Olin lapsena herkkä ja taiteellinen

Suosittelen terapiaa. Terapiassa on moni vaikeita kokemuksia kokenut saanut apua ja pystynyt parantamaan elämäänsä. Itse sain apua terapiassa omiin lapsuuden traumoihini joihin kuului mm. hylkäämiskokemuksia sekä henkistä ja fyysistä väkivaltaa. Eihän tällaisista kokemuksista koskaan kokonaan parane, mutta elämä helpottaa. Itsekin olen ollut aina herkkä ja herkkyyteni on lisääntynyt tuon terapian jälkeen kun olen saanut vähän lisättyä perusturvallisuudentunnettani.

Kerron nyt surullisen faktan. Onnea ei valitettavasti kukaan meille anna. Ei vanhemmat, eikä kukaan toinen ihminen. Kukaan ei ole sitä meille velkaa. Se on löydettävä itse. Ei tämä aikuisuus helppoa ole yhtään kenellekään. Jokainen muukin meistä kamppailee sen kanssa, rakastetaanko minua vai kuolenko yksin vanhainkodin siivouskaapin lattialle. Välillä sitä koettaa unohtaa tuskan ja vetää kännit viinalla tai jeesuksella. Lopun aikaa meidän muidenkin täytyy pitää torjunta päällä ja elää feikkihymy naamalla epävarmuuksiemme kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Olin loistava piirtäjä. Sitten alakoulussa opettaja keksi vaatia sellaista piirustustyötä luokalta jonka toteuttaminen varmasti nolaisi mut. Niinhän siinä kävi. Sen muiden edessä nolaamisen jälkeen loppui mun piirtämiseni vuosiksi.

Kuudennella inspiroiduin piirtämään leirikoulussa yhden hienon työn ja muut lapset kerääntyivät ympärilleni ihailemaan piirustustani. Se ei silti auttanut kun en sen jälkeen saanut enää kiinni oikeastaan mistään. Joskus lapsena kaikki vain hajosi. AP

?

Uli, uli. Eiköhän jokainen oikea taiteilijakin saa välillä kritiikkiä työstään.

Vierailija kirjoitti:

Vaikka tuo väärin olikin, niin joku sanoi kerran, ettei koskaan ole liian myöhäistä hankkia hyvää lapsuutta.

Eli ei pidä antaa vanhojen muistojen määritellä sitä, mitä teet elämälläsi.

Tuo väite on täysin naurettava, jos ei oikeasti ole elänyt hyvää lapsuutta tai nuoruutta. Se on oikeasti tuhoavaa, joka ei sitä itse ole elänyt. Itse myös herkkä ja taiteellinen. Ei pystynyt enää keskittymään maalaamiseen ym. Käyty terapiat ym. Ei se lapsuus vain muutu mihinkään ja sitä ei voi muuttaa miksikään, koska se on osa sinun ja minun historiaani. On opiskeltu anteeksiantamiset ja ollut meditaatio kursseilla, rukoiltu, joogaa harrastettu ym. Mutta jostain syystä tulee aina takapakkia, ehkä jokin karma tai ne asiat eivät saa koskaan selvyyttä, että miksi näin? Ymmärrän hyvin ap:n aloituksen. Kaikki me kaimaamme sitä rakkautta ja hyväksyntää itseämme kohtaan. 

Ymmärrät sentään ja olen pahoillani jos olet kokenut samaa. Mulla kyllä oli hyviä asioita, mutta kotonakin vanhemmat riitelivät, joivat välillä ja hyvän hetken jälkeen raikui huuto niin sielläkin vedettiin mattoa jalkojen alta. Totuin siihen, että aina tulee hyvän jälkeen paha.

Täällä jotkut puhuvat miten tulee ottaa vastuuta sitten omasta voinnista. Huoh, niinkuin miten? Olen jo atleettinen kaikesta liikunnasta ja kirjastollinen kirjoja on luettu maailman ja ihmisten ymmärtämiseksi. En oikeasti tiedä enää. Terapeutit katsovat hoomoilasina. Niillekin joille voisi nykyään puhua on välttämätöntä Kanta-kirjaaminen. Ei auta. Näin se elämä menee. AP

Joo vanhoista traumoista voi parantua. Oman elämän voi saada takaisin. Ei anneta muiden nujertaa meitä. On muitakin herkkiä jotka kokenut kovia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olin loistava piirtäjä. Sitten alakoulussa opettaja keksi vaatia sellaista piirustustyötä luokalta jonka toteuttaminen varmasti nolaisi mut. Niinhän siinä kävi. Sen muiden edessä nolaamisen jälkeen loppui mun piirtämiseni vuosiksi.

Kuudennella inspiroiduin piirtämään leirikoulussa yhden hienon työn ja muut lapset kerääntyivät ympärilleni ihailemaan piirustustani. Se ei silti auttanut kun en sen jälkeen saanut enää kiinni oikeastaan mistään. Joskus lapsena kaikki vain hajosi. AP

 Myös lapsen pitäisi omistaa itseluottamusta, sinulla sellaista ei näytä olleen lainkaan, ei ole normaalia että noin pienestä kaikki romahtaa. Terapia vois tulla tarpeeseen tässä vaiheessa elämää, jos edellinen sun identiteetti rakentuu sun omasta mielestä epäonnistuneen lapsuuden varaan.  

Aha. No

Ei tuon viestin kirjoittaja kyllä mielestäni syyttänyt aloittajaa mitenkään. Hän toi vain esille sen, että terapiassa voitaisiin korjata lapsuuden vaurioita ja rakentaa jotain sellaista tarpeellista, mikä jäi lapsuudessa rakentamatta. Eihän vaikea lapsuus ole koskaan lapsen itsensä vika, sehän on selvä.

Vierailija kirjoitti:

Sinä et olisi kestänyt taidekoulussa päivääkään saati työelämässä sen jälkeen. 

Lohduttaudu sillä. Taitelijan pitää sietää kritiikkiä ja kestää sitä, että lyödään ja nolataan. Sellainen ei saa masentaa. 

Taidekoulua käydään aikuisena eikä alakouluikäisenä enkä ole puhunut tässä taiteilijan ammatista. AP

Vierailija kirjoitti:

Uli, uli. Eiköhän jokainen oikea taiteilijakin saa välillä kritiikkiä työstään.

Taiteilijat eivät ole lapsia joiden kuullen huudetaan, raivotaan, ryypätään ja jotka nolataan pyytämällä jotain jota ei voi toteuttaa ilman, että taiteilija nolaa itsensä. Taitelijan asunnossa ei paiskota astioita kesken maalaustyön eikä taiteiljan käydessä kävelyllä huudeta taitelijalle, että taitelija on ruma. Taitelijan tapaa syödä ei haukuta kun taiteilija käy ravintolassa. AP

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olin loistava piirtäjä. Sitten alakoulussa opettaja keksi vaatia sellaista piirustustyötä luokalta jonka toteuttaminen varmasti nolaisi mut. Niinhän siinä kävi. Sen muiden edessä nolaamisen jälkeen loppui mun piirtämiseni vuosiksi.

Kuudennella inspiroiduin piirtämään leirikoulussa yhden hienon työn ja muut lapset kerääntyivät ympärilleni ihailemaan piirustustani. Se ei silti auttanut kun en sen jälkeen saanut enää kiinni oikeastaan mistään. Joskus lapsena kaikki vain hajosi. AP

 Myös lapsen pitäisi omistaa itseluottamusta, sinulla sellaista ei näytä olleen lainkaan, ei ole normaalia että noin pienestä kaikki romahtaa. Terapia vois tulla tarpeeseen tässä vaiheessa elämää, jos edellinen sun identiteetti rakentuu sun omasta mielestä epäonnistuneen lapsuuden

Millä maksan tuon terapian? AP

Ap, mene jollekin kurssille, jossa yhdistyy tunnetyö ja taide. Vapaa ilmaisu avaa lukkojasi.

Ei ole liian myöhäistä löytää itsesi taas! Ei ole koskaan liian myöhäistä elämänsä suuntaa.

Vierailija kirjoitti:

Ap, mene jollekin kurssille, jossa yhdistyy tunnetyö ja taide. Vapaa ilmaisu avaa lukkojasi.

Ei ole liian myöhäistä löytää itsesi taas! Ei ole koskaan liian myöhäistä elämänsä suuntaa.

Kansalaisopistossa maksavat vain 30-50€.

Millä maksan tuon terapian? AP

Voit hakea apua ensin omasta terveyskeskuksesta ja hakea lähetteen esim. psykiatrille tai vastaavalle ja sen jälkeen hyvällä tuurilla voi päästä terapiaan. Mutta sen jälkeen valittava hyvä terapeutti, joka ymmärtää, omaa empatia kyvyn, ei syyllistä, ei tuomitse tai sano, että ota itseä niskasta kiinni ym. Osaa oikeasti kuunnella myötätunnolla ja sanoa, että sinun ei kuulunut kokea näin lapsena ja et ole syyllinen siihen saamaasi kohteluun. Itse myös terapian käyneenä 2-vuotta. Tulin enemmän ulospäin suuntautuneeksi, mutta olisin kyllä kaivannut sitä enemmän. Mutta toki elämä ei aina ole näin niin yksioikoista, että kaikki se sisällä oleva kipu vain häipyy, aina jotain jäänyt käsittelemättä, kun en itse aina löytänyt sanoja kertoa pahasta olostani, kun ei lapsena kukaan kuunnellut. Oli todella outoa vain terapiassa puhua itsestään ja tuli mieleen ensimmäisenä, että olenko itsekäs? Kun toinen vanhempi aina syyllisti minua, jos olin jostain ylpeä ja iloinen. Niin sanottiin, että ylpeys käy lankeemuksen eellä tai kuka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa ym. Vaikka kumpikaan vanhemmistani ei ollut millään tavoin uskonnollinen, mutta näitä raamatun lauseita kyllä viljeltiin kovasti. Hakkaamista, lyömistä, seksuaalista hyväksikäyttöä ym. Jos lapsuudessa kokenut paljon pahoinvointia, niin pitkäkestoinen terapia varmasti auttaa hyvän terapeutin saadessaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vaikka tuo väärin olikin, niin joku sanoi kerran, ettei koskaan ole liian myöhäistä hankkia hyvää lapsuutta.

Eli ei pidä antaa vanhojen muistojen määritellä sitä, mitä teet elämälläsi.

Mutta kun en saa enää yhteyttä oikein mihinkään itsessäni tai sen ulkopuolella. En polta, en juo, yritän kehittää itseäni, harrastaa liikuntaa, tehdä fiksuja asioita ja nauttia läheisten seurasta, mutta aina on vaikea ja paha olla. Kukaan ei edes ymmärrä mistä on kyse. AP

Ehkä tuo tunne olisi sinussa myös ilman noita muistoja? Aika moni on onnellinen lapsena ja onneton aikuisena, koska niin maailma vaan menee. Tieto tuo tuskaa.

No mä olen muuten aika epämaterialistinen ja tyytyväinen vähään "näissä rajoissa". Siinäkin kohden tosin olen kuullut vanhempien taholta miten säälivät mua kun puitteet ovat veljeäni huonommat vaikka olen aina käynyt töissä yms. AP

Vierailija kirjoitti:

Kirjoitukset kyllä paljastaa että herkkyys ei ole mennyt, aloittaja on todella yliherkkä ihminen, kannattaa tutustua  aiheeseen  Erityisherkkyys ja opit paremmin ymmärtää itseäsi ja sitä miksi muut ei pysty sinua aina ymmärtää tai kohtaamaan niinkuin sinusta parhaalle tuntuisi...

Olen lukenut erityisherkkyydestä ja nuo jutut ovat samaa ivaavaa paskaa. En ole mikään lumihiutale vaan mielikuvitusrikas tavallinen ihminen. Se vain kuitattiin joskus negatiiviseksi ominaisuudeksi eli viaksi. Ei kyse ollut siitä ettei olisi ymmärretty vaan siitä, että suoraan haukuttiin ja kiusattiin! AP

joojoo

Kiitos samoin, lapsena olin täynnä ns. luonnonlahjakkuutta. Olin (olen edelleen) musikaalinen, soitin viulua, lauloin aina näytelmissä ja koulun esitelmissä, olin hyvä kuvaamataidossa, olin siis hyvä piirtäjä, olin hyvä hahmottamaan mittasuhteita, olin hyvä näkemään mikä käy minkäki kanssa, oliin (olen edelleen) hyvä laulamaan, näen kaiken kauneuden kauniissa esineissä, vaatteissa, musiikissa kaikessa, en tarvitse paljon tilaa kun inspiraationi alkaa lentämään ja kukoistamaan, nykyisin olen kuollut käpy, koska tänä päivänä luoville ihmisille ei oikeastaan ole mitään käyttöä, joten sovellan sitä vain omaan elämääni, mutta siitä huolimatta, vaikka näitä ominaisuuksia ei arvosteta on kateutta vastassa lähes kaikkialla.

Vierailija kirjoitti:

Kerron nyt surullisen faktan. Onnea ei valitettavasti kukaan meille anna. Ei vanhemmat, eikä kukaan toinen ihminen. Kukaan ei ole sitä meille velkaa. Se on löydettävä itse. Ei tämä aikuisuus helppoa ole yhtään kenellekään. Jokainen muukin meistä kamppailee sen kanssa, rakastetaanko minua vai kuolenko yksin vanhainkodin siivouskaapin lattialle. Välillä sitä koettaa unohtaa tuskan ja vetää kännit viinalla tai jeesuksella. Lopun aikaa meidän muidenkin täytyy pitää torjunta päällä ja elää feikkihymy naamalla epävarmuuksiemme kanssa.

Kukaan ei loista yksinään ja muut eivät halua että joku loistaa !

Mutta se taiteellisuus ja herkkyys juuri ei saa mennä niin pitkälle, että menee siitä rikki ja vähän joka asiasta. Kiusaaminen  on väärin mutta jonkunlaiset defenssit pitää oppia, ts. Vaikka ajatella että ne oli vaan kateellisia mun taidoista ja piste. Tehdä vaan omaa juttuaan!

Jos kerta itse tiedät että olet hyvä taiteissa, mikset keskity siihen? Tuollainen oikeasti pelottaa vanhempana että lapsesta tulisi liian herkkä jonkun taiteellisuuden takia. Kävin eräässä nuoren taiteilijan näyttelyssä ja pian kuulin, että oli kai tappanut itsensä. Miksi? Olisi vaikka tullut mulle juttelemaan, mennyt löytäeläimiä hoitamaan tai muuttanut ulkomaille jos niin ahdistaa. Erittäin harmillista eikä niin normaaliakaan. 

Voisiko tuolla olla takana jotain lapsuusjuttuja siis muutakin kun kiusaamista. Yksittäiset kerrat jää mieleen? Entä ne hyvät asiat? Oliko kavereita tai hyviä muistoja? Mitä toivoisit tulevaisuudelta, tai mihin voisit tähdätä?

Vierailija kirjoitti:

Kiitos samoin, lapsena olin täynnä ns. luonnonlahjakkuutta. Olin (olen edelleen) musikaalinen, soitin viulua, lauloin aina näytelmissä ja koulun esitelmissä, olin hyvä kuvaamataidossa, olin siis hyvä piirtäjä, olin hyvä hahmottamaan mittasuhteita, olin hyvä näkemään mikä käy minkäki kanssa, oliin (olen edelleen) hyvä laulamaan, näen kaiken kauneuden kauniissa esineissä, vaatteissa, musiikissa kaikessa, en tarvitse paljon tilaa kun inspiraationi alkaa lentämään ja kukoistamaan, nykyisin olen kuollut käpy, koska tänä päivänä luoville ihmisille ei oikeastaan ole mitään käyttöä, joten sovellan sitä vain omaan elämääni, mutta siitä huolimatta, vaikka näitä ominaisuuksia ei arvosteta on kateutta vastassa lähes kaikkialla.

Tämä, sellaista epämääräistä kateutta on aina vastassa kaikkialla. AP