Oliko teillä 80-luvulla luokalla lapsia, jotka nykyisin saisivat koulussa jotain tukea?

Vierailija kirjoitti:

Kaikilla oli mahdollisuus saada tukiopetusta.

Ne, jotka tarvitsivat vahvempaa tukea, ohjattiin tarkkikselle.

Ei ollut kyläkoulussa Kainuun maaseudulla tarkkista eikä myöskään kansakoulunopettajan tutkinnon suorittaneilla iäkkäillä opettajilla mitään osaamista auttaa. Se oppimisvaikeuksista kärsivä oppilas päästettiin luokalta toiselle säälistä meidänkin koulussamme.

oli lukihäiriöö,adhd jne. mitään apua ei saanut,opettaja kyllä yritti parhaansa ja antoi tosi paljon yksilöllistä tukiopetusta että kaikki pääsi koulun läpi. kasari ja pieni kyläkoulu kyseessä. tietääkseni kaikki on kyllä ollut normaalitöissä.

ennen kolussa ei tunnettu lukihäiriöö eikä discalkulaa vieläkään tunneta suomessa, ulkomailla discalkula oppilaat opiskelee omassa ryhmässä, ei numeroita anneta. että heidän opiskelu olisi kannustavaa ja ei tulisi traumoja.

Olin itse varmaan sellainen. Olen matematiikassa niin huono, että en meinannut päästä peruskoulusta pois. 80-luvulla oli vain YKSI syy olla huono matematiikassa ja se oli mukamas laiskuus. 

Olisin tarvinnut apua jo kolmannelta luokalta eteenpäin, mutta kai kaikki aikuiset vain odottivat, että se valtava laiskuus menisi ohi. 

 

On se kumma kun yksikään huonosti piirtävä tai laulava ei ollut laiska. Ei niille sanottu, että nyt laulat kotona kolme tuntia illassa niin alkaa osua nuotilleen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaikilla oli mahdollisuus saada tukiopetusta.

Ne, jotka tarvitsivat vahvempaa tukea, ohjattiin tarkkikselle.

Ei ollut kyläkoulussa Kainuun maaseudulla tarkkista eikä myöskään kansakoulunopettajan tutkinnon suorittaneilla iäkkäillä opettajilla mitään osaamista auttaa. Se oppimisvaikeuksista kärsivä oppilas päästettiin luokalta toiselle säälistä meidänkin koulussamme.

Sukulaisia oli Kainuun maaseudulla kasarilla opettajina, muistelen heidän kyllä puhuneen "apukouluun laittamisesta". Eli sellainen instituutio (mitä ikinä on tarkoittanutkaan) on ollut olemassa. Sellaisen keskustelun muistan kuulleeni (ei todellakaan minun lapsen korvilleni kuultavaksi tarkoitettu, mutta kasarilla ei oltu nöpönuukia ihmisten arkaluontoisten asioiden levittelyissä), että joku lapsi (nimi ei onnekseni jäänyt mieleeni) olisi pitänyt laittaa apukouluun, mutta vanhemmat eivät antaneet, ja opettajat olivat ongelmissa. Kertoo tuokin siitä ajasta, miten suurena häpeänä on pidetty, jos lapsi ei syystä tai toisesta sopeudukaan. Sitä todistin myös, miten yksi sukulaisopettaja antoi lisäopetusta eräälle alakoulun oppilaalle, mutta siitä asiasta ei saanut kenellekään kertoa mitään. Tosiaan ero siihen, miten nykyään vanhemmat suorastaan hamuavat lapsilleen diagnooseja, on hurja. Toki ymmärrettävää, että ilman diagnoosia ei saa tukitoimia. Mutta ei kai tuolloin kasarilla mitään diagnooseja tehty ja jonkinlaisia tukitoimia kuitenkin oli olemassa. Ollaanko nyt menty metsään sen osalta, että vähäisempienkin ongelmien kanssa pitää löytää diagnoosit, kun ilman niitä ei voida muka auttaa?

Olihan noita, joka vuosi joku 5-7 kpl "sopeutumatonta". Ennen niille ei etsitty diagnooseja.

Olen kuullut Matti Nykäsestä sanottavan, että "apukoulun käynyt".

Yksi luokkakaveri olisi varmasti saanut jonkun nepsydiagnoosin jo nuorena tai jos ei, olisi ollut muuten tukitoimien piirissä (tyyliin testannut ensimmäisen kerran tupakanpolttoa ekaluokalla).

Toinen lähti kesken vitosluokan "apukouluun", kun ei pärjännyt perusopetuksen luokassa.

Meidän aikaan ei ollut mitään koulunkäyntiavustajia jne.

Ei ollu. Apuluokka ja Tarkkailuluokka oli erikseen samassa koulussa.

- ala-aste 1981-1986

Yksi r-vikainen tyttö joka ei vielä ysiluokallakaan osannut kelloa ja keikkui aina tuolilla kaatuillen niin että kolina kävi.  Myöhemmin kuulin juttuja että oli jättänyt amiksen kesken ja pyöri jossain keski-ikäisten juoppojen ukkojen porukassa.

Vierailija kirjoitti:

Ei ollu. Apuluokka ja Tarkkailuluokka oli erikseen samassa koulussa.

- ala-aste 1981-1986

Apukoulu oli siis näille lievästi kehitysvammaisille ja muuten liian hitaille, tarkkailuluokka puolestaan lähinnä sosiopaattien aluille. En tiedä mitä apukoulussa tehtiin, mutta tarkkiksella oli kovanaamat opettajina jotka pitivät roikaleita järjestyksessä. Ei se silti estänyt niitä välillä livahtamasta "normaalien" puolelle kiusaamaan, vaikka välitunnitkin näillä oli eri aiikaan kuin nuilla. Sitten oli vielä erikseen harjaantumiskoulu, joka oli lähinnä selvästi vammaisille, kuten down- yms porukalle.

 Nykyään on paljon lapsia kouluissa jotka olisivat saaneet kasarilla tukea !

Vierailija kirjoitti:

Kaikilla oli mahdollisuus saada tukiopetusta.

Ne, jotka tarvitsivat vahvempaa tukea, ohjattiin tarkkikselle.

Ei ohjattu tuen saamiseksi mihnkään. 

Meillä oli kouluaikana kolme m aahanmuuttajaa, jotka olivat heikkoja koulussa. Näistä kaksi oli vuoden luokkaansa vanhempia, venäläinen jätettiin luokalle ja vietnamilainen aloitti koulun jo alemmalta luokalta. Puolalaistaustainem ei millään oppinut lukemaan ja sai paljon ylimääräistä lukuopetusta. Erilliselle tarkkisluokalle kukaan ei siirtynyt, mutta sellainenkin oli.

Vierailija kirjoitti:

Olen kuullut Matti Nykäsestä sanottavan, että "apukoulun käynyt".

Tuoreen dokumentin mukaan oli tarkkailuluokalla. Mutta ei tainnut sieltäkään saada päättötodistusta.

70-luvulla ala-asteella kaksi oppilasta luokalta kävi luki-opetuksessa kerran - pari viikossa parin vuoden ajan. Eikä heitä siitä mitenkään edes kiusattu. Kun siirryttiin yläasteelle, meillä oli kielissä ja matikassa tasoryhmät, joten myös heikommat oppilaat oppivat edes perusasiat. Mitenhän olisi mahtanut käydä, jos oltaisiin kaikki oltu samassa ryhmässä?

Raivopäitä tai muuten sekaisin olevia ei ollut, koska tuolloin oli tarkkailuluokat, joiden pienemmissä ryhmissä nämä tapaukset saivat erityistä tukea. Ja ilmeisesti oppivatkin jotain siinä sivussa.

Peruskoulussa kävin luokkaa, jossa aika monella oli aikalailla vaikeuksia sopeutua kouluun. Yläasteella oli 7 rinnakkaisluokkaa ja meidän luokalla oli vähiten oppilaita. Tästä johtuen meidän luokalle tuli koulunkäyntiä kokeilemaan oppilaita tarkkikselta tai vastaavalta. Ihan kauheaa porukkaa. En tiedä saisivatko mitään diagnoosia, mutta avuntarve oli ilmeinen monella ihan perusjuttujen suhteen.

Kävin 70-luvulla koulun, nyt aikuisena diagnosoitu adhd ja se kyllä vaikutti aivan kaikkeen. Kärsin maineestani vaikeana oppilaana ja itsetuntoni oli nolla.Riehuin ja raivosin ja tein mitä huvitti. Ainoa, mitä silloin kaipasin, olisi ollut oikeudenmukaisuus minuakin kohtaan.Ei ollut samanlaisia selittäjiä ja tulkitsijoita kuin nyt on kouluissa. Pidin aina heikompien puolta ja sanan mukaisesti vedin kiusaajia turpiin, jos näin että joku joutui alakynteen ja ahdistetuksi nurkkaan. Minua rangaistiin ja kiusaajat saivat jatkaa. Tai jos huomasin, että opettaja toimii väärin puutuin siihen ja sanoin asiasta. Ei kun reksin puhutteluun ja ope pääsi helpolla. Edes kerran olisi joku sanonut, että asenteeni oli oikein ja käytännön  ratkaisu liian raju. Olisin varmasti ymmärtänyt, että turpiin vetämisen sijasta olisin voinut käyttää kovaa ääntäni ja hakea apua. Opinnot sujuivat keskinkertaisesti, sillä kotona sain siihen tukea ja äiti tajusi jo silloin etten ole ihan normaali.

N 58

Meillä oli (80-luku, iso kaupunki) yli 30 hengen luokka jostain ihme säästösyistä ja pojissa oli monta jotka nykyään saisivat ADHD-diagnoosin. Silloin ei näille mitään tukitoimia ollut ja suurin osa heistä jättikin koulun kesken joskus yläasteen aikana. Muistaakseni ihan koulun terkkari antoi tähän jonkun virallisen luvan. Suurin osa noista oppi teini-iässä lääkitsemään itseään alkoholilla ja päihteillä ja nykyisin ovatkin jo kuolleita.

Tytöissä oli vähän samanlaisia tapauksia ja eipä heistäkään kenellekään kovin hyvin käynyt.

Sanoisin että kyllä näissä asioissa ajat ovat kuitenkin menneet parempaan suuntaan ja edes jotkut saavat tarvitsemansa tuen ja mahdollisuuden pärjätä tässä maailmassa.

He, jotka tämän päivän kriteereillä saisivat erityistä tukea, olivat erityisluokalla.

ADHD:t oli raggareita, olivat tarkkiksella.