Miksi et ole läheinen isäsi/äitisi kanssa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eivät olleet kykeneviä läheisyyteen.

Tämä pitää minun kohd

Minä valitsin elää yksin, etten vain pääd

Sehän se onkin. Vaikka olen oppinut sen että "näin pitää käyttäytyä", en ole oikeasti niin tunnekylmä kuin mihin tämä tilanne on minut asettanut. Minä en pysty näyttämään tunteitani, koska se "puoliso", joka tällä hetkellä elää samassa asunnossa, on etäinen eikä ota vastaan minua. Sen suhteen toivo on jo menetetty ja ollaan vain kämppiksiä.

Sara Siipolan laulussa lauletaan että "rakasta mua, rakasta mua, rakasta" ja nuo sanat osuvat syvälle.

Ymmärrän niin hyvin tuon päätöksesi elää yksin ja käsitellä näitä traumoja joita käytännössä yksinään henkisesti lapsuudessa ja nuoruudessa jä

Heillä ei ole itsellään ollut kykyä toimia toisin. Veikkaan että heidänkään Lapsuudessaan tai missään vaiheessa elämää ei ole moinen tullut mieleenkään? Mulla vähän samanlaiset lähtökohdat ja toinenkin lapseni kohdalla täysin toisin. Silti nämä asiat ovat jättäneet myös omaan vanhemmuuteeni jälkensä ja niistä olen lasteni kanssa puhunut

Kuolleiden kanssa on vaikeaa olla väleissä.

Isä on läheinen. 



Äitiä en ole nähnyt 15 vuoteen. Hän on alkoholisti ja mt-ongelmainen. On DG ja syö mt-lääkkeitä. Ei halua edes raitistua. Äidillä oli mt-ongelmia jo kun olin lapsi mutta jotenkin pysyi kasassa. Tilanne meni tosi pahaksi kun olin lukiossa.

Lapsuudessa olivat fyysisesti ja jenkisesti väkivaltaisia, aikuisuudessa henkisesti väkivaltaisia. En hengaile m*lkkujen kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Lapsuudessa olivat fyysisesti ja jenkisesti väkivaltaisia, aikuisuudessa henkisesti väkivaltaisia. En hengaile m*lkkujen kanssa.

*Henkisesti

Miksi AP kyselee tämmöisiä? Jokaisella on omanlaisensa syy. Minut ja veljeni ulkoistettiin jo vauvoiva isovanhemmille. Kouluun mennessä sitten tutustuttiin vanhempiin. Ei ollut kiva tuttavuus ja selkään saatiin joka päivä. Nyt ovat nekin pirut kuolleet.

Vierailija kirjoitti:

Isäni kuoli kun olin nuori, enkä minäkään oppinut koskaan olemaan oikea isä.

Suren myös kaikkia avioerolapsia jotka menettävät isän mallin vanhempien itsekkyyden takia.

Minä taas toivoin että se niin sanottu isä olisi kuollut tai äiti olisi eronnut.

Me 16 lasta oltiin vanhemmille vaan pääsylippu taivaaseen, äiti myönsi ihan suoraan ettei uskaltanut/ halunnut käyttää ehkäisyä ettei joutuisi helvettiin.

Meitä kohdeltiin laumana, lapset syömään, lapset nukkumaan, lapset kouluun. Isä luetteli kaikki tyttöjensä nimet rimpsuna kunnes oikea sattui kohdalle. 

Kuri pidettiin talossa remmillä. Kyllähän sillä sai aikansa pidettyä lapset siivosti, mutta kunnioitus ja rakkaus haihtui kyllä niihin selkäsaunoihin. Opittiin olemaan päällisinpuolin kiltisti, mutta kyllä minä jo lapsena vihasin molempaa vanhempaani. 

 

Kun täytti 18, näytettiin ovea. Kotoa sai mukaansa vaan omat vaatteet ja sen minkä pystyi todistamaan omakseen. Sitten hei hei. Isä soitti kerran vuodessa, syntymäpäivänä, äiti ei koskaan. He eivät ole esim käyneet koskaan luonani kylässä. 

 

Kumpaankaan ei ole mitään suhdetta, tuskin oikein on koskaan ollutkaan. En pidä yhteyttä, eivät myöskään he. Tuskin tunnistaisivat omia lastenlapsiaan jos sattumalta törmäisivät. Kerran vahingossa nähtiin äidin kanssa kaupungilla, ai sulla on vauva, mutta ei kysynyt nimeä eikä ikää. 

Toinen lähenteli ja toinen töni päin seinää

Menetin vanhempani kun olin nuori ja inhottaa ihmiset jotka ei arvosta omia vanhempiaan. Vanhempien menetys on kauheinta mitä lapsi voi kokea.

Vierailija kirjoitti:

Minut "jätettiin yksin" kun veljeni kuoli silloin kun olin 14v. Vanhemmat kävivät läpi omaa surutyötään ja minun piti pärjätä itsekseni tunteideni kanssa. Ei olla sen jälkeen lähennytty. Olen nyt jo päälle 40v ja vanhempani seitsenkymppisiä. Asutaan eripuolilla Suomea.

Ehkä voisi olla aika sinun korjata asiaa jotenkin? Tuollainen lukitsee helposti mielen ja sielun ja elämä täyttyy kivettyneellä murheella. Tuskin vanhemmista on siihen vieläkään, mutta sinä olet aikuinen. Vaikeaa, jos on trauma. Mutta ehkä hiljalleen voit tehdä jotain?

Vierailija kirjoitti:

Me 16 lasta oltiin vanhemmille vaan pääsylippu taivaaseen, äiti myönsi ihan suoraan ettei uskaltanut/ halunnut käyttää ehkäisyä ettei joutuisi helvettiin.

Meitä kohdeltiin laumana, lapset syömään, lapset nukkumaan, lapset kouluun. Isä luetteli kaikki tyttöjensä nimet rimpsuna kunnes oikea sattui kohdalle. 

Kuri pidettiin talossa remmillä. Kyllähän sillä sai aikansa pidettyä lapset siivosti, mutta kunnioitus ja rakkaus haihtui kyllä niihin selkäsaunoihin. Opittiin olemaan päällisinpuolin kiltisti, mutta kyllä minä jo lapsena vihasin molempaa vanhempaani. 

 

Kun täytti 18, näytettiin ovea. Kotoa sai mukaansa vaan omat vaatteet ja sen minkä pystyi todistamaan omakseen. Sitten hei hei. Isä soitti kerran vuodessa, syntymäpäivänä, äiti ei koskaan. He eivät ole esim käyneet koskaan luonani kylässä. 

 

Kumpaankaan ei ole mitään suhdetta, tuskin oikein on koskaan o

Voi olla heidän vaikea päästä taivaaseen. Se kunnkäsitykseni mukaan vaatii muutakin kuin vitustpaljon kersoja

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minut "jätettiin yksin" kun veljeni kuoli silloin kun olin 14v. Vanhemmat kävivät läpi omaa surutyötään ja minun piti pärjätä itsekseni tunteideni kanssa. Ei olla sen jälkeen lähennytty. Olen nyt jo päälle 40v ja vanhempani seitsenkymppisiä. Asutaan eripuolilla Suomea.

Ehkä voisi olla aika sinun korjata asiaa jotenkin? Tuollainen lukitsee helposti mielen ja sielun ja elämä täyttyy kivettyneellä murheella. Tuskin vanhemmista on siihen vieläkään, mutta sinä olet aikuinen. Vaikeaa, jos on trauma. Mutta ehkä hiljalleen voit tehdä jotain?

Niin. Lähinnä mietin että eikö tuo ole itsellekin aika raskasta. Valitettavasti vanhemmatkaan ei aina ole täydellisiä.

Vierailija kirjoitti:

Menetin vanhempani kun olin nuori ja inhottaa ihmiset jotka ei arvosta omia vanhempiaan. Vanhempien menetys on kauheinta mitä lapsi voi kokea.

Miten sinä arvostit omia vanhempiasi? Helppo huudella muille jos itse ei tarvitse tehdä mitään.

Itse keksin myös heti monia pahempia asioita kuin vanhempien kuolema, mitä lapsi voi kokea.

Vierailija kirjoitti:

Synnyin ei-toivottuna vahinkolapsena. Vanhempani menivät naimisiin muutama kuukausi ennen syntymääni. Olin vauvasta lähtien lähes aina jossain hoitopaikassa, kotona lähinnä vain yöt nukkumassa.

Ei ole yhtään ikävä vanhempiani, molemmat jo kuolleita. Yritän vain päästä eroon katkeruudestani. Negatiiviset tunteet syövät ihmistä itseään.

Erikoista, että mainitsit tuon naimisiinmenon juuri ennen syntymää ikäänkuin sillä olisi enemmänkin merkitystä. Minä menin naimisiin viimeisilläni raskaana ja rakastan lastani yli kaiken. Muistan myös kertoa sen hänelle edelleen vaikka lapseni on jo aikuinen.

Vanhemmat olivat kiinni töissään, en ole oikeastaan koskaan kertonut heille mitään tärkeää. Ei olla riidoissa, mutta ei kovin läheisiäkään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eivät olleet kykeneviä läheisyyteen.

Tämä pitää minun kohd

Minä valitsin elää yksin, etten vain pääd

Sehän se onki

 

 "Heillä ei ole itsellään ollut kykyä toimia toisin. Veikkaan että heidänkään Lapsuudessaan tai missään vaiheessa elämää ei ole moinen tullut mieleenkään? Mulla vähän samanlaiset lähtökohdat ja toinenkin lapseni kohdalla täysin toisin. Silti nämä asiat ovat jättäneet myös omaan vanhemmuuteeni jälkensä ja niistä olen lasteni kanssa puhunut"

Asia on juuri noin niinkuin sanoit. Isällä oli isä ollut sodassa ja oli vielä sellainen että lasten "koulu" oli sitä että hoidettiin navettahommat ja se riitti. Isän äiti oli aina päästänyt pojan kouluun kun isän isän silmä oli välttänyt, mutta läksyt tehtiin vasta sitten jos jäi aikaa. Äidin isä oli myös sodassa ja kyllä ne traumat ovat olleet selviä myös sen puolen suvussa.

Äidillä taas kävi niin että hän tuli sisarussarjastaan, jossa on vanhin, nuorimpana raskaaksi ja on ollut koko elämänsä, sen mitä olen kuullut, katkera siitä ettei hän päässyt opiskelemaan ja etenemään elämässään, kun piti meitä lapsia hoitaa. En itse kuullut tuota, koska olen sen verran nuori, mutta vanhemmat sisarukset ovat tuosta monta kertaa sanoneet. En tiedä kuinka onnellinen heidän keskinäinen liittonsa on ollut, koska sen on nähnyt pelkästään käytännöstä että naimisissa ollaan kun sormessa on sormukset. Jos pitäisi sanoa että kuka minut kasvatti, niin vanhemmat sisarukset. Koska olen melkein keskimmäinen lapsi, joten äiti oli jo tottunut siihen että lapset kyllä selviää, eivätkä ole maailman keskipiste.

Kun siihen sitten vielä lisätään uskonnollisuus, vaikka itse olen ihan pelkkä pakana, niin lapsena kuuli sitä kuinka esimerkiksi sirkus on "perkeleestä" mikä oli melkoinen konflikti kun kaikki muut lapset olivat innoissaan ja tietysti tiesin television kautta mitä sirkus on, mutta sitten vanhemmat sanoo että se sirkus ei ole muka sopivaa ja kukaan ei selittänyt että miksi muka ei. Onneksi vanhemmat eivät olleet mitään tuputtajia ja tuo uskonnollisuus minussa kuoli sillä hetkellä kun nuorena kuulin vanhempien puhuvan Jumalan tahdosta, ja kun nämä kaksi, joiden kuvittelin tietävän mitä jumala oikein sanoo ja tahtoo, olevan eri mieltä asiasta. Sillä hetkellä aikuistuin kun ymmärsin että nämä kaksi, siihen mennessä kaikkivoipaa ja kaikkitietävää ihmistä ovatkin ihan "tavallisia" ihmisiä jotka tekevät virheitä. Minusta katosi uskonnollisuus sen siliän tien ja samassa myös annoin anteeksi vanhemmille sen etteivät he todellakaan tienneet että miten meitä olisi pitänyt kasvattaa. Minulla on vanhin veli joka on katkera siitä miten vanhemmat on meitä kasvattaneet, mutta minä ymmärrän sen heidän puutteensa ja siksi he, ihmisinä, eivät minua vaivaa, vaikka tietysti se kasvatustyö on ollut hyvin heikkoa. Onneksi tuota katkeruutta ei ole tullut, koska katkeruus syö ihmistä.

Äiti oli N ja isällä voimakkaat AS-piirteet. Kuolleet. Mutta heidän sekoiluistaan ei saa vieläkään puhua.

Näitä lukiessa täytyy taas olla kiitollinen siitä, että itellä oli edes jotenkuten asialliset vanhemmat. Itse asiassa ihan loistavat, vaikka nuorina ja hölmöinä paljon mokailivatkin asioita. Mutta kuitenkin tapahtui, ainakin äitini kohdalla jotain ryhdistäytymistä. Olinkin äitini kanssa oikeastaan yhä enenevässä määrin läheinen hänen ikääntyessään ja hänen poismenonsa sattui todella paljon. 

Isänikin jollain tavalla tajusi munanneensa ja yritti lähentyä minun ja veljeni kanssa vanhemmalla iällä, mutta koska hän oli alkoholisoitunut aika pahasti, se oli muuttanut hänen persoonansa todella iljettäväksi. Ja hän tajusi sen loppumetreillä itsekin, mutta ei voinut enää asialle mitään muuta kuin masentua entisestään. Se oli todella surullista, minä koin sääliä ja empatiaa häntä kohtaan ja autoin kaikessa missä pystyin, mutta hän enimmäkseen torjui minut. Äitini antoi auttaa itseään ja se oli todella voimaannuttavaa.

Olen myös itse koko elämäni kärsinyt masennuksesta ja muista mielenterveyden ongelmista, käynyt suorastaan läpi helvetin liekit. Joten siitäkin syystä olen kyennyt lopulta antamaan anteeksi vanhemmilleni. He olivat oman aikansa kasvatteja, sodan jälkeisen sukupolven tuotteita. Erityisesti äitiäni olen jälkikäteen suorastaan hämmästellyt. Hän jollain tavalla tiedosti kaikki aikalaisensa traumat. Hän esimerkiksi tosi aktiivisesti neuvoi mua rintaliivien ja menkkajuttujen kanssa. Olen vasta jälkikäteen tajunnut, ettei se kaikilla tytöillä todellakaan mennyt niin.