Elämä aikuisena on jatkuvaa stressiä, kohtalotovereita?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ajattele positiivisesti niin tuet hyvinvointiasi. Stressin ja huolenaiheita tulee ja menee, kaikki on vain elämässä lainaa ja hetken kestäviä ohi pyyhältäviä öngelmiä johon ei ölvi auta. Elämä on lyhyt ja ainutkertainen. Se miten katsoo maailmaa, hankkii uusia kokemuksia, ihmissuhteita ja taitoja ovat ne investointeja elämään mikä tekee elämästä rikkaampaa. Ei kannata murehtia asioita joihin ei voi vaikuttaa vaan keskittää aika ja energia mihin pystyy. 

Elämä ei ole tota mitä kerrot 

On se, jos valitsee positiivisen ajattelun jatkuvat stressaamisen ja murehtimisen sijaan. Maailma ei siihen kaadu, jos pesukone hajoaa tai saa potkut. Se on vain elämää. 

Ei, vaan elämä ei ole tota sisältöä varten mitä kerrot&nb

Mitä höpiset? Elämä on nimenomaan sitä varten, että hankitaan uusia kokemuksia ja taitoja eikä vain istuta kotona itkemässä, kun on niin kamalaa ja kurjaa. 

Ja sulla ei ole edes lapsia? :D

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ajattele positiivisesti niin tuet hyvinvointiasi. Stressin ja huolenaiheita tulee ja menee, kaikki on vain elämässä lainaa ja hetken kestäviä ohi pyyhältäviä öngelmiä johon ei ölvi auta. Elämä on lyhyt ja ainutkertainen. Se miten katsoo maailmaa, hankkii uusia kokemuksia, ihmissuhteita ja taitoja ovat ne investointeja elämään mikä tekee elämästä rikkaampaa. Ei kannata murehtia asioita joihin ei voi vaikuttaa vaan keskittää aika ja energia mihin pystyy. 

Elämä ei ole tota mitä kerrot 

On se, jos valitsee positiivisen ajattelun jatkuvat stressaamisen ja murehtimisen sijaan. Maailma ei siihen kaadu, jos pesukone hajoaa tai saa potkut. Se on vain elämää. 

Ei, vaan elämä ei ole tota sisältöä varten mitä kerrot&nb

No mitä sisältöä varten elämä sitten on, jos ikinä ei saa opetella mitään uutta eikä luoda ihmissuhteita? Ihminenhän aloittaa jo heti synnyttyään nuo asiat. Ensimmäiseksi opetellaan imemään tissistä tai pullosta maitoa ja siitä sitten vähitellen kaikenlaisia muita taitoja, kuten puhuminen, kävely, kirjoittaminen jne. Ihmissuhteitakin luodaan heti synnäriltä lähtien. Ensin niihin aikuisiin, jotka vauvaa hoitavat, myöhemmin mahdollisiin sisaruksiin ja muihin läheisiin, päiväkodissa kavereihin ja hoitajiin, koulussa kavereihin ja opettajiin jne. jne. Ei ole mahdollista elää ilman, että opettelee jotain uutta tai luo ihmissuhteita. 

Ei optimismi auta. Oikeasti. Kun on paha mieli, on paha mieli vaikka kuinka ajattelisi, että huonomminkin voisi olla.

Paha mieli menee ohi sitten kun on mennäkseen. Kun tule joku asia, joka tönäisee ajatukset iloisemmille urille. Pakottaminen ei toimi, kyllä pitää olla joku oikea kimmoke.

Vierailija kirjoitti:

Ei optimismi auta. Oikeasti. Kun on paha mieli, on paha mieli vaikka kuinka ajattelisi, että huonomminkin voisi olla.

Paha mieli menee ohi sitten kun on mennäkseen. Kun tule joku asia, joka tönäisee ajatukset iloisemmille urille. Pakottaminen ei toimi, kyllä pitää olla joku oikea kimmoke.

Nyt ei puhuta pahasta mielestä, vaan stressistä. Ne ovat kaksi eri asiaa. Eikä optimismi tarkoita sitä, että ikinä ei saa olla paha mieli. Optimismi on keino selvitä siitä pahasta mielestä ilman stressiä. Paha mieli on normaali osa elämää meistä jokaisella. Siksi siitä ei kannata ottaa stressiä, vaan antaa pahan mielen tulla ja mennä tarpeen mukaan. Se ei ole mitään pakottamista, jos ymmärtää, että kaikki tunteet kuuluvat elämään eikä yksikään tunne ole sellainen, jonka takia itselleen stressiä kannattaa ruveta ottamaan. 

Olen tuo - vielä tietomurronkin uhri. Totta, murtuma paranee jne., ja elämä jatkuu. Kuvaukseni oli vain yhden viikon epäonniset ja stressaavat tapahtumat. Mutta kun joka viikko tapahtuu jotain ylimääräistä - enemmän tai vähemmän - hätäännystä, hoppua, huolta - niin autonomisen hermoston rauhoittaminen onkin mystisen hankalaa. Iskee päälle jatkuva "taistele/pakene"-reaktio unettomuuksineen ja kehon fyysisiin oireiluihin. Kolmen pienen lapsen perheessä ja vastuullisessa työssä ei oikein osaa harrastaa mindfulnessia eikä siihen ehdi perehtymäänkään. Tämä elämänvaiheeni on nimenomaan niitä hurjia ruuhkavuosia, pienet lapset, iäkkäät monisairaat vanhemmat, keskittymistä vaativa työ, huushollin joltinenkin näpeissä pito. Olen jo siinä pisteessä, että puhelimen pärähdyskin saa hermoston kiihtymään.

Mulla menee niin, että selviän jotenkin kahdesta työstä, lasten asioista, vanhusten auttamisesta, kalliista autoremontista, omista terveyshuolista, yt-uhasta... Kunnes vaikka puhelin tilttaa, niin saan aivan lamauttavan olon, että en enää jaksa ta kykene. Tai joskus jonkun vaikean työpäivän jälkeen mummo soittaa, että nyt pitää tulla tarkistamaan sitä ja tuota, niin joudun mennä saunaan itkemään, kun kaikki voima niin fyysinen kuin psyykkinen vain katoaa jonnekin. 

Vierailija kirjoitti:

Olen tuo - vielä tietomurronkin uhri. Totta, murtuma paranee jne., ja elämä jatkuu. Kuvaukseni oli vain yhden viikon epäonniset ja stressaavat tapahtumat. Mutta kun joka viikko tapahtuu jotain ylimääräistä - enemmän tai vähemmän - hätäännystä, hoppua, huolta - niin autonomisen hermoston rauhoittaminen onkin mystisen hankalaa. Iskee päälle jatkuva "taistele/pakene"-reaktio unettomuuksineen ja kehon fyysisiin oireiluihin. Kolmen pienen lapsen perheessä ja vastuullisessa työssä ei oikein osaa harrastaa mindfulnessia eikä siihen ehdi perehtymäänkään. Tämä elämänvaiheeni on nimenomaan niitä hurjia ruuhkavuosia, pienet lapset, iäkkäät monisairaat vanhemmat, keskittymistä vaativa työ, huushollin joltinenkin näpeissä pito. Olen jo siinä pisteessä, että puhelimen pärähdyskin saa hermoston kiihtymään.

No niin no... tuossahan on ongelmana jokin muu kuin elämän epäreiluus itsessään tai huono onni tms. Ongelmasi ovat yhteiskunnallista laatua. Esimerkiksi se, että ikäpolvesi joutuu taistelemaan liikaa omasta oksastaan ja somemaailman tulo mukaan kuvioon ajaa ihmiset kilpailemaan täydellisyyttä vastaan pysyäkseen edes paikallaan. Eli jokaisesta onkin tullut oman elämänsä huippu-urheilija. Samaan aikaan jokainen ymmärtää, että huipulla urheileva on alttiina vammautumiselle ja loppuun palamiselle. Vähemmän vaativalla tasolla harrastaminen voisi olla kivaa toisella tapaa. Mutta onko sitoutunut jo niin monin köysin, ettei liikkumavaraa löydy tai muutosten järjestäminen kysyy voimia, joita ei enää ole?

Tilanne olisi aivan toinen, jos lapset hankittaisiin kaksikymppisenä, ja elämä olisi sen verran vähemmän hektistä, että isovanhemmat olisivat vielä siinä iässä ja oikein asennoituneet asiaan, että he eivät olisi vielä autettavia vaan avun lähde ja takapäivystäjä. Mutta elämä on rakennettu nykyisin niin tiukkaan muottiin, että nuorena lisääntyminen on vaikeaa ja riskaabelia useimmille. Elämän epävarmuus on laittanut nuoret aikuiset viivästyttämään kehitystään, ja keski-ikä ja elämän tosiasiat pamahtaa pommina päähän aivan yllättäen kesken ikuisen nuoruuden. Pohjimmiltaan kysymys on keskiluokan pudotustaistelusta ja maailman resurssien siirtymisestä muutamaan taskuun.

Tässäkin tilanteessa voitaisiin ottaa porukalla aikalisä, ja alkaa ohjelmallisesti keventämään vaatimustasoa ja järjestämään keskinäisiä avunantojärjestelmiä siinä missä niitä aiemminkin oli. Tunnen äitini ystävistä lähes jokaisen, koska olen ollut heillä hoidossa pienenä. He ovat ikään kuin sukua sen ansiosta. Ja minä olen kasvanut rohkeammaksi ihmiseksi, koska maailma oli avoimempi ja keskimäärin varsin luotettava paikka. Nykylapset ovat kovilla, jos he eivät tunne kuin muutaman ihmisen ja omat vanhemmatkin ovat loppuunpalaneita ja peloissaan.

Tänään havahduin siihen, että kun itse olen nyt selvittänyt tuon suman ja vanhemmat ovat haudassa, minä varoissa ja lapsi turvallisesti hyvinvoiva teini ja suhdekin voi paremmin kuin koskaan, kaikki ei olekaan ihan hyvin. Minulla on trauma noista tuskallisista vuosista. Edelleen puhelin viiltää hermojani ja minkään perintötalojen asioiden selvittely vie minut tilaan, jossa en voikaan tyytyväisenä rentoutua saatuani homman hoidettua, vaan jään kellumaan hartiat kiristyneinä eikä itsetyytyväisyydestä ole kuin hailea aavistus. Elämä on ollut epävarmaa aiemminkin, mutta nykyisin ihminen kadottaa toivonsa, ja sitä kautta kaiken muunkin. Ruuhkavuosissa minun oli täysin mahdoton luottaa siihen, että asiat ratkeavat ajallaan ja elämänvaihe ei ole ikuinen. Ja nyt en usko siihen enää, vaikka itse näen. Turvallisuudentunne makaa raadeltuna, ja minä tökin sitä varovasti ja yritän herättää sen henkiin. Saas nähdä onnistuuko.

Kuuluiko sulla nuoruuteen jännän pojan kanssa kuhertelu takkahuoneen sohvalla? 🙁

Joo, vähintäänkin nyt se stressaa että vanhemmat saattaa potkaista tyhjää ihan koska vaan seuraavan 10v sisällä ja siitähän nyt ei mitenkään pääse ennen sitä.

Aloituksessa kuvattu on todella inhimillistä. Vika ei ole siinä joka noin kokee, vaan arjessa ja sen vaatimuksissa. Nykyaika on monella tapaa epäinhimillistä, joka ei tee hyvää syvällä ihmisessä

Vierailija kirjoitti:

Mulla menee niin, että selviän jotenkin kahdesta työstä, lasten asioista, vanhusten auttamisesta, kalliista autoremontista, omista terveyshuolista, yt-uhasta... Kunnes vaikka puhelin tilttaa, niin saan aivan lamauttavan olon, että en enää jaksa ta kykene. Tai joskus jonkun vaikean työpäivän jälkeen mummo soittaa, että nyt pitää tulla tarkistamaan sitä ja tuota, niin joudun mennä saunaan itkemään, kun kaikki voima niin fyysinen kuin psyykkinen vain katoaa jonnekin. 

Kun ihminen on liian tiukilla, hän alkaa elää itserakennetuissa ilmataskuissa. Tuollainen odottamaton lisätehtävä puhkaisee sen taskun.

Ei ennen ollut näin hetkistä. Jotekaan. Vaikka jättäisi kännykän käyttämättä niin hektisyys on tarttunut kiinni.

Vai onko? Onko vika siinä, että koko ajan tavoitettavissa oleminen kuormittaa niin, että sitten kaikki normaalin elämän kuorimitukset tuntuu liian raskaille?

Kunhan nyt mietin.

Eikö elämässä riitä mikään?

Eikö hellittäisi hetkeksikään mieletön kierre?

Mekin yritimme uskotella

Että hankkisimme sähköhellan jääkaapin viereen

Samaistun!

Kyllä se työelämä ja arjen pyörittämisen raskaus alkaa kertyä kehoon niin, ettei lopulta edes kesäloma pelasta vaan tarvitsisi pidemmän tauon :(

Sama juttu. Pelkkiä vastoinkäymisiä koko ajan. 

Tämä voi olla tyhmä juttu mutta vaikka itsellänikin on noita vaikeita kausia (tälläkin hetkellä lapsi sairas ja lattialämmitys rikki ja miehellä ei töitä) niin pitäs yrittää pysähtyä hetkeen ja laittaa vaikka päiväksi ja viikonlopuksi puhelin kiinni.

 

Puhelin on nykyaikana yksi suuri aivokuormitusta lisäävä tekijä. Vaikka sitä ajattelee että lepään tässä hetken ja luen puhelimelta asiaa x tai katson videoita niin eipä ikinä sen jälkeen ole levännyt tai hyvä olo. Heittäkää puhelin hittoon aina kun mahdollista ja olkaa tekemättä mitään tai keskittykää siihen asiaan mitä teette. Pieni asia mutta suuri vaikutus.

Vierailija kirjoitti:

Tämä voi olla tyhmä juttu mutta vaikka itsellänikin on noita vaikeita kausia (tälläkin hetkellä lapsi sairas ja lattialämmitys rikki ja miehellä ei töitä) niin pitäs yrittää pysähtyä hetkeen ja laittaa vaikka päiväksi ja viikonlopuksi puhelin kiinni.

 

Puhelin on nykyaikana yksi suuri aivokuormitusta lisäävä tekijä. Vaikka sitä ajattelee että lepään tässä hetken ja luen puhelimelta asiaa x tai katson videoita niin eipä ikinä sen jälkeen ole levännyt tai hyvä olo. Heittäkää puhelin hittoon aina kun mahdollista ja olkaa tekemättä mitään tai keskittykää siihen asiaan mitä teette. Pieni asia mutta suuri vaikutus.

Ei puhelimen kiinnilaitto tässä nyt tuo kuolleita sukulaisia takaisin tai paranna kroonista sairautta. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä voi olla tyhmä juttu mutta vaikka itsellänikin on noita vaikeita kausia (tälläkin hetkellä lapsi sairas ja lattialämmitys rikki ja miehellä ei töitä) niin pitäs yrittää pysähtyä hetkeen ja laittaa vaikka päiväksi ja viikonlopuksi puhelin kiinni.

 

Puhelin on nykyaikana yksi suuri aivokuormitusta lisäävä tekijä. Vaikka sitä ajattelee että lepään tässä hetken ja luen puhelimelta asiaa x tai katson videoita niin eipä ikinä sen jälkeen ole levännyt tai hyvä olo. Heittäkää puhelin hittoon aina kun mahdollista ja olkaa tekemättä mitään tai keskittykää siihen asiaan mitä teette. Pieni asia mutta suuri vaikutus.

Ei puhelimen kiinnilaitto tässä nyt tuo kuolleita sukulaisia takaisin tai paranna kroonista sairautta. 

Ei varmaan. Mutta meille ei ole luvattu, ettei kukaan kuole tai sairastu. Sellaisen ajatuksen varassa eläminen on vääriin haaveisiin ripustettua turvallisuudentunnetta.

Echarttolleläsnäolonvoima