Yle: Lähes joka toinen kokenut lapsena vanhempien tekemää väkivaltaa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joo, kiittelin aikuisena vanhempiani, etteivät antaneet mun perseillä ihan miten vain. Rakkaus vaatii joskus koviakin toimia. Sitä nämä hunningolla/huostassa/hatkassa olevat nykylapset eivät saa kokea. Kukaan ei oikeasti välitä niin, että etsisi kadonneen ja ottaisi aidosti koppia.

Entisenä hunningolla olleen laitos- ja hatkanuorena voin sanoa, että aika monet meistä oli laitoksessa sen takia, että omat vanhemmat eivät olleet turvallisia.

Tämä muuten aika usein unohtuu. Toki taustalla voi aina olla muutakin (luottamuksellisia tietoja kun ovat, niin muut eivät niihin pääse), mutta osa sijoituksista ei liity millään lailla itse lapseen, vaan ihan sen lapsen vanhempiin. Unohdetaan se yksinkertainen tosiasia, että sillä lapsella on oikeus turvalliseen kotiin. Mikäli vanhemmat eivät sitä kykene tarjoamaan, pitää lapsi sijoittaa toisaalle, jotta saisi edes mahdollisuuden.

Vierailija kirjoitti:

Onpa todella surullinen tutkimustulos tämä. Lisäksi yli puolet joutuneet todistamaan vanhempiensa välistä väkivaltaa mikä on aivan yhtä haitallista kuin itse koettu väkivalta.

Ei mikään ihme, että nuoret voivat huonosti. Näitä ylisukupolvisia traumoja on siirretty eteen päin vanhemmalta lapselle niin kauan, että jossainhan se näkyy väkisinkin. 

Se näkyy (esimerkiksi) siinä, että niitä omia lapsia ei ole eikä tule. On saanut niin huonot eväät elämään, ettei uskalla ottaa edes riskiä siitä, että siirtää ne omat traumat eteenpäin. Edes vahingossa. Lisäksi se oma maailmankuva (ja luottamus muihin ihmisiin) on järkkynyt sen verran paljon, ettei välttämättä edes halua tutustua ihmisiin, jolloin jää yksin koko loppuelämänsä ajaksi.

Entisenä hunningolla olleen laitos- ja hatkanuorena voin sanoa, että aika monet meistä oli laitoksessa sen takia, että omat vanhemmat eivät olleet turvallisia.

Tämä muuten aika usein unohtuu. Toki taustalla voi aina olla muutakin (luottamuksellisia tietoja kun ovat, niin muut eivät niihin pääse), mutta osa sijoituksista ei liity millään lailla itse lapseen, vaan ihan sen lapsen vanhempiin. Unohdetaan se yksinkertainen tosiasia, että sillä lapsella on oikeus turvalliseen kotiin. Mikäli vanhemmat eivät sitä kykene tarjoamaan, pitää lapsi sijoittaa toisaalle, jotta saisi edes mahdollisuuden.

Täällä olen saanut melko usein lukea kommentteja joissa syy ongelmista ja sijoituksesta kumotaan nuoren niskaan sillä ajatuksella, että vanhemmat teki kaikkensa mutta teinin mielestä oli kivempi perseillä. Noissa kommenteissa annetaan hirvittävän iso vastuu keskenkasvuille nuorelle ja toisaalta otetaan se vastuu pois aikuiselta. Tosi asia on kuitenkin se, ettei kukaan nuori halua vaikeuksia, vaan taustalla on aina joku syy. Syyt  voivat olla erilaisia, eivätkä aina liity suoraa kotioloihin, mutta valitettavan usein ne kotiolot ovat kuitenkin myös se tekijä lastensuojelun toimenpiteille.

Omana laitosaikana en muista yhtäkään nuorta joka olisi ollut siellä niin, että kotiolot olisivat olleet hyvät. Iso osa oli meitä päihdekotien kasvatteja, vanhempien  väkivallan uhreja tai sitten heitä joiden vanhemmat omien vaikeuksiensa takia eivät muuten vaan pystyneet vanhemmuuteen. Nyt aikuisena vasta ymmärtänyt, kuinka sairas maailma se oli. Kivoiksi vanhemmiksi laskettiin ne joiden kotiin pääsi ryyppäämään ja käyttämään aineita ja vanhemmat toki itsekin tähän osallistuivat.

Mulla lukee jopa vauvakirjassa äidin kirjoittamana uhmaikä-kohdassa, että kun sain uhmaikäkohtauksia, isä tapasi tukistaa, antaa luunappeja ja lukita pimeään varastohuoneeseen. Siis kirjoitettu sinne ikään kuin se olisi täysin normaali asia. Olen 90-luvun lapsi.

Minusta tuli itsestäni väkivaltainen vanhempiani kohtaan. Väkivaltaisuudestani tuli ongelmia myös ala-asteen esnimmäisillä luokilla, sillä kävin väkivaltaiseksi myös muita lapsia kohtaan, jos he kohtelivat minua sortavasti. Esimerkiksi hakkasin mailalla pojan, joka potkaisi minut alas keinusta. Onneksi ei mitään pahaa ikinä ehtinyt sattua, ja kasvoin itsestäni ulos tuosta johonkin 3. luokkaan mennessä.

Vanhempien väkivalta väheni, kun aloin olla sen ikäinen, että pystyin oikeasti antamaan takaisin. Isä saattoi esimerkiksi tarttua minuun kiinni raahatakseen minut lukkojen taa, jolloin potkaisin täysillä munille ja purin. Kun ote heltisi, juoksin paljain jaloin karkuun ulos ovesta ja vietin päivän ulkona iltaan asti. Aloin myös uhata, että näytän mustelmia koulussa, johon äiti sanoi, että sitten ne vievät sinut pois ja jättävät yksin vielä kamalampaan perheeseen etkä näe enää mummua tai pappaa tai kavereitasi, sitäkö sinä muka haluat.

Muistan monesti ala-asteikäisenä tyttönä miettineeni kotoa esineitä kuten hiilihankoa, joilla pystyisin lyömään oman vanhemman kuoliaaksi, jos he käyvät joskus ihan raivohulluiksi ja en tiedä, pääsenkö itse tilanteesta enää hengissä pois. Pelkäsin siis aidosti, että joskus väkivalta äityy niin pahaksi, että henkeni on vaarassa.

Isä oli ennalta-arvattavampi: sillä oli repertuaarissa muutama fyysinen vakiojuttu, joita käytti, kun suuttui. Tukistamista, luunappeja ja retuuttamista niin että mustelmat jäi, lähinnä. Äiti oli pelottava, sillä kun hän suuttui, hän saattoi tehdä ihan mitä tahansa, fyysistä tai henkistä väkivaltaa, eikä se ollut koskaan sama kuin edellisellä kerralla. Kerran hän hakkasi ihan silmittömästi, koska hyppäsin taaperoikäisenä vahingossa innoissani hänen syliinsä niin, että häneen sattui. Se on yksi varhaisimpia lapsuusmuistojani. Kerran hän kaatoi ruokalautasen päälleni, kerran heitti tavarani ikkunasta ulos ja pakotti minut menemään alas pihalle keräämään niitä.

Muistan myös joskus yläasteikäisenä piileskelleeni isän raivokohtausta pikkusiskon kanssa huoneessa, josta olin repinyt lukkopesän päälliset pois ja vääntänyt lukkopesän sormilla oven sisältä takalukkoon niin, ettei huonetta saanut auki. Leikkimökkiin, jonka oven sai sisältä hakaseen, pakenimme myös kerran. Isä repi leikkimökin ovesta uloimman kerroksen irti, mutta onneksi kahva irtosi siinä samalla, niin ei pystynyt jatkamaan repimistä.

Nykyään näkevät minut kiittämättömänä, koska muutin kauas enkä halua pitää yhteyttä. Toinen vanhempani on ikänsä ollut elämäntapatyötön ja on täysin varaton, ja luulen, että hän on nyt paniikissa, kun alkaa tajuta, että kukaan ei tule pitämään hänestä huolta vanhana.

Meidän äiti testaili myöskin koulutuksessa oppimiaan kiinnipitotoimia kun kahdeksanvuotiaana purin kotona koulukiusaamista. Sillähän se lapsi oppii olemaan kiukuttelematta, kun sen naulaa lattiaan koko kehon painollaan kiinni. Ei tullut sille mieleen kertaakaan kysyä mikä on hätänä tai ottaa vaikka syliin. Sanoi hyvin veemäisellä äänellä, että toivottavasti saan samanlaisen tyttären kuin itse olen. Nyt minulla on sellainen, ja häntä on tavattoman helppo rakastaa ja on ihanin lapsi maailmassa. Äitini yrittää kovasti paikkailla menneitä upottamalla huomionsa tyttäreeni ja vertailee häntä siskooni (perheen kultalapsi), mutten onneksi itse näe yhteneväisyyksiä. Siskoni siis on herttaisesta ulkokuorestaan huolimatta ihan sosiopaatti. 

Vierailija kirjoitti:

Mulla lukee jopa vauvakirjassa äidin kirjoittamana uhmaikä-kohdassa, että kun sain uhmaikäkohtauksia, isä tapasi tukistaa, antaa luunappeja ja lukita pimeään varastohuoneeseen. Siis kirjoitettu sinne ikään kuin se olisi täysin normaali asia. Olen 90-luvun lapsi.

Minusta tuli itsestäni väkivaltainen vanhempiani kohtaan. Väkivaltaisuudestani tuli ongelmia myös ala-asteen esnimmäisillä luokilla, sillä kävin väkivaltaiseksi myös muita lapsia kohtaan, jos he kohtelivat minua sortavasti. Esimerkiksi hakkasin mailalla pojan, joka potkaisi minut alas keinusta. Onneksi ei mitään pahaa ikinä ehtinyt sattua, ja kasvoin itsestäni ulos tuosta johonkin 3. luokkaan mennessä.

Vanhempien väkivalta väheni, kun aloin olla sen ikäinen, että pystyin oikeasti antamaan takaisin. Isä saattoi esimerkiksi tarttua minuun kiinni raahatakseen minut lukkojen taa, jolloin potkaisin täysillä munille ja purin. Kun ote heltisi, juoksin paljain jaloin karkuun ulos o

Hei, ihan kuin meidän perheessä! 

Meilläkin kertoiltiin tollaisia kummallisia väkivaltaisuuksia aivan normaaleina asioina. Samaten saatoimme olla isämme kanssa monta päivää putkeen ilman ruokaa, pesuja tai mitään normaalia rytmiä ja kun romahdin neljä vuotiaana siihen ahdistukseen (muistan tämän) niin isä alkoi NAURAEN KUVAAMAAN SITÄ KAMERALLA ja näytti niitä kuvia "Katso miten typerä olet" ja risti ne kiukkukuviksi. Näitä sitten naureskeltiin avoimesti ja näyteltiin kaikille, kunnes tuli ulkopuolinen ihminen ja kysyi miksi kuva on otettu lokakuussa ja lapsella on joulumekko ja tukka aivan takussa. Se ihminen ei käynyt meillä toistamiseen. 

Lisäksi kun aloin olemaan fyysisesti vahvempi ja muutuin häijymmäksi siinä, että osasin pitää puoleni verbaalisesti ja fyysisesti (esimerkiksi otin veitsen kun äiti uhkasi käydä päälle), niin väkivalta väheni. Aloin laittamaan hanttiin aivan tosissaan ja kaikki jo varmasti arvaavat miten tämä tarina muuttui matkalla. "Mä en saa tota kakaraa kuriin, se on oppinut tän kaverilta". Äiti testasi mitä tapahtuu kun provosoi lastaan riittävän pitkään, mykkäkouluttaa ja on vain äärimmäisen inhottava. Kun kämpässä alkoi paikat hajota, niin ei voinut myöntää hävinneensä elämänsä ensimmäistä kertaa ottelua vaan haki naapurin retuuttamaan minua. Se oli säälittävää. 

Mistä te, jotka uskalsitte laittaa vanhemmillenne hanttiin ja tapella vastaan, uskotte tuon kummunneen? Itse olin niin alistettu, ettei tuollainen tullut edes mieleeni. Tai sitten johtui siitä, että isäni uhkasi aina satuttaa pikkusiskoani, jos en antaisi hänen satuttaa itseäni.

Palstalta on saanut käsityksen että vanhemmuus johtaa automaattisesti viisauteen ja paremmaksi ihmiseksi kasvamiseen - ja nyt käy ilmi että puolet vanhemmista on käyttänyt väkivaltaa lapsiinsa. 🤔

Vierailija kirjoitti:

Mistä te, jotka uskalsitte laittaa vanhemmillenne hanttiin ja tapella vastaan, uskotte tuon kummunneen? Itse olin niin alistettu, ettei tuollainen tullut edes mieleeni. Tai sitten johtui siitä, että isäni uhkasi aina satuttaa pikkusiskoani, jos en antaisi hänen satuttaa itseäni.

104 voi vastata omasta puolestaan: Luulen, että minulla se on suurelta osin perusluonteessa. Luonnehan periytyy, niin kai myös taipumus aggressioon. Suuri ero minussa vanhempiini nähden on se, että en ole ala-asteen jälkeen purkanut aggressiota toisiin eläviin olentoihin, vaan osaan käsitellä tunteitani terveillä tavoilla, tyyliin liikunta. En katso, että minulla olisi oikeutusta satuttaa ketään, varsinkaan itseäni heikompia. Puolisoni mielestä olen oikeudenmukaisimpia ihmisiä, mitä hän tuntee. Mutta noin muuten, olen aina ollut sellainen ihminen, että uhkaavassa tilanteessa taistele tai pakene -refleksini kallistuu luonnostaan taistelemiseen. Mitä lapsuudesta muistan, siinä hetkessä en enää tunne kipua enkä itsesuojeluvaistoa, enkä mieti lopettamista ennen kuin tilanne päättyy. Olen myös edelleen sellainen ihminen, että tiedostan, että jos joskus joutuisin puolustamaan itseäni tai läheistäni tosissani, kykenisin henkisellä tasolla hyvin tappamaan toisen ihmisen enkä miettisi siinä tilanteessa seuraamuksia sen pidemmälle kuin että selviän hengissä.

Vierailija kirjoitti:

Taisi olla 80- luvun puolivälissä tuli laki ettei saa fyysisesti kurittaa lapsia. Ja tämä on taas niitä tutkimuksia joissa pitäisi nähdä oikeasti kysymykset ja niiden asettelu. Onko tässä niputettu esim luunappi ja potkiminen samaan ? 

Tässä on niputettu kaikki. Jos noita prosentteja katsoo, niin noin reilu puolet on nähnyt parisuhdeväkivaltaa. Mitä sitten lasketaan siihen, henkinen väkivalta kenties ja onko esimerkiksi puolison solvaaminen sitä? Eli puolet on nähnyt kun vanhemmat riitelevät ja haukkuvat rumasti toisiaan.

No oho.

Vierailija kirjoitti:

Palstalta on saanut käsityksen että vanhemmuus johtaa automaattisesti viisauteen ja paremmaksi ihmiseksi kasvamiseen - ja nyt käy ilmi että puolet vanhemmista on käyttänyt väkivaltaa lapsiinsa. 🤔

Jep! Toisaalta, täällä on myös paljon niitä vanhempia joiden mielestä väkivalta ei ole väkivaltaa vaan kasvatusta, kun sen kohdistaa lapseen. Ehkäpä tuo tutkimustulos olisi erilainen jos kysely ei olisi kohdistunut uhreihin, vaan tekijöihin.

Vierailija kirjoitti:

Taisi olla 80- luvun puolivälissä tuli laki ettei saa fyysisesti kurittaa lapsia. Ja tämä on taas niitä tutkimuksia joissa pitäisi nähdä oikeasti kysymykset ja niiden asettelu. Onko tässä niputettu esim luunappi ja potkiminen samaan ? 

Hyviä kysymyksiä, mutta vastoin yleistä harhaluuloa jonkin asian kieltäminen ei saa sitä katoamaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mistä te, jotka uskalsitte laittaa vanhemmillenne hanttiin ja tapella vastaan, uskotte tuon kummunneen? Itse olin niin alistettu, ettei tuollainen tullut edes mieleeni. Tai sitten johtui siitä, että isäni uhkasi aina satuttaa pikkusiskoani, jos en antaisi hänen satuttaa itseäni.

104 voi vastata omasta puolestaan: Luulen, että minulla se on suurelta osin perusluonteessa. Luonnehan periytyy, niin kai myös taipumus aggressioon. Suuri ero minussa vanhempiini nähden on se, että en ole ala-asteen jälkeen purkanut aggressiota toisiin eläviin olentoihin, vaan osaan käsitellä tunteitani terveillä tavoilla, tyyliin liikunta. En katso, että minulla olisi oikeutusta satuttaa ketään, varsinkaan itseäni heikompia. Puolisoni mielestä olen oikeudenmukaisimpia ihmisiä, mitä hän tuntee. Mutta noin muuten, olen aina ollut sellainen ihminen, että uhkaavassa tilanteessa taistele tai pakene -refleksini ka

Kiitos vastauksestasi.

Varmaan sitten itse olen perinyt sen alistuvan vanhemman luonnetta enemmän kuin sen aggressiivisen. Koen kyllä, että minullakin on vahva oikeudentaju ja varmasti puolustaisin läheisiäni viimeiseen asti. Tekisin sen vaan todennäköisesti lapsuudesta opitulla tyylillä, että paetkaa te muut sillä välin kun tuo uhka keskittyy olemaan minun kimpussani. Veikkaisin myös, että tuollaisessa teoreettisessa uhkatilanteessa turvallisesta ja tasapainoisesta kodista lähtöisin oleva kumppanini kävisi epäröimättä taisteluun, joten varmasti nämä ovat pitkälti luonnekysymyksiä.

Vierailija kirjoitti:

Mulla lukee jopa vauvakirjassa äidin kirjoittamana uhmaikä-kohdassa, että kun sain uhmaikäkohtauksia, isä tapasi tukistaa, antaa luunappeja ja lukita pimeään varastohuoneeseen. Siis kirjoitettu sinne ikään kuin se olisi täysin normaali asia. Olen 90-luvun lapsi.

Minusta tuli itsestäni väkivaltainen vanhempiani kohtaan. Väkivaltaisuudestani tuli ongelmia myös ala-asteen esnimmäisillä luokilla, sillä kävin väkivaltaiseksi myös muita lapsia kohtaan, jos he kohtelivat minua sortavasti. Esimerkiksi hakkasin mailalla pojan, joka potkaisi minut alas keinusta. Onneksi ei mitään pahaa ikinä ehtinyt sattua, ja kasvoin itsestäni ulos tuosta johonkin 3. luokkaan mennessä.

Vanhempien väkivalta väheni, kun aloin olla sen ikäinen, että pystyin oikeasti antamaan takaisin. Isä saattoi esimerkiksi tarttua minuun kiinni raahatakseen minut lukkojen taa, jolloin potkaisin täysillä munille ja purin. Kun ote heltisi, juoksin paljain jaloin karkuun ulos o

 Vaikka ollut laitonta, niin silti pidetty tuolloin vielä paljon normaalina, kasvatettu lapsia samalla tavalla kuin omassa lapsuudessa on.

Itse olen ysärilapsi ja muistan ihan hyvin kun ala-asteella luokkakavereiden kanssa puhuttiin siitä millaisia rangaistuksia kotona oli käytössä. Osalla oli kotiaresti, osalla viikkorahojen poisto, osalla remmi ja osalla huutaminen ja tavaroiden paiskominen ja joku taidettiin laittaa johonkin pimeään koppiin. Kaikista noista puhuttiin kuin arkipäiväisistä asioista. Se oli vaan, että Johanna sai kotiarestia ja Jenni selkäänsä.

Mitkähän ovat nykypäivän tilastot nyt 2010 ja 2020? Tosi hurjaa ajatella, että lapsiinkohdistuva lähisuhdeväkivalta on ollut vielä parikymmentä vuotta ihan arkipäivää. Toivottavasti nykyään on paremmin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onpa todella surullinen tutkimustulos tämä. Lisäksi yli puolet joutuneet todistamaan vanhempiensa välistä väkivaltaa mikä on aivan yhtä haitallista kuin itse koettu väkivalta.

Ei mikään ihme, että nuoret voivat huonosti. Näitä ylisukupolvisia traumoja on siirretty eteen päin vanhemmalta lapselle niin kauan, että jossainhan se näkyy väkisinkin. 

Se näkyy (esimerkiksi) siinä, että niitä omia lapsia ei ole eikä tule. On saanut niin huonot eväät elämään, ettei uskalla ottaa edes riskiä siitä, että siirtää ne omat traumat eteenpäin. Edes vahingossa. Lisäksi se oma maailmankuva (ja luottamus muihin ihmisiin) on järkkynyt sen verran paljon, ettei välttämättä edes halua tutustua ihmisiin, jolloin jää yksin koko loppuelämänsä ajaksi.

Lämmin halaus sinulle. T. kohtalotoveri

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onpa todella surullinen tutkimustulos tämä. Lisäksi yli puolet joutuneet todistamaan vanhempiensa välistä väkivaltaa mikä on aivan yhtä haitallista kuin itse koettu väkivalta.

Ei mikään ihme, että nuoret voivat huonosti. Näitä ylisukupolvisia traumoja on siirretty eteen päin vanhemmalta lapselle niin kauan, että jossainhan se näkyy väkisinkin. 

Se näkyy (esimerkiksi) siinä, että niitä omia lapsia ei ole eikä tule. On saanut niin huonot eväät elämään, ettei uskalla ottaa edes riskiä siitä, että siirtää ne omat traumat eteenpäin. Edes vahingossa. Lisäksi se oma maailmankuva (ja luottamus muihin ihmisiin) on järkkynyt sen verran paljon, ettei välttämättä edes halua tutustua ihmisiin, jolloin jää yksin koko loppuelämänsä ajaksi.

Lämmin halaus sinulle. T. kohtalotoveri

Enemmän kuin olen saanut omalta isältäni.

Säälittävää, eikö?

-sejollevastasit

Olen kokenut äitini taholta henkistä väkivaltaa (huutamalla alistamista, solvaamista, vähättelyä naapureiden/sukulaisten kuullen, ivaamista, pilkkaa) ja fyysistä väkivaltaa (nahkaremmi, tukistaminen) 80-luvulla ja 90-luvulla. En ikinä anna näitä hänelle anteeksi, välimme on hyvin olemattomat ja tapaamme viileän kohteliaasti 2 krt/vuodessa jollloin hän yleensä jatkaa paskaa käytöstään ilmoittamalla tulostaan esim. lastenlasten välityksellä kävellen minun ylitse.

Seuraavan kerran näin tapahtuessa lähdemme varmaan 'kauppaan' tai 'metsään' ennen kuin ehtii pihalle asti. Vi-thú.

Vierailija kirjoitti:

Itse olen ysärilapsi ja muistan ihan hyvin kun ala-asteella luokkakavereiden kanssa puhuttiin siitä millaisia rangaistuksia kotona oli käytössä. Osalla oli kotiaresti, osalla viikkorahojen poisto, osalla remmi ja osalla huutaminen ja tavaroiden paiskominen ja joku taidettiin laittaa johonkin pimeään koppiin. Kaikista noista puhuttiin kuin arkipäiväisistä asioista. Se oli vaan, että Johanna sai kotiarestia ja Jenni selkäänsä.

Mitkähän ovat nykypäivän tilastot nyt 2010 ja 2020? Tosi hurjaa ajatella, että lapsiinkohdistuva lähisuhdeväkivalta on ollut vielä parikymmentä vuotta ihan arkipäivää. Toivottavasti nykyään on paremmin.

Valtakunnallisessa "Lasten ja nuorten väkivaltakokemukset 2022" -kyselytutkimuksessa oli sen kevään ysiluokkalaisista (s. 2006) oman ilmoituksensa mukaan vanhemmat tukistaneet 14 %, tönineet/ravistelleet 9 %, piiskanneet 5 %. Siis ainakin kerran lapsuuden aikana. Esineiden paiskomista yms. raportoi 24 %.

http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-00-7158-5

Vierailija kirjoitti:

Tukistamista, retuuttamista ja pari kertaa vitsaa. Vanhemmilla on joku blokki päässä näiden asioiden suhteen. Vallankin äiti kauhistelee yhtenään kuinka joku voi olla väkivaltainen omaa lastaan kohtaan. Juu, en yhtään käsitä minäkään.

Sama kokemus minulla ja veljellä, yh-äiti kauhistelee väkivaltaa aina kun asiasta tulee puhe. Ja sama äiti 25-30 vuotta sitten vei tukasta huoneeseen "rauhoittumaan", tai pisti hakemaan pihalta koivunoksan ja sillä vedeltiin niin että istumisen sai siltä illalta unohtaa. Ei olla kehdattu ottaa puheeksi tätä epäloogisuutta, kun on ajateltu, että tavallaan hyvä että sentään nyt viiveellä kauhistelee.

Ja koen päässeeni kyllä vähällä moneen muuhun väkivallan uhriin verrattuna, kun selkäsaunojen kohdallakin kyseessä sentään oli aina seuraamus jostain tavallista vakavammasta perseilystä, eikä mikään mielivaltainen pahan olon purkaminen. En puolustele millään tavalla, mutta eri asia kuitenkin kuin joku varoittamatta nyrkillä naamaan.