Lue keskustelun säännöt.
Näin koulukiusaamistausta vaikuttaa minuun aikuisena
10.03.2025 |
Olen 45vuotias nainen.
Minua kiusattiin koko peruskoulun ajan -80 ja -90-luvuilla.
Olin hiljainen ja arka. Pienikokoinen ja köyhästä perheestä. En osannut solmia kaverisuhteita, vaaatteistani ja tarvikkeista näkyi perheeni köyhyys. Nämä olivat ilmeisesti syitä joiden vuoksi minua kiusattiin.
Ja kokemukseni mukaan se joka saa kiusatun leiman, sitä kiusataan sitten koko koulun ajan.
Vaikutukset elämään..
*Koulu meni huonosti, en saanut haettua opiskelemaan. (Kävi kuitenkin amatsun ja duunarihommissa olen).
*Koen aina huonommuutta muihin ja se vaikuttaa ryhmädynamiikkaan erilaisissa tilanteissa.
*En koskaan halua olla ns. samassa rivissä muiden kanssa vaan mieluummin tarkkailen muita erillisenä. Esim. valitsen istumapaikan aina rivin päästä, pöydän reunasta jne
*Luokittelen ihmisiä, esim. uusia tavatessa ja määrittelen heti (yhteiskuntaluokka/sosiaaliset yms.) asemamme toisiimme nähden
*Jos määrittelen että uusi tuttavuus on samaa tasoa tai alempana, koetan olla mahd. ystävällinen ja haluan tutustua. Jos taas koen että hän on minua jotenkin "ylempänä" pidän viileän asialliset välit
*Puhun aika hitaasti ja mietin jokaista sanaani tarkkaan
Joskus terapiassa näitä listattiin. Huono itsetuntohan paistaa, ja moni ehkäpä samaistuu tällaisiin piirteisiin. Hyvin saatiin kuitenkin käytyä läpi näitä, ja määriteltyä.
Sieltä lapsuuden kokemuksista ne kumpuaa.
Mutta kuitenkin minulla on perhe, työ ja ystäviä. Elämä menee ihan hyvin. Yllämainitut ovat osa minua ja hyväksyn ne.
Tämä ehkä lohdutuksena sellaiselle joka painiskelee samojen asioiden kanssa.
Ainoat kaksi asiaa mitkä harmittavat, ovat se etten saanut sellaista koulutuspolkua jonka olisi nuorena halunnut. Ja toinen se, että pelkään/murehdin liikaa että omia lapsiani kiusattaisiin koulussa.
Koulukiusaus on iso ja merkittävä asia ihmisen kehittymiselle. Se joka sitä vähättelee, ei ole kiusaamista kokenut.
Kommentit (69)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Koet huonommuutta. Syy on omat ajatuksesi. En yritä mitätöidä kokemuksiasi tai vähätellä niitä tai puolustella kiusaajiasi. Kiusaaminen oli väärin. Sinun täytyy opetella uusi tapa ajatella.
Koetin tuoda esille sitä etten pysty muuttamaan itseäni. Nuo piirteeni ovat minä, minussa.
Väkisin muuttamisen sijaan olen hyväksynyt ne.
Lapsuuden kokemukset ovat tehneet minusta minut, enkä pysty itseäni muuttamaan.
Lempeä hyväksymien on itseni hyväksymistä, sellaisena kuin olen.
Ap
Kuuntele itsehoito-oppaita äänikirjoina. Uusi puhe vaientaa vanhan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Koet huonommuutta. Syy on omat ajatuksesi. En yritä mitätöidä kokemuksiasi tai vähätellä niitä tai puolustella kiusaajiasi. Kiusaaminen oli väärin. Sinun täytyy opetella uusi tapa ajatella.
Koetin tuoda esille sitä etten pysty muuttamaan itseäni. Nuo piirteeni ovat minä, minussa.
Väkisin muuttamisen sijaan olen hyväksynyt ne.
Lapsuuden kokemukset ovat tehneet minusta minut, enkä pysty itseäni muuttamaan.
Lempeä hyväksymien on itseni hyväksymistä, sellaisena kuin olen.
Ap
Kuuntele itsehoito-oppaita äänikirjoina. Uusi puhe vaientaa vanhan.
Ap koettaa selittää että on ookoo ja muut koittaa väkisin parantaa :D
Jouduin koulukiusaamisen kohteeksi kasilla. Olin naurun aihe luokkamme pojille. Olin varmaan hyvä kohde. Kiltti, vaikeista kotioloista tuleva nätti tyttö.
Tämä kiusaaminen vaikutti koko tulevaan elämäni suuntaan. Mikä varmaan olikin keulahahmon päämääränä.
Ehkä vaikutin hänen mielestään liian onnelliselta. Ja kateus sai kiusaamisen alkamaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Koet huonommuutta. Syy on omat ajatuksesi. En yritä mitätöidä kokemuksiasi tai vähätellä niitä tai puolustella kiusaajiasi. Kiusaaminen oli väärin. Sinun täytyy opetella uusi tapa ajatella.
Koetin tuoda esille sitä etten pysty muuttamaan itseäni. Nuo piirteeni ovat minä, minussa.
Väkisin muuttamisen sijaan olen hyväksynyt ne.
Lapsuuden kokemukset ovat tehneet minusta minut, enkä pysty itseäni muuttamaan.
Lempeä hyväksymien on itseni hyväksymistä, sellaisena kuin olen.
Ap
Kuuntele itsehoito-oppaita äänikirjoina. Uusi puhe vaientaa vanhan.
Ap koettaa selittää että on ookoo ja muut koittaa väkisin parantaa :D
Totta kai, kun jäljet kiusaamisesta on tuota luokkaa, että istuu mieluiten pöydän päässä yms. Katkeruudesta kannattaa vielä päästä eroon ja keskittyä siihen mitä on. On perhe ja työ, elämä mitä pystyy elämään ja olla onnellinen. Ap on kokenut vääryyttä ja pahaa, mutta sitä ei enää tekemättömäksi saa ja ei ole tarkoitus puolustella ketään tai mitään, mutta olette olleet lapsia. Mä laittaisin asiasta tienneet aikuiset, jotka eivät ole saaneet mitään tehtyä, mieluummin "syytteeseen". Kiusaaminen voi pilata ihan oikeasti ihmisen elämän niin, että ei pysty tekemään töitä tai solmimaan ihmissuhteita. Tiedän ihmisiä jotka ovat sairastuneet "kunnolla" ja esim vanhanakin vielä kuulee harhana kiusaajien äänen ja sanat.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Koet huonommuutta. Syy on omat ajatuksesi. En yritä mitätöidä kokemuksiasi tai vähätellä niitä tai puolustella kiusaajiasi. Kiusaaminen oli väärin. Sinun täytyy opetella uusi tapa ajatella.
Koetin tuoda esille sitä etten pysty muuttamaan itseäni. Nuo piirteeni ovat minä, minussa.
Väkisin muuttamisen sijaan olen hyväksynyt ne.
Lapsuuden kokemukset ovat tehneet minusta minut, enkä pysty itseäni muuttamaan.
Lempeä hyväksymien on itseni hyväksymistä, sellaisena kuin olen.
Ap
Saathan sinä noinkin ajatella. Maailmassa on paljon rankempiakin asioita kokeneita, jotka eivät lässytä "en voi muuttua".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Koet huonommuutta. Syy on omat ajatuksesi. En yritä mitätöidä kokemuksiasi tai vähätellä niitä tai puolustella kiusaajiasi. Kiusaaminen oli väärin. Sinun täytyy opetella uusi tapa ajatella.
Jos aivoille tehdään peruuttamatonta tuhoa niiden vielä kehittyessä ei sitä tuhoa pysty korjaamaan sillä, että opettelee ajattelemaan toisella tavalla.
Lapsuus ja lapsuuden kokemukset vaikuttavat lähtemättömästi aivoihin, ja aivot vaikuttavat siihen miten ihminen toimii ja ajattelee.
Tämä on totta: aivojen synapseja vaurioituu stressissä. Myös itseluottamus vaurioituu. Ongelma on vähän sama kuin seksuaalisessa hyväksikäytössä lapsena: tietyt käyttäytymismallit kaivertuvat psyykeen, ja tietty käsitys itsestä.
Yläkoulun äidinkielen opena olen sitä mieltä, että kielioppia tärkeämpää olisi opettaa nuoria toimimaan yhdessä, syrjimättä ketään. Se olisi mahdollista, jos ryhmäkoot olisivat pienempiä ja jos aineenopettajat saisivat opetusta ryhmien sosiaalisesta ohjailussa. Erilaisia opetusmenetelmiä ja myös luovaa tekemistä eikä koko ajan älyllistä puurtamista.
Itse epäilen olevani taantunut, teinin tasoinen aikuinen. Se näkyy siten, että pukeudun nuorekkaasti. Tähän voinee vaikuttaa köyhässä perheessä eläminen sekä äidin katujyrä asenne pinkiksi/siniseksi/oranssiksi/vihreäksi värjättyjä hiuksia ja erilaista pukeutumista kohtaan, millaista ihailin yläastelaisena pyrkien pukeutumaan siihen tyyliin, mikä oli lähinnä wannebe-touhua. Tuli herkästi tunne, ettei tällainen erityisnuori (mm. vaikea dysfasia, jopa jo aikoja sitten kumottu lievä keva, nyt laaja-alaiset oppimisvaikeudet ja autismi) saanut olla kaunis ja ilmaista itseään, vaan piti pukeutua "epämiellyttäviin kirppisvaatteisiin ja leikata Roosa Kemppaismainen (hävettää, että noin sanoin koululaisena) kampaus", mikä vain musersi entisestään itsetuntoa aiheuttaen ulkonäköpaineita. Vasta omaan asuntoon muutettuani laitoin "överiksi" alkaen värjäämään hiuksiani ja pukeutumaan miten halusin - ihan kuin teini-ikäni olisi alkanut myöhemmin, vaikka yläastelaisena minäkin koin ihastumisia, mietin omaa seksuaalisuutta yms. mutta en olisi ikinä uskaltanut lähestyä ketään oma-aloitteisesti, se jo hankaloitti kavereiden etsimistä jos jo pelotti sanoa "moi". Olinkin tuuliviiri kavereiden suhteen: haluan, en halua, haluan, en halua jne. Ajattelin kavereista kuin kettu pihlajanmarjoista.
Oivalsin viidennellä luokalla olevani ujo: en uskaltanut lähestyä enää ketään ihmistä siinä pelossa, jos sain kuulla sitä alatyylistä sanaa minun ilmestyessä paikalle ja tämä jatkui koulumatkoille - pääsyäni vieruspaikkaan estettiin, olin "saastunut". En uskaltanut puhua bussimatkoista, vaikka olin aikeissa mennä kertomaan asiasta kuraattorille kunnes paikan päällä totesin, että eihän minulla mitään asiaa oikeastaan ollut. En uskaltanut kertoa, miten ujo olin. Jo lastenpsykiatrisella poliklinikalla purskahdin itkuun äidin ottaessa puheeksi kaverittomuuden. Minulla oli vain päänsisäisiä ajatuksia, joita en uskaltanut tuoda julki: "Olen ujo. En uskalla lähestyä ketään, en keksi puheenaihetta". Samanlaista käytöstä harjoitin muistakin kipeistä asioista äidin tuodessa esiin isäni puolison, josta puhuminen sai myös minut itkemään kantaessani suurta salaisuutta pääni sisällä: "Olen todistanut monta kertaa väkivallantekoa, hän huusi minulle, ihan kuin olisin tehnyt jotain pahaa". En uskaltanut tuota sanoa, vaan kiersin asiaa väittämällä miten kamala isä minulla oli ja kuinka en halunnut tavata isääni nyt, koska "pitää keskittyä julkisuuteen (lapsuuden haave)" eli käytin hieman värikynää välttääkseni totuutta, jota hiljaa olen kantanut itsekseni pelätessäni koululaisena ikäviä seurauksia, joita itse spontaanisti pelkäsin tulevan jos olisin kertonut, vaikkei kukaan läheinen aikuinen ole minua kiristänyt, mutta silti tuli herkästi tunne, että voisin loukata toista. Olen todella outo ja varmaan vainoharhainenkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Itse epäilen olevani taantunut, teinin tasoinen aikuinen. Se näkyy siten, että pukeudun nuorekkaasti. Tähän voinee vaikuttaa köyhässä perheessä eläminen sekä äidin katujyrä asenne pinkiksi/siniseksi/oranssiksi/vihreäksi värjättyjä hiuksia ja erilaista pukeutumista kohtaan, millaista ihailin yläastelaisena pyrkien pukeutumaan siihen tyyliin, mikä oli lähinnä wannebe-touhua. Tuli herkästi tunne, ettei tällainen erityisnuori (mm. vaikea dysfasia, jopa jo aikoja sitten kumottu lievä keva, nyt laaja-alaiset oppimisvaikeudet ja autismi) saanut olla kaunis ja ilmaista itseään, vaan piti pukeutua "epämiellyttäviin kirppisvaatteisiin ja leikata Roosa Kemppaismainen (hävettää, että noin sanoin koululaisena) kampaus", mikä vain musersi entisestään itsetuntoa aiheuttaen ulkonäköpaineita. Vasta omaan asuntoon muutettuani laitoin "överiksi" alkaen värjäämään hiuksiani ja pukeutumaan miten halusin - ihan kuin teini-ikäni olisi alkanut myöhemmin, vaikka yläastelaisena minäkin koin ihastumisia, mietin omaa seksuaalisuutta yms. mutta en olisi ikinä uskaltanut lähestyä ketään oma-aloitteisesti, se jo hankaloitti kavereiden etsimistä jos jo pelotti sanoa "moi". Olinkin tuuliviiri kavereiden suhteen: haluan, en halua, haluan, en halua jne. Ajattelin kavereista kuin kettu pihlajanmarjoista.
Oivalsin viidennellä luokalla olevani ujo: en uskaltanut lähestyä enää ketään ihmistä siinä pelossa, jos sain kuulla sitä alatyylistä sanaa minun ilmestyessä paikalle ja tämä jatkui koulumatkoille - pääsyäni vieruspaikkaan estettiin, olin "saastunut". En uskaltanut puhua bussimatkoista, vaikka olin aikeissa mennä kertomaan asiasta kuraattorille kunnes paikan päällä totesin, että eihän minulla mitään asiaa oikeastaan ollut. En uskaltanut kertoa, miten ujo olin. Jo lastenpsykiatrisella poliklinikalla purskahdin itkuun äidin ottaessa puheeksi kaverittomuuden. Minulla oli vain päänsisäisiä ajatuksia, joita en uskaltanut tuoda julki: "Olen ujo. En uskalla lähestyä ketään, en keksi puheenaihetta". Samanlaista käytöstä harjoitin muistakin kipeistä asioista äidin tuodessa esiin isäni puolison, josta puhuminen sai myös minut itkemään kantaessani suurta salaisuutta pääni sisällä: "Olen todistanut monta kertaa väkivallantekoa, hän huusi minulle, ihan kuin olisin tehnyt jotain pahaa". En uskaltanut tuota sanoa, vaan kiersin asiaa väittämällä miten kamala isä minulla oli ja kuinka en halunnut tavata isääni nyt, koska "pitää keskittyä julkisuuteen (lapsuuden haave)" eli käytin hieman värikynää välttääkseni totuutta, jota hiljaa olen kantanut itsekseni pelätessäni koululaisena ikäviä seurauksia, joita itse spontaanisti pelkäsin tulevan jos olisin kertonut, vaikkei kukaan läheinen aikuinen ole minua kiristänyt, mutta silti tuli herkästi tunne, että voisin loukata toista. Olen todella outo ja varmaan vainoharhainenkin.
Jatkan.
Yläasteelle siirtyessä sain pari uutta kiusaajaa, yksi tosin lopetti "hyi"-huutelut ja tämän kanssa tultiin samassa luokkatilassa lopulta toimeen. Toisella oli sitten pakkomielle hokea minusta moneen kertaan, kuinka "vammainen" olen ja "kuinka minulla ei ole aivoja". Hänen kanssa tuli helposti vastarintaa, minä tosin osoitin sitä hiljaisesti jos jouduin vasten tahtoani hänen pariksi. Muistan vieläkin ne tapahtumat, kun yksi opettaja määräsi minut hänen pariksi, jolloin vapisin ja hiljaa pääni sisällä ajattelin: "Olen ujo, en halua hänen enkä muunkaan pariksi.", mutta en uskaltanut sanoa sitä ääneen vaan vapisin ja yritin kädet puuskassa osoittaa hiljaista vastarintaa, kun taas opettaja kehoitti minua olemaan ystävällinen hänelle. Onneksi kiusaaja itse oli samaa mieltä kanssani, niin ei tarvinnut tehdä hänen parina töitä, mutta olisin silti halunnut tehdä yksin. Tuo tapaus vain sai minut pitämään ryhmä- ja paritöitäkin kidutuksena, jos oli tiedossa, ettei kukaan halunnut minun kanssa niitä tehdä.
Muutenkin muutuin oudoksi yläastelaen puolivälissä: äidinkielen novellitehtäviä kirjoittaessa ajattelin, että en pysty tähän, en keksi mitään, pää lyö tyhjää, minun tehtävälle nauretaan, jolloin peloissani heitin koko tehtävän läskiksi saaden siitä seiskan. Tämä sama käytös heijastui piirtämiseen, eikä siitä aikuisiälläkään tule mitään: pää lyö tyhjää, en uskalla liikuttaa käsiäni, mielikuvituksen käyttö on naurettavaa. Kuulostaa ihan harhaiselta, tiedän. Sama outous näkyi ensimmäistä tutkintoa opiskellessa miettiessäni hiljaa pään sisällä, uskallanko, saanko tehdä tuota tai tätä. Vapisin harjoitellessani pursotusten tekemistä ja samoin myös drinkkejä valmistellessa, ja mikä naiivi typerys olinkaan luullessani, ettei tarjoilipuolella olisi tarvinnut "tehdä" mitään. Vain tietokoneen ääressä ja kamera kädessä olen kokenut turvallisuutta, jolloin jaan tilan itseni kanssa, en muiden. Ihan kuin tekemisissäni olisi jotain salaperäistä, ettei muut saa niitä nähdä. Tekisin töitä mielelläni yksin, muttei minulla ole valinnanvaraa. Itseluottamus on surkea, jos se liittyy käsillä tekemiseen, väkertämiseen. Vain järjestelmiä osaan käytttää, koska niissä ei tarvitse "näyttää" itseään, niissä ei kytätä tekemisiäni toisin kuin vaikka nopeatempoisessa keittiössä.
Epäilin yläasteikäisenä potevani sosiaalisten tilanteiden pelkoa pelätessäni julkisilla paikoilla liikkumista (en sentään enää pelkää), koska sain jatkuvasti kuulla päänaukomista, ja lievää masennusta, koska purskahdin herkästi itkuun päänaukomisesta, oli myös joillain tunneilla vaikeaa keskittyä kun pyöri mielessä ne kiusaajat, mikä sai minut purskahtamaan itkuun. Parhaat ikävuodet hukkasin tietokoneen ääressä istuen, kun en olisi uskaltanut ketään lähestyä ollessani "paikkakunnan vihatuin". En ihmettele aivojeni syöpymistä noin passiivisella elämäntyylillä, miten tuli elettyä itsetuntovammaisena nuorena. Jo normaaliälyinen ihminenkin olisi susilapsi minun tapaan.
Taidan olla myös Peter Pan-syndroomainen nainen, joka ei tosin itsekkäästi ajattele omia etujaan tai huuda äitiä apuun, kun tuli tehtyä nyt jotain pahaa. Nuorekkuuden tavoittelun takia pidän itseäni sellaisena, vaikka tiedän olevani kolmekymppinen nainen, jolla on eri velvollisuudet ja säännöt kuin yli 15 vuotta sitten. En ole sentään vaatimassa muita kohtelemaan minua kuin teini-ikäistä, vaikka miten kaipaisin takaisin siihen ikään palaamista, jos aikakone olisi keksitty. Pidän itse tuota todella nolona.
Voithan sä vielä 45-vuotiaanakin uudelleenkouluttautua, moni vaihtaa uraa tuon ikäisenä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mitä tapahtuisi jos joskus ottaisitkin ensi kerralla paikan keskeltä pöytää tai penkkiriviä? Siis mikä olisi pahin asia mikä voisi tapahtua? Ei varmaan olisi todellisuudessa yhtään niin pelottavaa kuin kuvittelet sen olevan.
Vierailija kirjoitti:
"Lapsuus määrittää meidät täysin. Toki aikuisena voi tehdä muutosta, mutta se voi olla vaikea prosessi."
No eihän lapsuus määritä meitä täysin jos aikuisena voi tehdä vielä muutosta. Itse ainakin olen varsin erilainen kuin lapsena. Lapsena olin ujo ja pelkäsin uusia tilanteita. Nyt päälle viisikymppisenä olen varsin sosiaalinen ja olen ottanut elämässäni kaikenlaisia vastuita jotka ovat vaatineet asioiden hoitamista. Ja tämä on tapahtunut ihan kasvamisen ja kypsymisen sekä hyvien aikuisiän kokemusten myötä. Mitää erityistä työtä ei ole tarvinnut tehdä.
Sinusta on välitetty ja tuettu silloinkin kotonasi. Vaikka et olisi edes kertonut kiusaamisesta. Monien meidän vanhemmat on boomereita, jotka ei välittänyt, eikä tukenut muutoinkaan. Koulukiusaamisesta olisi edes kiusattu puhunut kotonaan, ettei tule vielä ignooratummaksi. Ja kyllä joku aiemmin oli oikeassa. lapsuuden ja varhaisnuoreeden aikana hermosto on järjestyynyt silloisten olosuhteiden muokkaamana. Ja moni sanoo, että "muutu" ja ihan itsestä kiinni. Ei ole. Asenne on, mutta hermoverkottoituminen ei ole. Voi tietenkin aktivoida jotain osia, mutta ei poistaa vanhoja. Olisipa helppoa, kun ihmiset voisi halutessaan fiksata neuraalista fysikaalista elimistöään. Typerät vaan muuttaisi itsensä fiksuiksi ja älylliset ominaisuutensa loistaviksi, addiktioita ei olisi, koska milloin vain voi päättää, että ei enää kiinnosta, ei olisi fobioita, ja nykyihminen voisi mitätöidä päässään olevan aivorungon primitiivisine primaareineen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kiusaajilla on itsellään ongelmia, yleensä sisäsiittoinen tausta ja hermoheikkous sekä vanhemmilta perityt mt-onglemat. Siksi yrittävät kiusata, koska luulevat olevansa parempia.
Ei näillä useinkaan ole mitään ongelmia. Päinvastoin. Aika yleistä on. Että kiusaajat ovat hyväosaisista perheistä. Näin oli myös omana kouluaikana. Tehtaanjohtajan tyttö kiusasi mua, olin siis alemman keskiluokan kodista ja asuttiin rivitalossa. Hän itse asui kartanossa.
Tästä kiusaajasta tuli isona tunnettu virkamies. Musta ei tullut mitään, vaikka AMK:n oon käynyt. Työttömänä kitkuttanut melkein koko aikuisikäni.
Se on niin perinteistä, että ihmiset jakautuvat ja ryhmittyvät lähes aina samalla kaavalla. Myös aikuisena moni aikuinen tarkkailee onko toisessa jotain outoa(=erilaista, vähänkin poikkeavaa)ja hakeutuu mielellään äkkiä jonkun sosiaalisesti uskottavamman ja taviksen seuraan ryhmässä ja toimii tämän ryhmän sääntöjen lukaan että tulee hyväksytyksi. Tämä toki riippuu täysin ryhmästä. Ihminen saa valtavan määrän käytösvaikutteita lapsuuden perheestä ja ne mallit istuu tosi syvässä. Puhetapa, miten toisiin suhtaudutaan....
Nykyään myös kaikki tuntuu olevan sosiaalista mittelöä. Toinen toistaan pätevämpää näyttää ihmiset olevan. Osa ei osaa enää laisinkaan lukea muita vaan ohjeistaa ja pätee muita kuin kilvoitellen ja näyttäen "Katsokaa miten fiksu olen.." sosiaalinen taito on myös taito olla hiljaa. Se ei taida olla kovaa valuuttaa.
Itsetuntoa on sitäkin kolmea eri lajia. Joku on heikko sosiaaliselta itsetunnolta, joku taas pätee sillä jos on muuten heikko tai ongelmainen. Ei huono itsetunto sinänsä ole este menestymiselle. Päinvastoin työssä jossa ei sanoilla päästä, introvertimpi vie paikan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minuakin kiusattiin. Ja se vaikuttaa minuun niin, että otan vastuun elämästäni, olen onnellinen enkä kiusaa ketään, teen myös vapaaehtoistyötä.
Vierailija kirjoitti:
Näähän on ominaisuuksia joita kellä vaan voi olla.
Mutta jostain ne ominaisuudetkin syntyy.
Kaikki me ollaan vanhempiemme ja lapsuutemme "tuotoksia"
Kaikki ominaisuudet ja piirteet syntyy jostain syystä.
No, kuka vaan voi olla koulukiusattu.
Mulla opiskeluaikainen kiusaaminen teki sen, että poistuminen huoneesta ahdistaa, ajattelen heti että huoneeseen jääneet puhuvat musta pahaa.
Tai jos viereisessä pöydässä tai huoneessa nauretaan, niin ajattelen sen johtuvan minusta.
Lähes aina menen taakse tai reunaan istumaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kiusaajilla on itsellään ongelmia, yleensä sisäsiittoinen tausta ja hermoheikkous sekä vanhemmilta perityt mt-onglemat. Siksi yrittävät kiusata, koska luulevat olevansa parempia.
Ei näillä useinkaan ole mitään ongelmia. Päinvastoin. Aika yleistä on. Että kiusaajat ovat hyväosaisista perheistä. Näin oli myös omana kouluaikana. Tehtaanjohtajan tyttö kiusasi mua, olin siis alemman keskiluokan kodista ja asuttiin rivitalossa. Hän itse asui kartanossa.
Tästä kiusaajasta tuli isona tunnettu virkamies. Musta ei tullut mitään, vaikka AMK:n oon käynyt. Työttömänä kitkuttanut melkein koko aikuisikäni.
Itse näen, että kiusaajia on kahdenlaisia: on niitä johtajien, opettajien ja muiden akateemisten ja rikkaiden lapsia. Toinen kiusaajaryhmä on duunariperheestä tai vanhemmat ovat työttömiä. Vanhemmat voivat olla asiallisia tai sitten ollaan pää pensaassa asian suhteen.
Näin kiusattuna tunnustan, että säälin joitain kiusaajia. Kun kuulin erään kiusaajan kokemasta lapsuuden kaltoinkohtelusta, niin siinä ajattelin, miten ikävää, enkä ollut täysin ihmeissäni toisen käytöksestä. Hyvä kun en ala sentään jostain rikollisesta ajattelemaan noin, kuinka sillä oli traumoja ja niin rankkaa, siksi se on sellainen. Minussa elää sellainen usko, että jotkut muuttuvat, ja joidenkin uskon muuttuneen yläasteen jälkeen.
Kiusaajiakin pitää auttaa, sillä jostain se käytös kumpuaa. Empatiakyvyttömyys, egon pönkitys omien heikkojen lähtökohtien takia ja riittää niitä syitä. Pitää olla kovemmat sanktiot, viimeistään se saa miettimään tekosiaan, jos edes silloinkaan.
Kommentoija nro. 48 & 49
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Muhun vaikuttaa siten, että meni paljon aikaa tuon asian ja siitä aiheutuneiden ongelmien käsittelyyn. Samaan aikaan kun muut vietti hauskaa nuoruutta, mä kävin terapiassa. Toinen vaikutus, josta en usko koskaan pääseväni eroon, on epämukavuus muiden naisten parissa. En viihdy naisporukoissa, ellei heistä jokainen ole ystäväni myös kahden kesken.
Naisporukat on yleensä helvetillisiä, tää on mun kokemus eikä mua ole koulukiusattu. Nykyään mulla on ystäviä joiden kanssa nähdään kahdestaan, mitään porukoita en todellakaan kaipaa. Se vaan tuntuu menevän niin että kun on useampi ihminen koolla niin suurella todennäköisyydellä vähintään yhdellä herää jotain sairaalloista mustasukkaisuutta, kateutta, epävarmuutta, vallanhimoa ja ilmapiiristä tulee toksinen.
Olisi ollut parempi saada turpaan kuin kuulla päivästä toiseen mitättömiä huhuja ja saada paskaa niskaan. Hakkaamisen jäljet olisi sentään näkyneet ja herättäneet huolta mutta henkisen kiusaamisen jälkiä ei näe jos on arka ja ujo. Seurauksena olen sitten tällainen femcel.
Muista ap että suurin pahis ei sinänsä ollut sinua kiusannut henkilö vaan mahdollisesti hänen vanhempansa jotka saattoivat kouluttaa hänet kiusaajaksi. Tai yleensä suurimmat syylliset löytyy luokkatovereiden ryhmädynamiikasta, ihan ne "viattomimmat" kympin penat ja liisat saattoivat nähdä kaiken vierestä eivätkä puuttuneet asiaan mitenkään puhumattakaan opettajista jotka eivät keskimäärin puutu.
Todella monen asiaton käytös saataisiin hetkessä loppumaan jos ympärillä olisi ihmisiä jotka puuttuisivat asiaan. Valtaosa kiusaajista tekee ikävyytensä vain päästäkseen helpommalla omassa elämässään, ei ilkeyttään. Vrt presidenttimme joka tuskin on persoonallisuushäiriöinen sadisti, ennemmin itsekäs opportunisti jota kiusaaminen auttoi saamaan etumatkaa muihin ikätovereihin.
Minuakin kiusattiin. Samaan aikaan oli perheongelmia, menetyksiä ja muutakin. Näistä kukaan ei oikein tiennyt. Pakenin kaikkea koulutyöhön. Siitä tuli ikään kuin moottorini ja pääsylippuni pois. Jos silloin olisin ajatellut, että tämä on kamalinta mitä voi olla, kamalinta mitä voi tapahtua ja kamalinta mitä on koskaan tapahtunut, olisin varmaan lamaantunut ja nujerrettu nyt. En olisi pystynyt mihinkään. Se oli niin kovaa henkistä väkivaltaa. Tappouhkauksia. Vainoamista. Vaatteiden rikkomista. Haukkumista. Se ei kuitenkaan saanut minua nujerrettua, vaikka syömishäiriöön sairastuinkin, koska se ei ollut kamalinta mitä olin koskaan kokenut.