Vuosi erosta enkä yhtään toipunut

Vierailija kirjoitti:

Minäkin uskon siihen että jos aidosti on rakastunut toiseen (en sano että ei välittäisi tai olisi muita tunteita myös rakkaudellisia), niin ei silloin hylkää ja jätä eikä ole valitsematta toista. Juuri tuo pilvilinnoissa oleminen ja ajattelu jostain suuresta kielletystä rakkaudesta sekä siitä että ajattelee että olisi se minut valinnut jos.. Niin se estää sinun irtipääsemisesi. Elät loppuelämäsi kiinni sinun haavemaailmassasi. Ja sinulta menee sinun elämäsi ohi.

Niin no, itsehän ajattelen juuri noin että olisi valinnut minut jos olisi oikeasti rakastanut, mutta ei se ole minua auttanut eteenpäin. Siinä missä joku painii kohtalon erilleen raastaman tosirakkauden kanssa, joku toinen voi painia ihan yhtä kauan yksipuoliseksi ymmärretyn rakkauden kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Sama. Mulla vielä se, kun ero tuli iässä, jossa ei millään jaksaisi enää aloittaa uudelleen - täytin 50 viime elokuussa, oltiin oltu 25 vuotta naimisissa. Mies jätti nuoremman naisen takia täysin yllättäen. Multa meni eron myötä myös käytännössä kaikki sosiaaliset suhteet. Vanhemmat on jo kuolleet, sisaruksia ei ole, olen aina ollut introvertti ja jotenkin helposti joka paikassa kiusattu ja hyljeksitty ihminen, joten avioliiton myötä saamani sosiaalinen elämä on ollut ainoa mitä mulla on koskaan ollut, lapsenakaan ei ollut kavereita. Miehen lähdön myötä yhteiset tutut jotka oli miehen kautta, ei enää halunneet pitää yhteyttä minuun.

Enkä mä vaan jaksa enää etsiä uusia ihmisiä, enkä harrastuksia, enkä mielekkyyttä elämään. Tuntuu että olen liian vanha, liian väsynyt, en jaksa enkä pysty. Erakoidun vaan kämppääni, ja taitan terää pahimmalta yksinäisyydeltä iltaisin viiniä tissuttelemalla. Uutta miestä en enää edes ha

Noh. Eiköhän kannattaisi lopettaa se viinin lipittely ja itsesäälin ruokkiminen. Et voi elää vain toisten kautta, vaan sun on löydettävä oma itsesi. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minäkin uskon siihen että jos aidosti on rakastunut toiseen (en sano että ei välittäisi tai olisi muita tunteita myös rakkaudellisia), niin ei silloin hylkää ja jätä eikä ole valitsematta toista. Juuri tuo pilvilinnoissa oleminen ja ajattelu jostain suuresta kielletystä rakkaudesta sekä siitä että ajattelee että olisi se minut valinnut jos.. Niin se estää sinun irtipääsemisesi. Elät loppuelämäsi kiinni sinun haavemaailmassasi. Ja sinulta menee sinun elämäsi ohi.

Niin no, itsehän ajattelen juuri noin että olisi valinnut minut jos olisi oikeasti rakastanut, mutta ei se ole minua auttanut eteenpäin. Siinä missä joku painii kohtalon erilleen raastaman tosirakkauden kanssa, joku toinen voi painia ihan yhtä kauan yksipuoliseksi ymmärretyn rakkauden kanssa.

Miten itse näet että mikä asia olisi sellainen mikä auttaisi eteenpäin, huomaan että et ole ainakaan hyväksynyt asiaa? Huomaan että keskität todella paljon ajatuksia tällaisten asioiden käsittelyyn ja analysointiin. Silloin on varmasti todella vaikea päästä irti. 

Sinä taidat olla se jätetty?

Nimittäin jättäjä toipuu noista tilanteista aina nopeammin.

Ex-avovaimo jätti mut n. 20 vuoden seurustelun jälkeen. Aloin seurustella eka kertaa reilut 3 vuotta eron jälkeen ja sillä tiellä ollut nyt reilut 2 vuotta. Näen aika usein unia eksästä, mikä tietenkin ikävää. Rakastin häntä loppuun saakka niin paljon ja hän oli 20 vuotta paras ystäväni.

Ehdin sinkkuvaiheeni aikana myös ihastua ennen kaikkea fyysisesti yhteen työkaveriin, vaikkei ollut kovin läheinen henkisesti. Sen lisäksi ystävystyin niin syvästi toisen työkaverin kanssa, että kaikki oli henkisesti aivan ihanaa, ihan kuin seurustellessa,  paitsi se, ettei häntä voinut koskaan suudella, rakastella jne. Molemmat työkaverit olivat siis naimisissa. Nämä kolme eri naista jättivät joka tapauksessa minuun oudon kaipauksen ja alakulon ja estävät jotenkin nauttimasta täysipainoisesti nykyelämästäni. Kurjaltahan se tuntuu, totta kai.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minäkin uskon siihen että jos aidosti on rakastunut toiseen (en sano että ei välittäisi tai olisi muita tunteita myös rakkaudellisia), niin ei silloin hylkää ja jätä eikä ole valitsematta toista. Juuri tuo pilvilinnoissa oleminen ja ajattelu jostain suuresta kielletystä rakkaudesta sekä siitä että ajattelee että olisi se minut valinnut jos.. Niin se estää sinun irtipääsemisesi. Elät loppuelämäsi kiinni sinun haavemaailmassasi. Ja sinulta menee sinun elämäsi ohi.

Niin no, itsehän ajattelen juuri noin että olisi valinnut minut jos olisi oikeasti rakastanut, mutta ei se ole minua auttanut eteenpäin. Siinä missä joku painii kohtalon erilleen raastaman tosirakkauden kanssa, joku toinen voi painia ihan yhtä kauan yksipuoliseksi ymmärretyn rakkauden kanssa.

Miten itse näet että mikä asia olisi sellainen mikä auttaisi eteenpäin, huomaan että et ole ainakaan hyväksynyt asiaa? Huomaan että keskität todella paljon ajatuksia tällaisten asioiden käsittelyyn ja analysointiin. Silloin on varmasti todella vaikea päästä irti. 

Mä koen, että helpompi olisi mennä eteenpäin kun tietäisi, että toinen sentään oikeasti rakasti. Se  että on ollut hyväuskoisena suhteessa eikä toinen ralastanutkaan on traumatisoivaa tullessaan ilmi, ja siitä on hyvin vaikea päästä eteenpäin. Kun on tullut periaatteessa hyväksikäytetyksi. 

-eri

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minäkin uskon siihen että jos aidosti on rakastunut toiseen (en sano että ei välittäisi tai olisi muita tunteita myös rakkaudellisia), niin ei silloin hylkää ja jätä eikä ole valitsematta toista. Juuri tuo pilvilinnoissa oleminen ja ajattelu jostain suuresta kielletystä rakkaudesta sekä siitä että ajattelee että olisi se minut valinnut jos.. Niin se estää sinun irtipääsemisesi. Elät loppuelämäsi kiinni sinun haavemaailmassasi. Ja sinulta menee sinun elämäsi ohi.

Niin no, itsehän ajattelen juuri noin että olisi valinnut minut jos olisi oikeasti rakastanut, mutta ei se ole minua auttanut eteenpäin. Siinä missä joku painii kohtalon erilleen raastaman tosirakkauden kanssa, joku toinen voi painia ihan yhtä kauan yksipuoliseksi ymmärretyn rakkauden kanssa.

Miten itse näet että mikä asia olisi sellainen

Hassu kysymys. Jos minä tietäisin mikä auttaisi eteenpäin, niin kai minä olisin jo tehnyt niin. Ja joo, ei vatvominen auta, ei myöskään vatvomatta jättäminen. Hyväksymisestä, sitä tarjotaan ihmelääkkeeksi vähän joka asiaan, vähän samaan tapaan kuin ennen vanhaan käskettiin vaan hankkia hyvä itsetunto. Hyväksyntä ei kuitenkaan ole kaikilta osin tahdonalaista. Vaikka tietoinen mieli hyväksyisi, niin tunnemieli voi sitkeästi vastustaa, eikä sitä saa pakotettua (trust me I have tried).

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minäkin uskon siihen että jos aidosti on rakastunut toiseen (en sano että ei välittäisi tai olisi muita tunteita myös rakkaudellisia), niin ei silloin hylkää ja jätä eikä ole valitsematta toista. Juuri tuo pilvilinnoissa oleminen ja ajattelu jostain suuresta kielletystä rakkaudesta sekä siitä että ajattelee että olisi se minut valinnut jos.. Niin se estää sinun irtipääsemisesi. Elät loppuelämäsi kiinni sinun haavemaailmassasi. Ja sinulta menee sinun elämäsi ohi.

Mä koen, että helpompi olisi mennä eteenpäin kun tietäisi, että toinen sentään oikeasti rakasti. Se  että on ollut hyväuskoisena suhteessa eikä toinen ralastanutkaan on traumatisoivaa tullessaan ilmi, ja siitä on hyvin vaikea päästä eteenpäin. Kun on tullut periaatteessa hyväksikäytetyksi. 

 

-eri

Itsellä sama fiilis, että olisi helpompi päästä yli jos saisi jonkun vahvistuksen siitä että toisella olo tunteita ja välittämistä mukana. Mutta eihän sitä vahvistusta tule, kun se ei ole totta.

Vierailija kirjoitti:

Jotkut sanovat, että toipumisessa menee yhtä kauan kuin suhde kesti. En tiedä, minulla meni kymmenen vuotta. Toki siinä oli parempia vaiheita välillä, mutta kyllä se niin kauan kesti. Lisäksi terapiaa, uusia suhteita, jotka eivät kestäneet ja lopulta sen hyväksyminen, että on parempi olla ilman miestä.

Tilanteet ovat niin erilaisia. Ehkä tämä on jätetyn tilanne, mutta itselleni ero oli suuri helpotus ja vapautuminen ahdistavasta elämästä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotkut sanovat, että toipumisessa menee yhtä kauan kuin suhde kesti. En tiedä, minulla meni kymmenen vuotta. Toki siinä oli parempia vaiheita välillä, mutta kyllä se niin kauan kesti. Lisäksi terapiaa, uusia suhteita, jotka eivät kestäneet ja lopulta sen hyväksyminen, että on parempi olla ilman miestä.

Tilanteet ovat niin erilaisia. Ehkä tämä on jätetyn tilanne, mutta itselleni ero oli suuri helpotus ja vapautuminen ahdistavasta elämästä. 

Sama juttu, 10 v avioliiton päättymistä en juuri surrut vaan oli lähinnä helpotus. Siitä seuraavasta rakkaudesta en sitten olekaan vielä päässyt yli, vaikkei suhde ollut pitkä eikä vakaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minäkin uskon siihen että jos aidosti on rakastunut toiseen (en sano että ei välittäisi tai olisi muita tunteita myös rakkaudellisia), niin ei silloin hylkää ja jätä eikä ole valitsematta toista. Juuri tuo pilvilinnoissa oleminen ja ajattelu jostain suuresta kielletystä rakkaudesta sekä siitä että ajattelee että olisi se minut valinnut jos.. Niin se estää sinun irtipääsemisesi. Elät loppuelämäsi kiinni sinun haavemaailmassasi. Ja sinulta menee sinun elämäsi ohi.

Miten itse näet että mikä asia olisi sellainen mikä auttaisi eteenpäin, huomaan että et ole ainakaan hyväksynyt asiaa? Huomaan että keskität todella paljon ajatuksia tällaisten asioiden käsittelyyn ja analysointiin. Silloin on varmasti todella vaikea päästä irti. 

Vastaan vielä tuosta ajatuksien keskittämisestä. Sekään ei ole täysin tahdonalaista. Käsketään aina keksimään "muuta ajateltavaa", mutta minun kohdallani ei ole kyse siitä että elämä olisi tähän pysähtynyt. Päinvastoin, olen paennut tätä asiaa kaiken maailman projekteihin ja haalinut niin tehokkaasti sitä ns muuta elämää, että seuraavaksi olen burn outissa.

Ups

Tarinoita?

Itse erosin 1,5v sitten ja alan olla aika pitkällä erosta toipumisessa. Mua on auttanut eniten terapia. Tottakai välillä vieläkin nousee pettymyksen ja surun tunteita kun niin paljosta joutui erotessa luopumaan. Mutta aika kuluu ja koko ajan haavat paranee vaikkei sitä arjessa pysty näkemään. Prosessi on muuttanut itseä tosi paljon. Olen luopunut omista odotuksista sen suhteen mitä elämän pitäisi nyt olla. Ei elämän pidä olla mitään. Elämä itsessään on arvokas ja kaikkien elämään kuuluu kärsimystä. Meidän kohdalla se kärsimys tulee eroamisen kautta. Joku muu on vaikka vakavasti sairas. Ei elämä mene aina niin kuin haluaisi tai miten sen suunnittelee menevän. Näissä asioissa koen että asiat on lopulta jonkun itseä suuremman käsissä vaikken mikään uskovainen olekaan. 

Ps. Itseä on auttanut myös se että on saanut harrastaa seksiä uuden tuttavuuden kanssa. Jännitti tauon jälkeen aloittaa uuden ihmisen kanssa mutta on ihanaa kokea taas toisen ihmisen läheisyys, lämpö ja himo ;)

N32

50+ iässä on raskasta erota. Lonkka sökönä ja verenpaine 150. Sit tajuaa, että tulevilla lapsenlapsilla ei ole ehjää mummolaa, jossa riemuita jouluisin. Uuden kumppanin kanssa ei voi saada enää lapsiakaan, vaikka muuten on kivaa.

Jollain 30 v ihmisellä on kuitenkin yhä kroppa kunnossa ja libidoa. Jopa lisälapsia voi miettiä, tai sitä ekaa lasta.

Vierailija kirjoitti:

50+ iässä on raskasta erota. Lonkka sökönä ja verenpaine 150. Sit tajuaa, että tulevilla lapsenlapsilla ei ole ehjää mummolaa, jossa riemuita jouluisin. Uuden kumppanin kanssa ei voi saada enää lapsiakaan, vaikka muuten on kivaa.

Jollain 30 v ihmisellä on kuitenkin yhä kroppa kunnossa ja libidoa. Jopa lisälapsia voi miettiä, tai sitä ekaa lasta.

Minä huomasin 40+ erotessani, että miesten kiinnostus on pudonnut nollaan, jos ei ihan lattiaan sitä rimaa vedä. Kukaan ei tule esim baarissa juttelemaan. Arvasin, että ero nuoruuteen on iso, mutta en ehkä ajatellut että jo tässä iässä ollaan tilanteessa jossa mahdollisuudet uuteen parisuhteeseen on about nolla. Kolme vuotta sinkkuna, kiinnostuneita ollut yksi varattu ja huomattavasti nuorempi, ja kummankin kiinnostus rajoittui seksiin. Sama se on hakeutua nunnaluostariin.

Vierailija kirjoitti:

Itse erosin 1,5v sitten ja alan olla aika pitkällä erosta toipumisessa. Mua on auttanut eniten terapia. Tottakai välillä vieläkin nousee pettymyksen ja surun tunteita kun niin paljosta joutui erotessa luopumaan. Mutta aika kuluu ja koko ajan haavat paranee vaikkei sitä arjessa pysty näkemään. Prosessi on muuttanut itseä tosi paljon. Olen luopunut omista odotuksista sen suhteen mitä elämän pitäisi nyt olla. Ei elämän pidä olla mitään. Elämä itsessään on arvokas ja kaikkien elämään kuuluu kärsimystä. Meidän kohdalla se kärsimys tulee eroamisen kautta. Joku muu on vaikka vakavasti sairas. Ei elämä mene aina niin kuin haluaisi tai miten sen suunnittelee menevän. Näissä asioissa koen että asiat on lopulta jonkun itseä suuremman käsissä vaikken mikään uskovainen olekaan. 

Ps. Itseä on auttanut myös se että on saanut harrastaa seksiä uuden tuttavuuden kanssa. Jännitti tauon jälkeen aloittaa uuden ihmisen kanssa mutta on ihanaa k

Itsellä ei taas harmi kyllä ole auttanut edes seksi. Nuorempi mies ollut jo pidempään kuvioissa, ja seksi on loistavaa - suoraan sanottuna parempaa kuin sen kanssa jota haikailen - mutta ikävä ei helpota kuin korkeintaan sillä hetkellä kun toinen on iholla. Ei sillä, on se seksi ihan itsessäänkin kivaa ja kyllä minä tuosta pojasta tykkään. Mutta ikävä sitä toista kohtaan ei ole lievittynyt.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

50+ iässä on raskasta erota. Lonkka sökönä ja verenpaine 150. Sit tajuaa, että tulevilla lapsenlapsilla ei ole ehjää mummolaa, jossa riemuita jouluisin. Uuden kumppanin kanssa ei voi saada enää lapsiakaan, vaikka muuten on kivaa.

Jollain 30 v ihmisellä on kuitenkin yhä kroppa kunnossa ja libidoa. Jopa lisälapsia voi miettiä, tai sitä ekaa lasta.

Minä huomasin 40+ erotessani, että miesten kiinnostus on pudonnut nollaan, jos ei ihan lattiaan sitä rimaa vedä. Kukaan ei tule esim baarissa juttelemaan. Arvasin, että ero nuoruuteen on iso, mutta en ehkä ajatellut että jo tässä iässä ollaan tilanteessa jossa mahdollisuudet uuteen parisuhteeseen on about nolla. Kolme vuotta sinkkuna, kiinnostuneita ollut yksi varattu ja huomattavasti nuorempi, ja kummankin kiinnostus rajoittui seksiin. Sama se on hakeutua nunnaluostariin.

Missä näet vapaa-ajalla miehiä? Oletko käynyt koskaan esim. futis- tai lätkäotteluissa? Siellähän on paljon miehiä, fiksujakin.

7Upp

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

50+ iässä on raskasta erota. Lonkka sökönä ja verenpaine 150. Sit tajuaa, että tulevilla lapsenlapsilla ei ole ehjää mummolaa, jossa riemuita jouluisin. Uuden kumppanin kanssa ei voi saada enää lapsiakaan, vaikka muuten on kivaa.

Jollain 30 v ihmisellä on kuitenkin yhä kroppa kunnossa ja libidoa. Jopa lisälapsia voi miettiä, tai sitä ekaa lasta.

Minä huomasin 40+ erotessani, että miesten kiinnostus on pudonnut nollaan, jos ei ihan lattiaan sitä rimaa vedä. Kukaan ei tule esim baarissa juttelemaan. Arvasin, että ero nuoruuteen on iso, mutta en ehkä ajatellut että jo tässä iässä ollaan tilanteessa jossa mahdollisuudet uuteen parisuhteeseen on about nolla. Kolme vuotta sinkkuna, kiinnostuneita ollut yksi varattu ja huomattavasti nuorempi, ja kummankin kiinnostus rajoittui seksiin. Sama se on hakeutua nunnaluostariin.

No en oikeastaan. Mutta en usko, että kyse olisi siitä ettei miehiä tapaisi, vaan siitä etten vaan yksinkertaisesti enää kiinnosta sitä miestyyppiä josta itse olen kiinnostunut. Ei tarvitse olla rikas tai edes komea, mutta tietyllä tavalla poikamainen ja flirtti. Suurin osa sen tyypin kesytyskelpoisista miehistä on jo varattuja ja toisella kierroksella ne etsii nuorempaa.