Lue keskustelun säännöt.
Vuosi erosta enkä yhtään toipunut
27.02.2025 |
Tuntuu että shokkivaihe on vasta hieman takana, edelleen hallitsemattomia itkuja tulee lähes päivittäin. Arki on päivä kerrallaan selviytymistä. Ei ole auttanut terapia, ei lääkitys, ei mukava tekeminen, ei mikään. Tätäkö loppuelämä on?
Kommentit (68)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei loppuelämä, mutta jonkin aikaa on matalaliitoa. Surun kesto on yksilöllistä. Voimia!
Pistän paremmaksi. Vuosi epämääräisen on-off suhteen päättymisestä, ei edes koskaan seurusteltu. En ole vieläkään päässyt yli eikä edes helpota. Ihan samoja mietteitä, että tätäkö tämä loppuelämä nyt sitten on.
Se on sitä mitä sinä päätät sen olevan.
Elämällä on sulle varmasti vielä paljon annettavaa. Ole armollinen itsellesi. Jos on ollut suuria tunteita ja sydän on särkynyt, kyllä siitä toipumiseen aikaa menee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olet määritellyt oman arvosi sen ihmisen kautta, mikä on niin väärin kuin olla voi. Rakenna itsetuntosi uudestaan, tai elämästä ei tule mitään.
Ei se loppuelämä ole, mutta pitkään voi kestää. Mulla kesti yli 10 vuotta, mutta johtui siitä että mulla oli muitakin ongelmia kuten sosiaalisten tilanteiden pelko, jonka takia menetettyäni eron myötä käytännössä kaikki ihmissuhteeni jäin täysin yksinäiseksi, ja aloin lääkitä sitä yksinäisyyttä alkoholilla. Siinähän se meni tissutellessa 10 vuotta. Sen jälkeen kyllästyin itsekin jatkuvaan jokapäiväiseen juomiseeni, joka ei enää tuottanut edes iloa, ja vähensin kohtuukäyttöön. Jouduin myös käymään yli vuoden terapiassa, jossa hoidettiin mun syvästi vaurioitunutta itsetuntoa ja sosiaalista fobiaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei ole, mutta sinun on saatava surra menetyskokemustasi niin kauan kuin se on sinulle tarpeellista.
Jotkut sanovat, että toipumisessa menee yhtä kauan kuin suhde kesti. En tiedä, minulla meni kymmenen vuotta. Toki siinä oli parempia vaiheita välillä, mutta kyllä se niin kauan kesti. Lisäksi terapiaa, uusia suhteita, jotka eivät kestäneet ja lopulta sen hyväksyminen, että on parempi olla ilman miestä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Pistän paremmaksi. Vuosi epämääräisen on-off suhteen päättymisestä, ei edes koskaan seurusteltu. En ole vieläkään päässyt yli eikä edes helpota. Ihan samoja mietteitä, että tätäkö tämä loppuelämä nyt sitten on.
Voi niinkin käydä. Mä kohtasin työkaverina 15 vuotta sitten miehen, jonka kanssa oli semmoinen henkinen yhteys jonka kanssa ei ikinä ennen kenenkään kanssa. Rakastuin ja ihastuin syvästi, kun siinä vuosia oltiin työkavereina. Mutta mies oli varattu, ei meille tullut ikinä mitään vaikka tiesin että hänkin tunsi samoin. Kun hän vaihtoi työpaikkaa, hänelläkin oli kyyneleet silmissä kun hyvästeli minut. Mutta minä tiesin heti silloin, että mä en tule rakastamaan ketään muuta tässä elämässä, ja niin on käynyt. Sinkkuna ja selibaatissa elellyt jo 15 vuotta, enkä usko että vaan pystyn keneenkään rakastumaan enää. Se oli siinä, se minun kumppani, mutta olosuhteet ei sallineet suhdetta joten ollaan yksin sitten.
Viivi huomasi 12 vuotiaana ettei koko maailma rakastakaa häntä. Teininä tulee syömishäiriö ja kiltin tytön syndrooma, parikymppisenä erityisherkkyys, kolmekymppisenä syrjitään äitiyden takia, nelikymppisenä tyhmä aviomies ei arvosta kristallikurssilla löytynyttä sisäistä jumalatarta, viisikymppisenä ei päästetä pörssiyhtiön hallitukseen ja kuusikymppisenä miehet syrjivät, kun eivät tarjoa leffarooleja.
Seitsemänkymppisenä naista vasta syrjitäänkin. Koska miehet sovinistisuuttaan kuolevat ja vievät parhaat hautapaikat nuorempina kuin naiset, vanhustenhoidon ongelmat koskevat enemmän naisia, koska miehet kuolevat liian aikaisin ja jättävät toksisuuttaan naiset Esperi Caren lattioille.
Naiset on pahimpia marttyyreja sitten Jeesuksen läpi elämänsä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
kovaa nussimista vaan ..satunnaisia seksisuhteita..auttaa..
Ero on monesti vaikea huolimatta siitä millainen suhde oli tai miten kauan se lopulta kesti! Usein vasta uusi ihastus parantaa haavat ja tuo sellaisen sopivan unohduksen. Itsellä takana sekä pitkästä avioliitosta ero joka ei lopulta ollut niin vaikea kuin kolmen vuoden suhteesta ero vaikka vain tapailu kyseessä, elämäntilanne-eron takia. Koin olevani rakastunut ja jätetyksi tuleminen sattui pari vuotta niin et olin ihan jotenki tyhjä henkisesti vaikka esitin normaalia.
Sittenmmin löysin kuitenkin aivan ihanan uuden suhteen ja olen nyt onnellisempi kuin koskaan, olin kuitenkin jo 44v kun tavattiin että tällä iälläkin on mahdollista rakastua kunnolla ja löytää se elämän rakkaus. Tsemppiä ja elä menetä toivoa!!
Ensiavuksi; tee asioita joista nautit, treenaa, sauno, tapaa ystäviä, helli lemmikkiä, käy hierojalla, aloita uusi harrastus, buukkaa ystävän kanssa matka. Älä seuraa somessa exää, rajoita puhumista hänestä ystävien kanssa, käy terapiassa jos mahdollista. Kertakin auttoi itseä! Ja muista et tuolla on aivan ihania miehiä ja ihmisiä jotka sä voit vielä elämäsi aikana tavata, sitten tää hetki näyttää joltain kaukaiselta muistoilta vaan!
N47
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä pohdin samaa aikanaan ja viisaampi ystäväni sanoi, että vuosi on todella lyhyt aika. Vahvistan tämän. Toipuminen lähti minulla käyntiin 1,5 v kohdalla. Parin vuoden jälkeen oli kaikki jo aika hyvin, mutta Vielä viiden vuoden jälkeen välillä itketti.
lue tara brach: ehdoton hyväksyminen
Rakastatko edelleen vai kaipaatko vain seuraa, kulujen jakajaa, steatusta.. Ikävöitkö oikeasti exää? Olitko siis jätetty?
Kai jotain hyvääkin on? Saat päättää itse kaikesta. Onko sinulla kiva asunto, haluaisitko muuttaa muualle? Oletko jäänyt kotiin itkemään vai yrittänyt elää, tavata ihmisiä ym. Käytkö töissä? Miten läheisesi suhtautuvat?
Kannattiko pihdata. Tai ainakin näin voisi kysyä ex-vaimolta.
Jos ei pääse irti, niin tutkii sitä häpeää. Et osaa sitä tunnistaa ja käsitellä. Häpeä se siellä useimmiten jossain pilkistää Tai on piilossa.
Vierailija kirjoitti:
Viivi huomasi 12 vuotiaana ettei koko maailma rakastakaa häntä. Teininä tulee syömishäiriö ja kiltin tytön syndrooma, parikymppisenä erityisherkkyys, kolmekymppisenä syrjitään äitiyden takia, nelikymppisenä tyhmä aviomies ei arvosta kristallikurssilla löytynyttä sisäistä jumalatarta, viisikymppisenä ei päästetä pörssiyhtiön hallitukseen ja kuusikymppisenä miehet syrjivät, kun eivät tarjoa leffarooleja.
Seitsemänkymppisenä naista vasta syrjitäänkin. Koska miehet sovinistisuuttaan kuolevat ja vievät parhaat hautapaikat nuorempina kuin naiset, vanhustenhoidon ongelmat koskevat enemmän naisia, koska miehet kuolevat liian aikaisin ja jättävät toksisuuttaan naiset Esperi Caren lattioille.Naiset on pahimpia marttyyreja sitten Jeesuksen läpi elämänsä.
Ja feminismi teki tästä poliittisen aseen.
Vierailija kirjoitti:
Viivi huomasi 12 vuotiaana ettei koko maailma rakastakaa häntä. Teininä tulee syömishäiriö ja kiltin tytön syndrooma, parikymppisenä erityisherkkyys, kolmekymppisenä syrjitään äitiyden takia, nelikymppisenä tyhmä aviomies ei arvosta kristallikurssilla löytynyttä sisäistä jumalatarta, viisikymppisenä ei päästetä pörssiyhtiön hallitukseen ja kuusikymppisenä miehet syrjivät, kun eivät tarjoa leffarooleja.
Seitsemänkymppisenä naista vasta syrjitäänkin. Koska miehet sovinistisuuttaan kuolevat ja vievät parhaat hautapaikat nuorempina kuin naiset, vanhustenhoidon ongelmat koskevat enemmän naisia, koska miehet kuolevat liian aikaisin ja jättävät toksisuuttaan naiset Esperi Caren lattioille.Naiset on pahimpia marttyyreja sitten Jeesuksen läpi elämänsä.
Mikä aloittajasta tekee marttyyrin? Sattuuko päähän olla noin tyhmä?
Yhyy, tavallinen arki on loputonta kärsimystä töissä on kamalaa, perhe-elämä on ankeaa ja ihmissuhteet ahdistavat, yhyy.