Miten auttaa miestä surussa? En halua avioeroa...
Olen juuri tullut sairaalasta toisen perättäisen keskenmenon jälkeen. Kummallakin kerralla km on todettu varhaisraskauden ultrassa 8. viikolla. Sykettä ei ole näkynyt. (Pelottaa muuten tuo vaihtoehto että jos olisikin näkynyt myöhemmin...).
Vain äidit voivat tämän ymmärtää mutta mielessäni olen 1 ihanan esikoisen ja 4 enkelivauvan äiti. Tässä viimeisessä oli nimittäin alkanut spontaani 3-raskaus. Näinkin unta viime viikolla kun tiesin jo keskenmenosta ja siinä minulle sanottiin että älä sure, lasten taivaassa ei ole mitään surua, heillä on kaikki hyvin.
Minä itken silti ja käsittelen surua omalla tavallani. Mutta mieheni ei osaa. Hän sanoo vain kaikille että kaikki on ihan hyvin. Kuitenkin hän on ihan henkisesti väsynyt. Haluaisi vain nukkua koko ajan, ei jaksa normaalia arkea, ei keskittyä esikoiseen. Hän on selvästikin masentunut mutta ei osaa käsitellä asiaa eikä hänen kanssaan saa keskustella aiheesta. Jos yritän niin hän vain tiuskaisee että ei nyt jaksa jauhaa tätä attä tilanne ei puhumalla muutu.
Tuntuu tosi raskaalta tämä tilanne, oman surun lisäksi. Esikoinenkin vaistoaa isän ailahtelevaisuuden ja itkee heti ja hakeutuu äidin luo kun vähänkin tuntee olonsa turvattomaksi isän kanssa.
AllStars, viestisi kosketti erityisesti. Minä nimittäin näen että me olemme avioeron tiellä mikäli emme saa jostain apua. Mutta kun mies ei halua puhua, hän ei varmasti suostu mihinkään ulkopuoliseen apuunkaan.
Kokemuksia?
Olen vierailevana tällä puolella, keskenmeno on koskettanut monesti läheisteni kautta, mutta itse en ole sitä kokenut. Mutta tuo parisuhteen tilanne kuulosti niin omalleni, että sen vuoksi haluan vastata ja tarjota vertaistukea sen puitteissa.
Meillä kärsitään lapsettomuudesta, raskaana en ole koskaan ollut. Vauvaa on toivottu 4,5 vuotta turhaan. Alkuun puhuimme asiasta ja suunnittelimme, mitä sitten, jos ei onnistukaan omin konstein. Minä haluaisin puhua ja miettiä edelleen eri vaihtoehtoja, mutta mies kuittaa kaikki sanomalla ' ei se murehtimalla muutu, ollaan nyt vaan tyytyväiviä tähänmitä on' . Eli puhumisesta ei tule mitään.
Tilanne ahdistaa ja monesti olen miettinyt eroakin moneen otteeseen. En tiedä toisiko se helpotusta oloon, vai seuraisiko ongelmat vain uuteen tilanteeseen.
En osaa muuta neuvoa antaa, kuin sitkeä puhumisen yrittäminen. Helppoa se ei ole eikä ole oikeita tai vääriä tapoja elää ja käsitellä surua ja tuskaa. Olen huomannut, että miehet tarvitsevat enemmän aikaa surun käsittelyyn, kenties hieman myöhemmin hän onkin valmis ainakin kuuntelemaan Sinun tunteitasi.
Toivotan Sinulle ja miehellesi voimia ja uskoa parempaan huomiseen.