Miksi traumat nousee pintaan nyt 30 vuotiaana

Vierailija kirjoitti:

Kun kuolema lähestyy, niin ihminen alkaa katsomaan taakse päin. Nuorena mennää kohtaa eteenpäin ja taakse ei katsota.

Minä en ole kuin lapsuudessa ajatellut noin. Nuoruudesta alkaen olen aina välillä miettinyt kuolemaa. Jotenkin se on ollut mukanani aina ja ajatuksen tasolla elämässäni. Eikä se ole edelleenkään mihinkään kadonnut. Jos se on tätä nuoresta asti niin mietin itsekin miten sitten, kun olen vanhempi. Jos minulla ei ole koskaan ollut kovin paljon voimia tai jos olen jo nuorena käyttänyt niitä liikaa. Sivusta. 

Sulla on monia tunnelukkoja ja lapsuudessa koettua huomiolle jäämistä mahdollisesti?

Itsellänikin on ja nyt alkuvuodesta hyvä kaveripariskunta erosi. Meillä voi oma suhde hyvin, mutta kyllä siinä alkoi tulla kamalia ajatuksia. Mitä jos puoliso haluaisi erota, mitä voin tehdä, että meidän liitto kestää. Ystävien ero oli toiselle osapuolelle järkytys. Olen kyllä huomannut, että kaverien ero on vaikuttanut omaan puolisoon niin, että huomioi enemmän ja näyttää sen, että rakastaa. 

Mulla meno sellainen melkein neljä vuotta traumojen käsittelyyn ja väsymys oli todella vahvasti läsnä. Mutta kannatti silti. Nyt taas tuntuu että voimavaroja on paljon. Apua kannattaa hakea. Mä kävin juttelemassa sairaanhoitajalle ja sain nettiterapiaa, mikä omalla kohdallani tuntui olevan ihan riittävästi. 

Ei ole auttanut kun yrittää rämpiä eteenpäin. Mua vaivaa ihan tolkuton häpeä. Häpeän itseäni, työtäni... Sitä etten ole mielestäni saavuttanut mitään kovin erikoista elämässäni ...

Se on se mielen suojamekanismi... Kun olet valmis kohtaamaan asiat, mieli muistuttaa sinua. Sitten alkaa selviytyminen/asioiden käsittely tarvittaessa ammattilaisten kanssa. 

Nuo ajatukset "en ansaitse puolisoani" , "kuitenkin hän pettää minut" ym ovat haitallisia malleja. Luin joskus, että joskus näiden pelkojen takia käytös menee siihen suuntaan, että asiat alkaakin mennä huonosti 

Vierailija kirjoitti:

Ap tässä. Tiedän kyllä, että moni asia tulee lapsuudesta/nuoruudesta. Vanhempien ero, isän alkoholismi, uusioperhekuvio, äitini uusi mies petti ja jätti... Listaa voisi jatkaa edelleen. Koin olevani jo teini-iässä lievästi masentunut, enkä pärjännyt koulussa enää yläasteen lopulla niin hyvin verrattaen 7 luokkaan. Anelin esim matematiikan tukiopetusta, mutta en saanut sitä. Koulumenestys vaikutti siihen, mihin kouluun pääsin yläasteen jälkeen. No, sitten aloin seurustella ja poikaystävä paljastui täydeksi narsistiksi. Hän on aiheuttanut traumoja, jotka vaivaavat edelleen. 

Olen tämän hetken liitossani onnellinen, mies rakastaa aidosti ja meillä toimii kaikki. Olen kuitenkin huomannut, että näiden vanhojen aiempien elämän kokemusten takia olen alkanut epäileväksi häntä kohtaan, vaikka tiedän, että se ei ole totta. Koen välillä myös, että en "ansaitse" miestäni. Nämä ajatukset vaivaa minua ja häpeän ottaa näitä esiin hä

Miksi mietit jotain vanhempien eroa ja vanhempien parisuhdeasioita?

Tämä keskustelu sai ainakin minut huomaamaan, miten onnekas olen kuitenkin ilmeisesti ollut tässä elämässä, en kärsi traumoista nyt kolmekymppisenä vaan elämä tuntuu ihan mielekkäältä, eikä vanhat tapahtumat vaivaa sen kummemmin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap tässä. Tiedän kyllä, että moni asia tulee lapsuudesta/nuoruudesta. Vanhempien ero, isän alkoholismi, uusioperhekuvio, äitini uusi mies petti ja jätti... Listaa voisi jatkaa edelleen. Koin olevani jo teini-iässä lievästi masentunut, enkä pärjännyt koulussa enää yläasteen lopulla niin hyvin verrattaen 7 luokkaan. Anelin esim matematiikan tukiopetusta, mutta en saanut sitä. Koulumenestys vaikutti siihen, mihin kouluun pääsin yläasteen jälkeen. No, sitten aloin seurustella ja poikaystävä paljastui täydeksi narsistiksi. Hän on aiheuttanut traumoja, jotka vaivaavat edelleen. 

Olen tämän hetken liitossani onnellinen, mies rakastaa aidosti ja meillä toimii kaikki. Olen kuitenkin huomannut, että näiden vanhojen aiempien elämän kokemusten takia olen alkanut epäileväksi häntä kohtaan, vaikka tiedän, että se ei ole totta. Koen välillä myös, että en "ansaitse" miestäni. Nämä ajatuk

ne ovat asioita, jotka ovat vaikuttaneet elämään kokonaisvaltaisesti, joten varmaankin siksi? Etkö tiennyt, että omien vanhempien parisuhdemalli vaikuttaa myös jälkikasvuun?

Sun täytyy hyväksyä ne asiat mitä on tapahtunut. Et voi vaikuttaa kaikkeen siihen, mitä tapahtui, niihin asioihin, jotka ei ollut omissa käsissäsi. Arvosta itseäsi, arvosta sitä, että puolisosi oikeasti välittää. Elä elämää nyt, älä roiku menneessä huonossa, vaikka se onkin osa historiaasi

Vierailija kirjoitti:

Tämä keskustelu sai ainakin minut huomaamaan, miten onnekas olen kuitenkin ilmeisesti ollut tässä elämässä, en kärsi traumoista nyt kolmekymppisenä vaan elämä tuntuu ihan mielekkäältä, eikä vanhat tapahtumat vaivaa sen kummemmin.

Hyvät sinulle. 

Itse kävin aikanaan juttelemassa siitä millaisia traumoja exä aiheutti. Näin vuosien päästä kyllä ne silti välillä mieleen tulee, vaikka niitä on käsitelty. Kuitenkin osaan kohdata ne nyt toisella tavalla 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap tässä. Tiedän kyllä, että moni asia tulee lapsuudesta/nuoruudesta. Vanhempien ero, isän alkoholismi, uusioperhekuvio, äitini uusi mies petti ja jätti... Listaa voisi jatkaa edelleen. Koin olevani jo teini-iässä lievästi masentunut, enkä pärjännyt koulussa enää yläasteen lopulla niin hyvin verrattaen 7 luokkaan. Anelin esim matematiikan tukiopetusta, mutta en saanut sitä. Koulumenestys vaikutti siihen, mihin kouluun pääsin yläasteen jälkeen. No, sitten aloin seurustella ja poikaystävä paljastui täydeksi narsistiksi. Hän on aiheuttanut traumoja, jotka vaivaavat edelleen. 

Olen tämän hetken liitossani onnellinen, mies rakastaa aidosti ja meillä toimii kaikki. Olen kuitenkin huomannut, että näiden vanhojen aiempien elämän kokemusten takia olen alkanut epäileväksi häntä kohtaan, vaikka tiedän, että se ei ole totta. Koen välillä

ne ovat asioita, jotka ovat vaikuttaneet elämään kokonaisvaltaisesti, joten varmaankin siksi? Etkö tiennyt, että omien vanhempien parisuhdemalli vaikuttaa myös jälkikasvuun?

Mutta millä tavalla ne vaikuttavat nykyhetkeen? Olet kuitenkin nyt aikuinen, jolla on oma elämä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap tässä. Tiedän kyllä, että moni asia tulee lapsuudesta/nuoruudesta. Vanhempien ero, isän alkoholismi, uusioperhekuvio, äitini uusi mies petti ja jätti... Listaa voisi jatkaa edelleen. Koin olevani jo teini-iässä lievästi masentunut, enkä pärjännyt koulussa enää yläasteen lopulla niin hyvin verrattaen 7 luokkaan. Anelin esim matematiikan tukiopetusta, mutta en saanut sitä. Koulumenestys vaikutti siihen, mihin kouluun pääsin yläasteen jälkeen. No, sitten aloin seurustella ja poikaystävä paljastui täydeksi narsistiksi. Hän on aiheuttanut traumoja, jotka vaivaavat edelleen. 

Olen tämän hetken liitossani onnellinen, mies rakastaa aidosti ja meillä toimii kaikki. Olen kuitenkin huomannut, että näiden vanhojen aiempien elämän kokemusten takia olen alkanut epäileväksi häntä kohtaan, v

Juurihan ap kertoi miten ne vaikuttavat. Trauma ei ole tavallinen neutraali muisto,  kehitykselliset traumat varsinkaan. 

Itse toivoin vanhempien eroa ollessani lapsi.

Älä jauha niitä mielessäsi

On tässä aika traakisia juttuja ollut itsellänikin, mutta olen ne jätttänyt TAAKSE ja mennyt elämässä eteenpäin

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap tässä. Tiedän kyllä, että moni asia tulee lapsuudesta/nuoruudesta. Vanhempien ero, isän alkoholismi, uusioperhekuvio, äitini uusi mies petti ja jätti... Listaa voisi jatkaa edelleen. Koin olevani jo teini-iässä lievästi masentunut, enkä pärjännyt koulussa enää yläasteen lopulla niin hyvin verrattaen 7 luokkaan. Anelin esim matematiikan tukiopetusta, mutta en saanut sitä. Koulumenestys vaikutti siihen, mihin kouluun pääsin yläasteen jälkeen. No, sitten aloin seurustella ja poikaystävä paljastui täydeksi narsistiksi. Hän on aiheuttanut traumoja, jotka vaivaavat edelleen. 

Olen tämän hetken liitossani onnellinen, mies rakastaa aidosti ja meillä toimii kaikki. Olen kuitenkin huomannut, että näiden vanhojen aiempien elämän kokemusten

Eihän vanhempien ero itsessään ole mikään trauma, vaan kysyttiin että mikä siitä on tehnyt sellaisen että se vaikuttaisi vielä tänäkin päivänä omaan elämään.

Vierailija kirjoitti:

Kun kuolema lähestyy, niin ihminen alkaa katsomaan taakse päin. Nuorena mennää kohtaa eteenpäin ja taakse ei katsota.

Riippuu varmaan ihan siitä minkälaista elämä on. Itse valitettavasti jouduin tekemisiin kuoleman kanssa jo ollessani lapsi ja nuori, sen myötä aloin miettiä elämässä asioita mitä moni ajattelee vasta vanhempana.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap tässä. Tiedän kyllä, että moni asia tulee lapsuudesta/nuoruudesta. Vanhempien ero, isän alkoholismi, uusioperhekuvio, äitini uusi mies petti ja jätti... Listaa voisi jatkaa edelleen. Koin olevani jo teini-iässä lievästi masentunut, enkä pärjännyt koulussa enää yläasteen lopulla niin hyvin verrattaen 7 luokkaan. Anelin esim matematiikan tukiopetusta, mutta en saanut sitä. Koulumenestys vaikutti siihen, mihin kouluun pääsin yläasteen jälkeen. No, sitten aloin seurustella ja poikaystävä paljastui täydeksi narsistiksi. Hän on aiheuttanut traumoja, jotka vaivaavat edelleen. 

Olen tämän hetken liitossani onnellinen, mies rakastaa aidosti ja meillä toimii kaikki. Olen kuitenkin huomannut,

Vanhempien ero on aina trauma lapselle

Joskus trauma voi olla se että vanhemmat ei eroa.