Vuosi erosta enkä yhtään toipunut

Sinä sen päätöksen aamulla teet tuleeko hyvä vai huono päivä. 

Ei nämä ole mitään nopeita juttuja. Ensimmäinen vuosi on yhtä hapuilua. Vasta kun on pari joulua ja muuta juhlapyhää elänyt itsekseen, alkaa siitä tulla uusi normaali. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pistän paremmaksi. Vuosi epämääräisen on-off suhteen päättymisestä, ei edes koskaan seurusteltu. En ole vieläkään päässyt yli eikä edes helpota. Ihan samoja mietteitä, että tätäkö tämä loppuelämä nyt sitten on.

Voi niinkin käydä. Mä kohtasin työkaverina 15 vuotta sitten miehen, jonka kanssa oli semmoinen henkinen yhteys jonka kanssa ei ikinä ennen kenenkään kanssa. Rakastuin ja ihastuin syvästi, kun siinä vuosia oltiin työkavereina. Mutta mies oli varattu, ei meille tullut ikinä mitään vaikka tiesin että hänkin tunsi samoin. Kun hän vaihtoi työpaikkaa, hänelläkin oli kyyneleet silmissä kun hyvästeli minut. Mutta minä tiesin heti silloin, että mä en tule rakastamaan ketään muuta tässä elämässä, ja niin on käynyt. Sinkkuna ja selibaatissa elellyt jo 15 vuotta, enkä usko että vaan pystyn keneenkään rakastumaan enää. Se oli siinä, se minun kumppani,

Äh. Elät mielikuvissa  ja haaveissa.

Siellä on helppoa kuvitella se täydellinen prinssi ihan millaiseksi vaan.

Henkinen yhteys ja ihan tavallinen arki on eri asiat.

Sitä paitsi: miksi sinä haluat/haluausit olla sellaisen kanssa, joka ei halua olla sinun kanssasi?

Suhde on vastavuoroisuutta. Siinä ollaan vapaaehtoisesti. 



Joko kiellät itseltäsi oikean rakkauden tai pelkäät niin paljon ihmissuhdetta, että perustelet itsellesi pelon korvikkeeksi tuon tarinan prinssistä, jota et saanut.

Onhan tuo ihan hieno periaate- turvallinen-  ja ainakin se on oma valintasi.

Sama. Mulla vielä se, kun ero tuli iässä, jossa ei millään jaksaisi enää aloittaa uudelleen - täytin 50 viime elokuussa, oltiin oltu 25 vuotta naimisissa. Mies jätti nuoremman naisen takia täysin yllättäen. Multa meni eron myötä myös käytännössä kaikki sosiaaliset suhteet. Vanhemmat on jo kuolleet, sisaruksia ei ole, olen aina ollut introvertti ja jotenkin helposti joka paikassa kiusattu ja hyljeksitty ihminen, joten avioliiton myötä saamani sosiaalinen elämä on ollut ainoa mitä mulla on koskaan ollut, lapsenakaan ei ollut kavereita. Miehen lähdön myötä yhteiset tutut jotka oli miehen kautta, ei enää halunneet pitää yhteyttä minuun.

Enkä mä vaan jaksa enää etsiä uusia ihmisiä, enkä harrastuksia, enkä mielekkyyttä elämään. Tuntuu että olen liian vanha, liian väsynyt, en jaksa enkä pysty. Erakoidun vaan kämppääni, ja taitan terää pahimmalta yksinäisyydeltä iltaisin viiniä tissuttelemalla. Uutta miestä en enää edes halua, kyllä mulle riitti miehet jo. Ilman seksiäkään ei ole näköjään mitenkään vaikea tässä iässä olla. Usein tuntuu, että haluaisin vaan jo kuolla pois, mutta eihän ne vakavat sairaudetkaan tietenkään tule kaltaisiini, jotka niitä suorastaan toivovat, vaan johonkin jotka haluaisivat elää.

Epävakaa persoonallisuushäiriö on mielenterveyden häiriö, joka heikentää toimintakykyä merkittävästi. Sen oireet voivat vaihdella paljonkin, mutta keskeisiä oireita ovat epävakaa tunne-elämä, vaikeus säädellä omaa käyttäytymistä ja ongelmat vuorovaikutussuhteissa muiden ihmisten kanssa. Hoitona on ensisijaisesti psykoterapia ja tarvittaessa psyykenlääkkeet.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pistän paremmaksi. Vuosi epämääräisen on-off suhteen päättymisestä, ei edes koskaan seurusteltu. En ole vieläkään päässyt yli eikä edes helpota. Ihan samoja mietteitä, että tätäkö tämä loppuelämä nyt sitten on.

Voi niinkin käydä. Mä kohtasin työkaverina 15 vuotta sitten miehen, jonka kanssa oli semmoinen henkinen yhteys jonka kanssa ei ikinä ennen kenenkään kanssa. Rakastuin ja ihastuin syvästi, kun siinä vuosia oltiin työkavereina. Mutta mies oli varattu, ei meille tullut ikinä mitään vaikka tiesin että hänkin tunsi samoin. Kun hän vaihtoi työpaikkaa, hänelläkin oli kyyneleet silmissä kun hyvästeli minut. Mutta minä tiesin heti silloin, että mä en tule rakastamaan ketään muuta tässä elämässä, ja niin on käynyt. Sinkkuna ja selibaatissa elellyt jo 15 vuotta, enkä usko että vaan pystyn keneenkään rakastumaan enää. Se oli siinä, se minun kumppani,

Itse taas ajattelen, ettei se ole voinut olla molemminpuolista elämän rakkautta, jos toinen on kuitenkin valinnut toisen. Sillä, että se toinen on tavattu ensin on minusta vain rajallisesti merkitystä. Kun ihminen todella kohtaa sen "ainoalta oikealta" tuntuvan ihmisen, ei sitä edes pysty olemaan kenenkään muun kanssa. Näin siis sen olen itse ajatellut ja se tuntuu itselle todelta. Tosin eipä sekään lohduta tai auta siirtymään eteenpäin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pistän paremmaksi. Vuosi epämääräisen on-off suhteen päättymisestä, ei edes koskaan seurusteltu. En ole vieläkään päässyt yli eikä edes helpota. Ihan samoja mietteitä, että tätäkö tämä loppuelämä nyt sitten on.

Voi niinkin käydä. Mä kohtasin työkaverina 15 vuotta sitten miehen, jonka kanssa oli semmoinen henkinen yhteys jonka kanssa ei ikinä ennen kenenkään kanssa. Rakastuin ja ihastuin syvästi, kun siinä vuosia oltiin työkavereina. Mutta mies oli varattu, ei meille tullut ikinä mitään vaikka tiesin että hänkin tunsi samoin. Kun hän vaihtoi työpaikkaa, hänelläkin oli kyyneleet silmissä kun hyvästeli minut. Mutta minä tiesin heti silloin, että mä en tule rakastamaan ketään muuta tässä elämässä, ja niin on käynyt. Sinkkuna ja selibaatissa elellyt jo 15 vuotta, enkä usko että vaan pystyn keneenkään ra

Hän olisi halunnut minut myös. Mutta hän, kuten minäkin, ollaan myös sellaisia ihmisiä, että ajatellaan että kun on naimisiin menty, ei sitä rikota enää vaikka haluaisi jotain muuta. Varsinkin kun hänellä oli 3 lastakin, aika pieniä vielä. En minäkään olisi siinä tilanteessa edes huolinut häntä mihinkään suhteeseen, jos olisi sellaista ehdottanut. Eikä hän kokenut oikeaksi jättää vaimoa, joka ei ollut tehnyt mitään väärin. 

Mutta on tuossa toki pointtiakin, että olen luonut itselleni sellaisen traagisen melodramaattisen elämäntarinan, jossa henkilö rakastuu vain kerran elämässään, eikä saa tuota rakkauden kohdetta, ja sitten riutuu kaipuussa lopun ikäänsä. Romanttisissa tarinoissa sellainen nähdään jotenkin ylevänä, merkkinä rakkauden suuruudesta ja voimasta. Mutta kieltämättä se on tosielämässä aika raskas taakka, eikä oikeastaan edes moraalisessa mielessä mitenkään parempi, kuin se että jatkaa vaan elämäänsä ja lopettaa haikailun. Tosin minkä sille voikaan, kun yksikään muu mies ei vaan kiinnosta, ei ollenkaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pistän paremmaksi. Vuosi epämääräisen on-off suhteen päättymisestä, ei edes koskaan seurusteltu. En ole vieläkään päässyt yli eikä edes helpota. Ihan samoja mietteitä, että tätäkö tämä loppuelämä nyt sitten on.

Voi niinkin käydä. Mä kohtasin työkaverina 15 vuotta sitten miehen, jonka kanssa oli semmoinen henkinen yhteys jonka kanssa ei ikinä ennen kenenkään kanssa. Rakastuin ja ihastuin syvästi, kun siinä vuosia oltiin työkavereina. Mutta mies oli varattu, ei meille tullut ikinä mitään vaikka tiesin että hänkin tunsi samoin. Kun hän vaihtoi työpaikkaa, hänelläkin oli kyyneleet silmissä kun hyvästeli minut. Mutta minä tiesin heti silloin, että mä en tule rakastamaan ketään muuta tässä elämässä, ja niin on käynyt. Sinkkuna ja selibaatissa elellyt jo 15 vuotta, enkä usko että vaan pystyn keneenkään rakastumaan enää. Se oli siinä, se minun kumppani,

Mullakin oli tällainen saavuttamaton ihastus. Joo, varmasti oli mielikuvia ja fantasiaa, vailla todellisuutta, mutta loppuelämän tämä tyyppi takaraivossa kummittelee. Olen tässä välissä tavannut ihania ihmisiä, jotka haluavat oikeasti olla kanssani, joihin itsekin ihastun, mutta koskaan ei ole vielä eteen tullut sellaista ihmistä, joka täysin pyyhkisi pois tuon yhden kummituksen. En usko, että sellaista ihmistä onkaan. En usko, että tuo saavuttamaton häviää koskaan täysin päästäni, koska jäi saavuttamattomaksi. 

Ukkosi taisi olla oikea kultakimpale, kun vuositolkulla hänen peräänsä itket.

Ensin voimaannutaan, aletaan etsimään vikoja puolisosta, haetaan erosympatioita tutuilta ja tuntemattomilta, erotaan ja sitten huomataan että voi ei eihän tää ollutkaan tie autuuteen ja onneen ja sitten kadutaan ja märistään.

Uusfeminismillä ja sen lieveilmiöillä on paskottu jo lukemattomat pitkät liitot, ydinperheet ja parisuhteet.

Vierailija kirjoitti:

Viivi huomasi 12 vuotiaana ettei koko maailma rakastakaa häntä. Teininä tulee syömishäiriö ja kiltin tytön syndrooma, parikymppisenä erityisherkkyys, kolmekymppisenä syrjitään äitiyden takia, nelikymppisenä tyhmä aviomies ei arvosta kristallikurssilla löytynyttä sisäistä jumalatarta, viisikymppisenä ei päästetä pörssiyhtiön hallitukseen ja kuusikymppisenä miehet syrjivät, kun eivät tarjoa leffarooleja.

Seitsemänkymppisenä naista vasta syrjitäänkin. Koska miehet sovinistisuuttaan kuolevat ja vievät parhaat hautapaikat nuorempina kuin naiset, vanhustenhoidon ongelmat koskevat enemmän naisia, koska miehet kuolevat liian aikaisin ja jättävät toksisuuttaan naiset Esperi Caren lattioille.

Naiset on pahimpia marttyyreja sitten Jeesuksen läpi elämänsä. 

Tämä. Onneksi syyllinen on aina helppo löytää ja tunnistaa, sillä on kikkeli. Aina.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pistän paremmaksi. Vuosi epämääräisen on-off suhteen päättymisestä, ei edes koskaan seurusteltu. En ole vieläkään päässyt yli eikä edes helpota. Ihan samoja mietteitä, että tätäkö tämä loppuelämä nyt sitten on.

Voi niinkin käydä. Mä kohtasin työkaverina 15 vuotta sitten miehen, jonka kanssa oli semmoinen henkinen yhteys jonka kanssa ei ikinä ennen kenenkään kanssa. Rakastuin ja ihastuin syvästi, kun siinä vuosia oltiin työkavereina. Mutta mies oli varattu, ei meille tullut ikinä mitään vaikka tiesin että hänkin tunsi samoin. Kun hän vaihtoi työpaikkaa, hänelläkin oli kyyneleet silmissä kun hyvästeli minut. Mutta minä tiesin heti silloin, että mä en tule rakastamaan ketään muuta tässä elämässä, ja niin on käynyt. Sinkkuna ja selibaatissa elellyt jo 15 vuotta, enkä usko että vaan pystyn keneenkään rakastumaan enää. Se oli siinä, se minun kumppani,

Kohtasin myös tällaisen saavuttamattoman sielunkumppanin. Vuosikausia siinä meni, että tunteet laimenivat. Mutta nyt 20 vuotta jälkikäteen mietin, että tulipahan "tuhlattua" vuosia saavuttomattonaan. Jos molemmat olisivat 100% sitä halunneet, se olisi toteutunut. Ehkä se oli tarkoitettu, mutta toisessa elämässä - älä tuhlaa tätä elämääsi saavuttamattomaan. Mene eteenpäin, muita ihmisiä tulee kyllä vastaan ihan varmasti. Se toinen osapuoli on jatkanut elämäänsä, jos sinä et sitä tee, se on oma menetyksesi. Elämällä on paljon tarjottavaa, kun annat sille tilaisuuden.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pistän paremmaksi. Vuosi epämääräisen on-off suhteen päättymisestä

Hän olisi halunnut minut myös. Mutta hän, kuten minäkin, ollaan myös sellaisia ihmisiä, että ajatellaan että kun on naimisiin menty, ei sitä rikota enää vaikka haluaisi jotain muuta. Varsinkin kun hänellä oli 3 lastakin, aika pieniä vielä. En minäkään olisi siinä tilanteessa edes huolinut häntä mihinkään suhteeseen, jos olisi sellaista ehdottanut. Eikä hän kokenut oikeaksi jättää vaimoa, joka ei ollut tehnyt mitään väärin. 

Mutta on tuossa toki pointtiakin, että olen luonut itselleni sellaisen traagisen melodramaattisen elämäntarinan, jossa henkilö rakastuu vain kerran elämässään, eikä saa tuota rakkauden kohdetta, ja sitten riutuu kaipuussa lopun ikäänsä. Romanttisissa tarinoissa sellainen nähdään jotenkin ylevänä, merkkinä rakkauden suuruudesta ja voimasta. Mutta kieltämättä se on tosielämässä aika raskas taakka, eikä oikeastaan edes moraalisessa mielessä mitenkään parempi, kuin se että jatkaa vaan elämäänsä ja lopettaa haikailun. Tosin minkä sille voikaan, kun yksikään muu mies ei vaan kiinnosta, ei ollenkaan.

Niin no kuka näistä nyt on toisen puolesta sanomaan. Rakkaus on aika subjektiivinen käsite, varma tuo tapa nähdä rakkaus on vähintään yhtä oikea kuin muutkin. Itse ajattelen, että jos se olisi klassisesti ajateltuna "tarkoitettu", niin se olisi toteutunut. Rakkaus löytää aina keinot. Itselle taas on vaikeinta hyväksyä, että joku tuntui itsestä niin oikealta ja silti valitsi jonkun muun. Että se oma tuntemus toisesta voi olla niin väärä.

Minulla ei siis ollut alunperin näin naiivi kuva rakkaudesta. Se kolahdus oli vain niin kova, että sai kyynisenkin uskomaan että sellainen suuri rakkaus on totta. Tunne, että nyt minä ymmärrän mistä ne rakkaustarinat kertoo, mistä rakkauslaulut kirjoitetaan. Ja sitten se ei ollutkaan totta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pistän paremmaksi. Vuosi epämääräisen on-off suhteen päättymisestä, ei edes koskaan seurusteltu. En ole vieläkään päässyt yli eikä edes helpota. Ihan samoja mietteitä, että tätäkö tämä loppuelämä nyt sitten on.

Kohtasin myös tällaisen saavuttamattoman sielunkumppanin. Vuosikausia siinä meni, että tunteet laimenivat. Mutta nyt 20 vuotta jälkikäteen mietin, että tulipahan "tuhlattua" vuosia saavuttomattonaan. Jos molemmat olisivat 100% sitä halunneet, se olisi toteutunut. Ehkä se oli tarkoitettu, mutta toisessa elämässä - älä tuhlaa tätä elämääsi saavuttamattomaan. Mene eteenpäin, muita ihmisiä tulee kyllä vastaan ihan varmasti. Se toinen osapuoli on jatkanut elämäänsä, jos sinä et sitä tee, se on oma menetyksesi. Elämällä on paljon tarjottavaa, kun annat sille tilaisuuden.

Valitettavasti eteenpäin siirtyminen ei ole tahdonalainen asia jos vielä rakastaa. Eikä ole reilua ottaa uutta puolisoa lääkitsemään jos kuitenkin rakastaa entistä

Tarvitset kunnon perspanon niin alkaa se ex häipyä mielestä! 

Vierailija kirjoitti:

Ensin voimaannutaan, aletaan etsimään vikoja puolisosta, haetaan erosympatioita tutuilta ja tuntemattomilta, erotaan ja sitten huomataan että voi ei eihän tää ollutkaan tie autuuteen ja onneen ja sitten kadutaan ja märistään.

Uusfeminismillä ja sen lieveilmiöillä on paskottu jo lukemattomat pitkät liitot, ydinperheet ja parisuhteet.

En minä ainakaan sen ex-puolisoni perään haikaile, kyllä se on joku ihan toinen.

Vierailija kirjoitti:

Tarviit uuden miehen

onko ap mies vai nainen?

Itselläni pahimmasta yli pääsemiseen meni 3.5 vuotta, ex petti ja jätti, lapset oli tosi pieniä silloin.

Kyllä se vielä helpottaa vaikkei vuodessa helpottaisikaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pistän paremmaksi. Vuosi epämääräisen on-off suhteen päättymisestä, ei edes koskaan seurusteltu. En ole vieläkään päässyt yli eikä edes helpota. Ihan samoja mietteitä, että tätäkö tämä loppuelämä nyt sitten on.

Valitettavasti eteenpäin siirtyminen ei ole tahdonalainen asia jos vielä rakastaa. Eikä ole reilua ottaa uutta puolisoa lääkitsemään jos kuitenkin rakastaa entistä.

Olen eri, mutta tästä samaa mieltä. Se olisi ehdottomasti väärin sitä uutta kumppania kohtaan.

Ja mietin vielä tuota sinun tapaustasi. Naimisissa oleva mies antaa toisen naisen uskoa, että hän on miehen elämän nainen. Se on todella julmaa ja monella tasolla väärin kaikkia osapuolia kohtaan, sekä sinua että vaimoa. Sinä ilmeisesti näet tuon jonkinlaisena ylevänä uhrautumisena, mutta mitä enemmän tuota tarkastelee, sitä itsekkäämmältä se alkaa vaikuttaa. Monelle tuo olisi paljon pahempi petos kuin fyysinen pettäminen.

Ehkä sinunkin kannattaisi pudottaa ne vaaleanpunaiset lasit kasvoilta ja miettiä, oliko se rakkauden kohde nyt kuitenkaan sellainen supermoraalinen pyhimys kuin olet ajatellut. Haluaisitko itse, että oma puolisosi toimisi selkäsi takana noin?

Minäkin uskon siihen että jos aidosti on rakastunut toiseen (en sano että ei välittäisi tai olisi muita tunteita myös rakkaudellisia), niin ei silloin hylkää ja jätä eikä ole valitsematta toista. Juuri tuo pilvilinnoissa oleminen ja ajattelu jostain suuresta kielletystä rakkaudesta sekä siitä että ajattelee että olisi se minut valinnut jos.. Niin se estää sinun irtipääsemisesi. Elät loppuelämäsi kiinni sinun haavemaailmassasi. Ja sinulta menee sinun elämäsi ohi.