Oliko teillä 80-luvulla luokalla lapsia, jotka nykyisin saisivat koulussa jotain tukea?

Mulla oli lapsena oppimivaikeuksia. On vieläkin. En saanut apua kun opiskelin toista ammattia. En valmistunut.

Oli: ekalla tai tokalla luokalla oli pari täysin pärjäämätöntä tapausta, jotka jäivät sitten luokalle. Muistan hämärästi kuinka opettaja oli aivan epätoivoinen kun ei pystynyt tekemään mitään näille. En tiedä mikä olisi diagnoosi, mutta mistään ei tullut mitään kun eivät tehneet läksyjään, muistaneet ottaa kirjojaan mukaan tai keskittyneet yhtään mihinkään.

En muista meidän luokalta ketään mutta koulussamme oli tuolloin "erityisluokka". Olivat about samanikäisiä kuin me mutta esim. tosi aggressiivia ja ilkeitä. Tässä erkkari-luokassa oli kait joku 8 lasta. Nämä "pahikset" oikeasti pelottivat 4-luokkalaista minua. 

Muistan kerran kun yksi "erkkari" kesken koulupäivää vei reppuni naulakoilta, piirteli reppuuni tussilla tekstejä ja heitti repun lopuksi ulos ikkunasta.

Noin 80-luvun lopulla tämä.

Joskus nämä "erkkarit" lopetettiin ja samanlaiset ilkeät sekopäät olivat/ovat samoilla luokilla kun ne "tavalliset".

Oli.

Eivätkä silloin saaneet. Näin jälkikäteen ihan hirveä tragedia. Meitä oli ala-asteella 45 samassa huoneessa ja vielä yläasteella joukossa oli kolme jotka ei oppineet kunnolla lukemaan. Heillä oli jotain adhd-tyyppistä ja epäiltmättä lukivaikeuksia, mutta varmaan ihan normaalijakaumasn osuva äly. Vähän selkeämmässä ympäristössä kunnon luki-tuella tilanne olisi voinut olla kokonaan toinen. 

 

Minä olin se luokan diagnosoimaton asperger, mutta mun ongelmat oli pelkästään sosiaalisia ja vaikka kiusaaminen on kamalaa, sen vaikutukset meni ohi kun aikanaan pääsin yliopistoon, jossa älyä vielä silloin arvostettiin enemmän kuin sosiaalisia taitoja (ja oikeasti arvostetaan nytkin, kunhan et ole sosiaalisen epätaitoisuuden lisäksi p@skiainen) . Minä en siis ole se tragedia, vasn nuo jotka ei saaneet mahdollisuutta edes kunnolliseen selviytymiseen yhteiskunnassa.

Vierailija kirjoitti:

Mulla oli lapsena oppimivaikeuksia. On vieläkin. En saanut apua kun opiskelin toista ammattia. En valmistunut.

Milloin opiskelit? Pyysitkö apua?

Vaikka kuinka. Luokalla oli 30 oppilasta, useampia ADHD tapauksia, oli lukivaikeutta, matematiikan vaikeutta, ihan varmasti muutama oppilas kirjolla, osalla oli tunne-elämän häiriöitä, saattoivat esim saada luokassa raivarin ja kaataa yhtäkkiä pulpetin nurin. Ihan siis ns normaali luokka oli kuitenkin kyseessä, siihen aikaan ei vaan ollut apua tai tukea tällaisiin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla oli lapsena oppimivaikeuksia. On vieläkin. En saanut apua kun opiskelin toista ammattia. En valmistunut.

Milloin opiskelit? Pyysitkö apua?

Muutama vuosi sitten. Pyysin apua. 

Muutama oppilas siirrettiin alkuopetuksen aikana suoraan erityiskouluun, joka toimi meidän koulun alakerrassa. Me muut noin 30 pärjäsimme, enkä tullut ajatelleeksi, että joku olisi tukea tarvinnut. 

N53

"Aivan varmasti mennyt.." huoh

Vaikea sanoa. Siihen aikaan vain täysin väkivaltaiset häiriköt lähetettiin tarkkikselle, muut sai taipua kuriin ja muottiin. Luulisin että ainakin kirjolla olevia oli pari. Heitä kiusattiin kun olivat outoja ja liikunnallisesti kömpelöitä. Varmaan oli helvettiä se koulu heille. Mutta siihen aikaan ei valitettu, koska se ei olisi auttanut mihinkään. Muutenkin mielenterveyden asiat oli hyvin suuri tabu. Yksi poika joutui sairaalakouluun kun oli ihan sekaisin. Se oli sama kuin olisi mielisairaalaan kuskattu. Kukaan ei halunnut olla hullu tai poikkeava koska se ei ollut asianosaisen etu millään muotoa. Nykypäivän diagnoosidroppailu tuntuu ihan käsittämättömältä, siis miten avoimesti niistä puhutaan ja osa oikein haluaa. 80-luvulla se olisi ollut kaiken loppu.

Minä. Pääsisin varmasti kerran viikossa uimahalliin peseytymään. Muutama menisi erityisluokkiin.

Oli mutta he saivat apua jo silloin 

Muista ainakin yhden tytön, joka sai raivareita. Ope kantoi pois luokasta, ja kauaa hän ei enää luokallamme ollut. Ja varmasti adhd-lapsia oli monta, sellasia ikuisia härvääjiä. Ja joku joka ala-asteen lopullakin juuri ja juuri takellellen luki, kun piti lukea ääneen.

Meillä oli 1990 syyslukukaudesta (eli kolmannelta luokalta) alkaen yhdellä koulunkäyntiavustaja. Toisen luokan hän kävi jossain muualla, ilmeisesti jossain sairaalakoulussa tms. Ihan älyllisesti normaali, mutta todella rauhallinen, hiljainen ja omissa maailmoissaan elävä, esim. vietti välkät yksin omissa puuhissaan (vaikka kysyttiin ei halunnut yleensä osallistua muiden toimintaan). Häntä ei suljettu ryhmästä tai hyljeksitty, esim. aina löytyi ryhmätöihin ryhmä ilman, että opettajan tarvitsi puuttua.

Kyllä mä sain puhe- ja lukiopetusta jo 80-luvulla eritysopettajalta. Oli myös erityisluokkia. 

Tietysti siihen aikaan oli sellaisia lapsia, jotka olisi nykypäivän mittapuulla tarvinneet apua. Ero oli kuitenkin mentaliteetissa: siihen aikaan poikkeavat oireet pyrittiin viimeiseen saakka salaamaan ja sopeutumaan. Nykyään on sitten menty toiseen ääripäähän ja ihan normaalitkin asiat yritetään saada diagnosoitua. Jos ei muuten niin haetaan yksityiseltä lääkäriltä diagnoosi. 

Molemmissa on hyvät ja huonot puolensa. Nykyään on hyvä että asioita tunnistetaan ja apuakin saa, mutta toisaalta lasten resilienssi on ihan olematon ja "epämukavuusalueella" ei kestetä ollenkaan. Se ei lupaa hyvää tulevaisuuteen.

Kävin ala-asteen 70-luvulla (sitähän ei nyt kysytty) ja meidän luokalla oli yksi täysin pitelemätön kriminaalin alku. Jostain syystä sitä ei siirretty tarkkikselle, vaikka koulussamme oli sellainen. Se oli inkluusion hengessä aina välillä luokkamme kauhuna, suurin osa meistä pelkäsi sitä, ja aina välillä se toimitettiin koulukotiin. Ne oli kai niitä tukitoimia.

Oli, ainakin yksi asberger. Kertoi aikuisena meille muille diagnoosistaan. Lisäksi selviä adhd-tapauksia muutama. Siellä ne meni muiden joukossa sujuvasti. Koulukiusaamista oli paljon.

Olihan noita, kiusatuiksi tulivat. Fiksuimmat selvisivät lukioon, jossa kiusaaminen loppui mutta friikin leima säilyi. Ne taas jotka ei lukioon selvinneet, menivät amikseen jossa heitä kiusattiin vielä kolme vuotta.

Vierailija kirjoitti:

Tietysti siihen aikaan oli sellaisia lapsia, jotka olisi nykypäivän mittapuulla tarvinneet apua. Ero oli kuitenkin mentaliteetissa: siihen aikaan poikkeavat oireet pyrittiin viimeiseen saakka salaamaan ja sopeutumaan. Nykyään on sitten menty toiseen ääripäähän ja ihan normaalitkin asiat yritetään saada diagnosoitua. Jos ei muuten niin haetaan yksityiseltä lääkäriltä diagnoosi. 

Molemmissa on hyvät ja huonot puolensa. Nykyään on hyvä että asioita tunnistetaan ja apuakin saa, mutta toisaalta lasten resilienssi on ihan olematon ja "epämukavuusalueella" ei kestetä ollenkaan. Se ei lupaa hyvää tulevaisuuteen.

Kyllähän nuo nytkin pyritään sopeuttamaan, kun selkeästi erkkaluokalle kuuluvat inklusoidaan tavisluokille. Ja kaikkien oppiminen kärsii.