Pahasti masentuneelle yleisin neuvo: Mene ulos kävelemään se auttaa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kirkas auringonpaiste tekee vain pahaa.

Ai jos vaikka istut silmät kii sen kans jossain puiston penkillä/parvekkeella/rannassa?

Minulle ainakin tekee. Olen eri. Avasin juuri oven terassille ja kävin siinä niin ihan fyysisesti tuli paha olo. Päätin, että kuuntelen itseäni ja menen ulos vasta parin tunnin päästä. 

Vierailija kirjoitti:

Minä olen ulkoillut ja lenkkeillyt aina. Ei se minua masennukselta pelastanut tai paranna. Viime vuonna aloin myös käymään salilla pari kolme kertaa viikossa, ihan vaan saadakseni ajatuksiani muuallej ja ylipäätään jotain tekemistä. Ei tämäkään masennukseeni ole millään tavalla vaikuttanut. Teen myös normaalisti kokopäiväisen työni enkä olen päivääkään ollut sairauslomalla tämän sairauden vuoksi. Silti olen syvästi masentunut ja toivon melkein joka päivä, että pääsisin pois tästä maailmasta. Masennukseni johtuu yksinäisyydestä, hylkäämisistä, ystävien menetyksistä, ilman parisuhdetta ja perhettä jäämisestä yms. Tämän vuoksi en ole mitään apuakaan hakenut, koska ei näihin asioihin mitkään pillerit auta. Että ulkopuolisen silmin olen varmasti hyvinkin toimintakykyinen, todellisuudessa en jaksaisi yhtään elää elämääni. 

Suurimmalle osalle ihmisistähän riittääkin, että _vaikutat_ toimivalta yhteiskunnan jäseneltä. Harvaa kiinnostaa, mitä joku oikeasti sisällään kokee. Halaus sinulle ja voimia <3

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kirkas auringonpaiste tekee vain pahaa.

Ai jos vaikka istut silmät kii sen kans jossain puiston penkillä/parvekkeella/rannassa?

Mä itse asiassa kokeilin tuota juuri tänään. Lämpimällä terassilla, pehmeällä sohvalla, annoin auringon lämmittää. Mitään muuta ei kuulunut kuin luonnon äänet. Ja tunne oli koko ajan se, että tulisipa joku ja vaikka ampuisi minut tähän. Mä en vaan jaksa. Puoliso katselee silmät kyynelissä, mutta mä en vaan jaksa enää.

Vierailija kirjoitti:

"Mitä olisi tapahtunut, jos vanhempasi olisivat jääneet luoksesi laittamaan ruokaa ja syöneet sen kanssasi?"

 

Sitä emme koskaan saa tietää, kun en päästänyt ketään kämppääni sisään. Eikä sillä enää ole väliäkään, nousin lopulta siitä syvimmästä masennuksesta omin avuin (en lenkkeilemällä). Tiesin, että se oli ainoa keinoa, käydä se kaikki läpi ja joko kuolla siihen tai löytää itse motivaatio elää.

Ok. Tavoite itsellänikin on paras mahdollinen parantumisen aste. Minua auttaisi se, että vanhempi tulisi ruokailemaan kanssani (ei ole vanhempia). Auttaa ihan sekin, että ruokailen ystävän kanssa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kirkas auringonpaiste tekee vain pahaa.

Ai jos vaikka istut silmät kii sen kans jossain puiston penkillä/parvekkeella/rannassa?

Mä itse asiassa kokeilin tuota juuri tänään. Lämpimällä terassilla, pehmeällä sohvalla, annoin auringon lämmittää. Mitään muuta ei kuulunut kuin luonnon äänet. Ja tunne oli koko ajan se, että tulisipa joku ja vaikka ampuisi minut tähän. Mä en vaan jaksa. Puoliso katselee silmät kyynelissä, mutta mä en vaan jaksa enää.

Sulla on varmaan lorvikatarri?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen ulkoillut ja lenkkeillyt aina. Ei se minua masennukselta pelastanut tai paranna. Viime vuonna aloin myös käymään salilla pari kolme kertaa viikossa, ihan vaan saadakseni ajatuksiani muuallej ja ylipäätään jotain tekemistä. Ei tämäkään masennukseeni ole millään tavalla vaikuttanut. Teen myös normaalisti kokopäiväisen työni enkä olen päivääkään ollut sairauslomalla tämän sairauden vuoksi. Silti olen syvästi masentunut ja toivon melkein joka päivä, että pääsisin pois tästä maailmasta. Masennukseni johtuu yksinäisyydestä, hylkäämisistä, ystävien menetyksistä, ilman parisuhdetta ja perhettä jäämisestä yms. Tämän vuoksi en ole mitään apuakaan hakenut, koska ei näihin asioihin mitkään pillerit auta. Että ulkopuolisen silmin olen varmasti hyvinkin toimintakykyinen, todellisuudessa en jaksaisi yhtään elää elämääni. 

Suurimmalle osalle ihmisistähän riittääkin, että _vaikutat_ toimivalta yhteiskunnan jäseneltä. Harvaa kiinnostaa, mitä joku oikeasti sisällään kokee. Halaus sinulle ja voimia <3

Minä elin tuota vaihetta kymmenen vuotta, kunnes sitten en enää pystynyt olemaan yhteiskunnan toimiva jäsen. Työkyky loppui, kun ei ollut ollut aikohin aidosti palauttavia asioita vaan kuormitus kertyi ja kertyi. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Mitä olisi tapahtunut, jos vanhempasi olisivat jääneet luoksesi laittamaan ruokaa ja syöneet sen kanssasi?"

 

Sitä emme koskaan saa tietää, kun en päästänyt ketään kämppääni sisään. Eikä sillä enää ole väliäkään, nousin lopulta siitä syvimmästä masennuksesta omin avuin (en lenkkeilemällä). Tiesin, että se oli ainoa keinoa, käydä se kaikki läpi ja joko kuolla siihen tai löytää itse motivaatio elää.

Ok. Tavoite itsellänikin on paras mahdollinen parantumisen aste. Minua auttaisi se, että vanhempi tulisi ruokailemaan kanssani (ei ole vanhempia). Auttaa ihan sekin, että ruokailen ystävän kanssa.

Itse en halunnut nähdä yhden yhtä ihmistä enää vaatimassa, kuinka mun tulisi piristyä. Hyvä, että sulla on ystäviä, kun heidän tuki auttaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kirkas auringonpaiste tekee vain pahaa.

Ai jos vaikka istut silmät kii sen kans jossain puiston penkillä/parvekkeella/rannassa?

Mä itse asiassa kokeilin tuota juuri tänään. Lämpimällä terassilla, pehmeällä sohvalla, annoin auringon lämmittää. Mitään muuta ei kuulunut kuin luonnon äänet. Ja tunne oli koko ajan se, että tulisipa joku ja vaikka ampuisi minut tähän. Mä en vaan jaksa. Puoliso katselee silmät kyynelissä, mutta mä en vaan jaksa enää.

Sulla on varmaan lorvikatarri?

Meinaat, että joku päästään terve ei oikeasti nauttisi siinä terassilla ja vielä huvikseen ajaisi puolisonsakin suremaan?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Turhin neuvo ikinä, ei ole parantanut ketään masennuksesta.

Kyllä muuten on, siitä on ihan tutkimuksia että luonnossa kävely keventää mieltä. 

Keventää mieltä on hiukan eri asia kuin parantua masennuksesta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Mitä olisi tapahtunut, jos vanhempasi olisivat jääneet luoksesi laittamaan ruokaa ja syöneet sen kanssasi?"

 

Sitä emme koskaan saa tietää, kun en päästänyt ketään kämppääni sisään. Eikä sillä enää ole väliäkään, nousin lopulta siitä syvimmästä masennuksesta omin avuin (en lenkkeilemällä). Tiesin, että se oli ainoa keinoa, käydä se kaikki läpi ja joko kuolla siihen tai löytää itse motivaatio elää.

Ok. Tavoite itsellänikin on paras mahdollinen parantumisen aste. Minua auttaisi se, että vanhempi tulisi ruokailemaan kanssani (ei ole vanhempia). Auttaa ihan sekin, että ruokailen ystävän kanssa.

Itse en halunnut nähdä yhden yhtä ihmistä enää vaatimassa, kuinka mun tulisi piristyä. Hyvä, että sulla on ystäviä, kun heidän tuki auttaa.

En minä heitä näe kuin tosi harvoin, mutta auttaa se kyllä. Ja huomaan kyllä tuonkin, miten haluan erakoitua ja olla yksin. On vaikea jaksaa vastata viesteihin ja välillä puhelimeenkin. Ja silti tarvitsisin läheisiä. 

"Minä elin tuota vaihetta kymmenen vuotta, kunnes sitten en enää pystynyt olemaan yhteiskunnan toimiva jäsen. Työkyky loppui, kun ei ollut ollut aikohin aidosti palauttavia asioita vaan kuormitus kertyi ja kertyi."

Sama. Ja kauan meni häpeän kourissa, kun en enää pystynytkään suorittamaan toisten mieliksi. Nyt tosin olen tuosta päässyt aika hyvin yli ja tuntuu, että tässä saattaa vielä ehtiä selvittämään, mikä elämässä oikeasti merkitsee. Toivottavasti sinulla on nyt edes jokseenkin hyvä ympäristö, jossa saat levätä ja toipua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen ulkoillut ja lenkkeillyt aina. Ei se minua masennukselta pelastanut tai paranna. Viime vuonna aloin myös käymään salilla pari kolme kertaa viikossa, ihan vaan saadakseni ajatuksiani muuallej ja ylipäätään jotain tekemistä. Ei tämäkään masennukseeni ole millään tavalla vaikuttanut. Teen myös normaalisti kokopäiväisen työni enkä olen päivääkään ollut sairauslomalla tämän sairauden vuoksi. Silti olen syvästi masentunut ja toivon melkein joka päivä, että pääsisin pois tästä maailmasta. Masennukseni johtuu yksinäisyydestä, hylkäämisistä, ystävien menetyksistä, ilman parisuhdetta ja perhettä jäämisestä yms. Tämän vuoksi en ole mitään apuakaan hakenut, koska ei näihin asioihin mitkään pillerit auta. Että ulkopuolisen silmin olen varmasti hyvinkin toimintakykyinen, todellisuudessa en jaksaisi yhtään elää elämääni.&nbs

 

Tuota minäkin pelkään, että jaksaminen vaan loppuu joku päivä. Minulla ei ole ketään, jolle puhua tai kehen tukeutua. Ja tuolta minustakin juuri tuntuu, että ei ole mitään palauttavia asioita tai asioita, jotka kannattelisi tai toisi iloa, vaan jatkuvasti vaan pas...aa sataa niskaan. Mutta minkäs teet, sitten kun se jaksaminen loppuu niin sitten se loppuu, sittenpähän näkee mitä silloin tapahtuu. 

Mä haluisin vaan olla. Antaa tämän olon olla ja sitten mennä pois. Niin se teki aina ennen, kun siihen oli mahdollisuus. Nyt on perhe, ei ole mahdollisuutta. Ja tämä vaan kasvaa korkoa kunnes päässä flippaa kunnolla, ja sitten ollaankin taas osastolla. 

Mieheni tekee kaiken minkä kykenee, huolehtii oikeasti kodin, lapset ja juoksevat asiat, töidensä lisäksi. En kykene vastaamaan kenenkään tarpeisiin, mutta silti niitä minulta vaaditaan. Pakko mun on vastata lapsille ja miehelle, kun puhuvat mulle, en mä voi tuijottaa mykkänä takaisin vaikka sitä juuri eniten kaipaisin. Että mun ei tarvitsisi tehdä yhtään mitään, ei edes olla katsekontaktissa keneenkään. Siten tämä menisi aina nopeiten ohi. Jopa viikoissa. Mutta nyt, olen pakotettu noihin kohtaamisiin vaikka ne syövät minua elävältä koska en vaan kykene. 

Olen aina lenkkeillyt koiran kanssa pari tuntia päivässä. Masentuneena ne lenkeilyt venyi pitemmäksi, kun piti välillä levähtää kesken lenkin. Makasin puistonpenkillä, että saisin jotain energiaa jatkaa. Koirani odotti kiltisti vieressä, kun vauhti oli tavallista hitaampi.  Voihan vattu, jos joku olisi tullut sanomaan, että lähde ulos se auttaa. Ei ne lenkit mitään masennukseen auttaneet. Masensi vaan vielä enemmän, kun ei pystynyt entiseen tahtiin liikkumaan. 

Vierailija kirjoitti:

"Minä elin tuota vaihetta kymmenen vuotta, kunnes sitten en enää pystynyt olemaan yhteiskunnan toimiva jäsen. Työkyky loppui, kun ei ollut ollut aikohin aidosti palauttavia asioita vaan kuormitus kertyi ja kertyi."

 

Sama. Ja kauan meni häpeän kourissa, kun en enää pystynytkään suorittamaan toisten mieliksi. Nyt tosin olen tuosta päässyt aika hyvin yli ja tuntuu, että tässä saattaa vielä ehtiä selvittämään, mikä elämässä oikeasti merkitsee. Toivottavasti sinulla on nyt edes jokseenkin hyvä ympäristö, jossa saat levätä ja toipua.

Kiitos, joo on. Tosin kuntoutustuen saaminen on aina arvoitus. Olen aloittanut itseni etsimisen sen kaiken alta. Minulla on nyt sen verran kompensoivia asioita, että ilman kuormitusta pärjään, mutta jos nyt jaksaisin ylipäätään mennä töihin kuntoni puolesta, kaikki romahtaisi uudelleen, koska palaisin vain sinne vuosien takaiseen tilanteeseen sairastumaan (luultavasti heti) uudelleen. 

Vierailija kirjoitti:

Mä haluisin vaan olla. Antaa tämän olon olla ja sitten mennä pois. Niin se teki aina ennen, kun siihen oli mahdollisuus. Nyt on perhe, ei ole mahdollisuutta. Ja tämä vaan kasvaa korkoa kunnes päässä flippaa kunnolla, ja sitten ollaankin taas osastolla. 

Mieheni tekee kaiken minkä kykenee, huolehtii oikeasti kodin, lapset ja juoksevat asiat, töidensä lisäksi. En kykene vastaamaan kenenkään tarpeisiin, mutta silti niitä minulta vaaditaan. Pakko mun on vastata lapsille ja miehelle, kun puhuvat mulle, en mä voi tuijottaa mykkänä takaisin vaikka sitä juuri eniten kaipaisin. Että mun ei tarvitsisi tehdä yhtään mitään, ei edes olla katsekontaktissa keneenkään. Siten tämä menisi aina nopeiten ohi. Jopa viikoissa. Mutta nyt, olen pakotettu noihin kohtaamisiin vaikka ne syövät minua elävältä koska en vaan kykene. 

No jos nyt sitten menisit hallitusti jonnekin vuokraluukkuun pariksi kk?

Kuntosali auttoi minulla

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen ulkoillut ja lenkkeillyt aina. Ei se minua masennukselta pelastanut tai paranna. Viime vuonna aloin myös käymään salilla pari kolme kertaa viikossa, ihan vaan saadakseni ajatuksiani muuallej ja ylipäätään jotain tekemistä. Ei tämäkään masennukseeni ole millään tavalla vaikuttanut. Teen myös normaalisti kokopäiväisen työni enkä olen päivääkään ollut sairauslomalla tämän sairauden vuoksi. Silti olen syvästi masentunut ja toivon melkein joka päivä, että pääsisin pois tästä maailmasta. Masennukseni johtuu yksinäisyydestä, hylkäämisistä, ystävien menetyksistä, ilman parisuhdetta ja perhettä jäämisestä yms. Tämän vuoksi en ole mitään apuakaan hakenut, koska ei näihin asioihin mitkään pillerit auta. Että ulkopuolisen silmin olen varmasti hyvinkin toimintakykyinen, todellis

Tuota minäkin pelkään, että jaksaminen vaan loppuu joku päivä. Minulla ei ole ketään, jolle puhua tai kehen tukeutua. Ja tuolta minustakin juuri tuntuu, että ei ole mitään palauttavia asioita tai asioita, jotka kannattelisi tai toisi iloa, vaan jatkuvasti vaan pas...aa sataa niskaan. Mutta minkäs teet, sitten kun se jaksaminen loppuu niin sitten se loppuu, sittenpähän näkee mitä silloin tapahtuu. 

Niin tuttu tunne ja tilanne. Ehkä sinun kannattaisi hakea apua jo ennen tuota päivää? Ja tosiaan, kun se jaksaminen loppuu, se loppuu. Sitten on sen armoilla. Toivottavasti olet saanut kerättyä yhtään säästöjä-

Vierailija kirjoitti:

Hahhaa, tääl pyörii joku besserwisser joka tietää kaiken masennuksesta! Pthyi!

Kun ei oo kokenut tuollaista, on vaikeata tietää.

Vierailija kirjoitti:

Turhin neuvo ikinä, ei ole parantanut ketään masennuksesta.

No kyllä edesauttaa taluttamaan masennusta. Raitis ilma oikeasti jättää tuuleen synkkiä ajatuksia. Syvästi masentunut olen ollut ja siitä selvinnyt.