalla maisteriksi sen sijaan, että olsi jo silloin ymmärtänyt kuolla ja anntaa paikkansa jollekin tuottavammalle. 

Vierailija kirjoitti:

Varmaan joka ystävyyssuhteessa on omat haasteensa. Kuitenkin olisi joku, jonka kanssa jakaa ihan jokapäiväisiä asioita ja menemisiä. 

- ap

Ymmärrän.

Jos ei muuta niin päiväkirja. 

Meitä on vaikka kuinka paljon, joilla ei ole mitään bestiksiä. Itselläni ei ole oikeastaan edes tuttavia, sen jälkeen kun työn perässä muutin 10 vuotta sitten Helsinkiin. Aina vaan ihan itsekseni kuljen enkä juuri koskaan juttele kellekään. Töissä toki, sielläkin Teamsin kautta koska teen 100% etää (ja niin haluankin tehdä). 

Mulla ei ole itse asiassa edes lapsena ollut koskaan mitään bestistä, eikä pysyviä kavereita. Olin sellainen aika outo tyttö, koska olin nörtti, mikä siihen aikaan oli poikien juttu. Pojat ei huolineet tyttöä porukoihinsa, eikä tytöt taas jotain kummaa koodaavaa ja pelaavaa nörttityttöä, niillä oli ihan eri kiinnostukset. 

Ainoat mun ystävät, jos ei omia vanhempia lasketa, on olleet mun elämän varrella muutama seurustelukumppani. Niistäkään jutuista ei mitään avioliittoa ikinä tullut, joten vanhaksipiiaksi jäin. Nyt ikää jo 50, enkä enää haluaisikaan ketään, en ystäviä enkä miestä. Olen jo tottunut elämään yksin ja viihtymään niin.

"jokaikisellä tuntemallani naisella on jo se oma paras kaveri ja kolmashan ei naisten porukkaan ole koskaan sopinut "

Ai, minä taas en tunne juurikaan naisia, joilla aikuisena on tuollaisia bestiksiä. Ei ole itsellänikään enkä moista kaipaa. 

Onhan se vähän kurja ajatus ettei ole kenellekään se ykkönen. Elämä on, se on mitä se on jne. mutta jokaisella ihmisellä on joku joka on hänelle tärkein ihminen maailmassa. Ja itse tietää ettei ole tärkein kenellekään. 

Parempi olla vaan miettimättä ja elää omaa elämäänsä. 

Mä en jaksaisi roikkua elämääni puhelimessa, jatkuvasti tilivelvollisena henkilökohtaisista asioistani, selkäänpuukotusta ja vääristeltynä seläntakaisjuoruja vain odotellen. Eli ei mitään toisessa ihmisessä riippuvaa myrkyllistä bestismenoa.

Muutama luotettavaksi osoittautunut ihminen riittää, joita voi tavata silloin kuin sattuu ja jutella silloin mitä sattuu mielen päällä olemaan. Vain itseensä täällä voi täysin luottaa, kiitos hei.

Minulla on ollut ala-asteella viimeksi hyvä ystävä. Hän muutti pois kun olin 10v. Äiti ei halunnut että pidettäisiin yhteyttä millään tavalla tuon muuton jälkeen, ei edes siihen aikaan suositulla kirjeenvaihdolla. En tiedä tuon kiellon juurisyytä, mutta en ole sen jälkeen luottanut oikein ystävyyssuhteisiin. Ja lisäksi tuo ystävä muutti noin 20km päähän, ei mihinkään kauas edes. Yhteydenpitoa olisi voinut jatkaa.

Vierailija kirjoitti:

Varmaan joka ystävyyssuhteessa on omat haasteensa. Kuitenkin olisi joku, jonka kanssa jakaa ihan jokapäiväisiä asioita ja menemisiä. 

- ap

Siinäpä se. Jatka vain elämääsi. Ei tekemisiään tarvitse kenekään kanssa kerrata. Siinä tuhlaat vain aikaasi. Joskus sitten kattelette valokuvat jne mutta tää jokahetkinen somessa asioistaan jauhaminen on sairasta. 

Ehkäpä siksi ennen saatiin enemmän aikaan kun tehtävistä toiseen siirryttiin jårjestelmällisesti, kuvailematta tapahtumiaan kenellekään,

Oon semmoiseen liian köyhä ja rumakin. Ei musta kukaan mitää hyötyis. Enkä välitä panemisesta.

Aloittaja on ymmärtänyt ihan väärin. Ei aikuisilla naisilla ole bestiksiä, joiden kanssa ollaan kuin paita ja peppu ja jaetaan arki ja juhla. Jos jollain on, se on poikkeus. Ystävyys oli tuollaista teininä ja parikymppisenä, nyt se olisi lähinnä ahdistavaa. Aikuisena ei tulisi jumpista tai ostosten tekemisestä yhtään mitään, jos aikataulut pitäisi aina erikseen jonkun kanssa sopia. Joskus tietysti voidaan mennä yhdessäkin.

Mulla on paljon vanhoja ystäviä, jotka ovat todella tärkeitä ja rakkaita. Ei me kuitenkaan nähdä kuin muutaman kuukauden välein. Monenlaisia pinnallisia tuttuja on paljon, monet hienoja tyyppejä - ehkä jostain heistä tulee vielä ystäviäni jos elämät vie siihen suuntaan. Salilla on pari tuttavaa, kenen kanssa tulee siellä juteltua. Ostoksilla, elokuvissa, lenkillä, museossa tms. käyn aina yksin, koska tykkään keskittyä silloin itse asiaan enkä halua seuraa.

Jos haluaa ystäviä, täytyy ensin panostaa moniin hyvän päivän tuttuihin. Ei kukaan ala sydänystäväksi silmänräpäyksessä. Tarvitaan ensin se vaihe, kun ollaan pintapuolisia tuttuja, ja sen aikana selviää synkkaako huumorintaju ja onko toisen kanssa mukava olla. Tuttavuus voi sen jälkeen syventyä, mikäli molemmat ovat valmiita siihen. Itse pidän ihmiset tuttavatasolla useita vuosia, ennenkuin olen valmis todella päästämään toisen "elämän sisäpiiriin".

Nyt tämä keskustelu meni vähän sellaiseen ranteet auki -tilaan. En minäkään tiedä ketään tuttavapiirini naista, joilla olisi joku kouluaikojen kaltainen paras kaveri, jonka kanssa jaetaan kaikki. Ei ole minullakaan, ja viihdyn vallan hyvin niiden sosiaalisten kontaktien varassa, joita minulla on. Puolisoni on se paras kaverini, jonka kanssa voi jakaa syvimmät tunnot, mutta harrastusten ja työn piiristä tulevat ovat tuttavia, eivät mitään bestiksiä, enkä edes pystyisi olemaan kenellekään sellainen jatkuvan vastavuoroisuuden kaveri, koska kuormitun siitä ja tarvitsen palautumisaikaa.

Jos ihminen on itse perusluonteeltaan ulospäin suuntautunut, ja nauttii toisten seurasta, niin luulisin, että sellainen henkilö luontaisesti hakeutuu tilanteisiin, joissa kontakteja syntyy. Vähän syrjään vetäytyvä ei niin tee, eikä kukaan tule kotoa hakemaan, joten aika äkkiä sitä on yksin. Onko yksinolo ok, on sitten itse mietittävä.

Ystäväporukat vaalii "ystävyyttään" vaikka todellisuudessa puhutaan someriippuvuudesta..

Kiitos vastauksista. Niiden myötä huomaan, että ehkä oma kuvani "kaikkien muiden" ystävyyssuhteista on vääristynyt. Tiedättehän, miten esim. eronnut näkee kaikkialla onnellisia pariskuntia. Huomaan, että minulla on "kaikilla on oma bestis ja heidän ystävyytensä on täydellistä" -harha. Ehkä kaipaan jotakin sellaista, jota ei tosielämässä ole olemassakaan. Pitäisi vain olla tyytyväinen tähänkin. On sentään mies ja lapset ym. Surulliseksi tulin sinun viestistä, joka ajattelit, että kuolemaasi ei huomaa kukaan. 

Vierailija kirjoitti:

Varmaan joka ystävyyssuhteessa on omat haasteensa. Kuitenkin olisi joku, jonka kanssa jakaa ihan jokapäiväisiä asioita ja menemisiä. 

- ap

Eikö nämä ole sellaisia joita yleensä jaetaan enemmänkin puolison kanssa kuin bestisten, siis aikuisella iällä. Ja jos puolisoa ei ole, niin useimmat vaan pärjäilee itsekseen, ilman jakamista. AIkuisilla on yleensä sen verran kiireiset omat elämät, ettei niille ystävillekään ole noin paljoa aikaa, että jokapäiväisiä asioita ja menemisiä jatkuvasti jaettaisiin.

"On sentään mies ja lapset ym. Surulliseksi tulin sinun viestistä, joka ajattelit, että kuolemaasi ei huomaa kukaan. "

Eri, mutta mä olen myös sellainen erakko, jonka kuolemaa ei kukaan huomaisi. Olen sinkku, ei ystäviä, vanhemmat jo kuolleet, ei sisaruksia. Töistä nyt varmaan yrittäisivät ottaa yhteyttä, mutta eiköhän sitä vaan annettaisi kenkää jos ei saa kiinni, eikä sen enempää tutkittaisi miksi. Täällä saisin rauhassa kämpässäni mädäntyä kunnes haju alkaisi jotain häiritä. 

Mutta: ei tämä ole mulle yhtään surullinen asia. Oikeastaan se on jotenkin helpottavaa, että olen vapaa lähtemään täältä koska vaan eikä kukaan jää suremaan. Ei tarvitse huolehtia kenestäkään, että miten ne pärjää jos minä kuolen. Ei edes lemmikkiä. Minulle se on ihana ajatus.

Juu, sama täällä, ei ole bestistä eikä oikein ystäviäkään. Paljon tuttuja ja Facebook-kavereita on kyllä, mutta ainoa nainen jota välillä tapaan on serkkuni, yleensä jonkun kulttuuritapahtuman yhteydessä. Lapsena oli kavereita ja bestiksiäkin (henkilö vaihtui vuosien varrella elämäntilanteista johtuen muutaman kerran), opiskeluaikoina myös. Sitten kaikki alkoi perustaa perheitä, kun itse olin (muutaman pidemmän suhteen jälkeen) sinkkuna, ja jäin jotenkin junasta. Löytyi kuitenkin mies ja hänen kautta tutustuin uusiin ihmisiin, mutta mitään läheisiä ystäviä ei sitä kautta löytynyt. Lopulta meillekin syntyi kaksi lasta ja olen perheestäni onnellinen. Välillä kaipaisin kuitenkin ystävää ja katson hieman kateellisena Facebook-tuttujen julkaisuja tyttöjen illoista jms. Itse en lähde koskaan ulos tyttöjen kanssa, koska ei ole ketään kenen kanssa lähteä (mainitun serkkuni kanssa käyn kyllä joskus yhdellä esim. konserttien yhteydessä). Katselen Frendejä TV:stä ja ajattelin miten ihanaa olisi, jos olisi noin läheisiä ystäviä. Asiaa ei paranna se että olen introvertti ja hieman ujo. Tutussa seurassa, esim. työyhteisössä tai serkkujen kanssa, osaan olla puhelias ja melko sosiaalinenkin, mutta uusiin ihmisiin tutustuminen on vaikeaa. Ja vaikka joskus jossain tilanteessa tulisikin toimeen jonkun kanssa ja tuntuisi että tähän ihmiseen voisin tutustua paremminkin, pelkään tyrkyttää itseäni, jos toinen ei ajattelekaan samoin, eikä ketään tosiaan tunnukaan oikein kiinnostavan ottaa minuun yhteyttä. Eli elän sellaisessa "catch 22"-tilanteessa, toisaalta introverttinä viihdyn kotona perheen kanssa (myös vanhempani ja veljeni ovat erittäin läheisiä ja tärkeitä minulle) enkä yleensä kaipaa muuta seuraa, mutta silti välillä harmittaa oikein kunnolla ettei ole ystäviä eikä juurikaan perheen ulkopuolista sosiaalista kanssakäymistä. Ihmettelen myös sitä ettei ollut lapsena/nuorena ongelmia saada kavereita, vaikka ujo olinkin, ja tosi hyvä että oli kavereita edes silloin. Jotain on ilmeisesti aikuisena tapahtunut, kun en enää osaa ystävystyä kunnolla. Tai sitten asia on vain niin ettei aikuisena kuitenkaan samalla tavalla kaipaa kavereita ja olenhan vuosien varrella myös tottunut tähän.

N53

Missäpäin asut N53?