Mikä aiheuttaa sellaisen ilmiön että ihminen vanhemmiten jatkuvasti nälvii puolisoaan?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa ihan vanhemmiltani. Sama jatkunut vuosikymmeniä ja pahentunut vaan vanhetessa.

Toivottavasti et ole minun lapseni. Jos olet, niin olen äärimmäisen pahoillani. Mies ei halua erota eikä päästää minua vapaaksi vaikka rakkautta ei ole koskaan ollut.

Avioeroa voi hakea, vaikka toinen ei halua erota. Muuttaa vaan pois ja avioeropaperit vireille.

Tiedän. Toinen voi kuitenkin tehdä asian niin hankalaksi ja hankaloittaa jokaista käännettä ettei yksinkertaisesti jaksa. Vaikka tällainen elämä nakertaa jaksamista, voisi ero aiheuttaa kuoleman kerta laakista. Vaikkapa nyt sydärin kiusaamisen ja piinaamisen vuoksi. Huonoista suhteista on paljon vaikeampi erota kuin normaaleista joista rakkaus on vaan loppunut.

Palkkaa joku Pena vetämään äijää tur paan. Oppiipahan olemaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa ihan vanhemmiltani. Sama jatkunut vuosikymmeniä ja pahentunut vaan vanhetessa.

Toivottavasti et ole minun lapseni. Jos olet, niin olen äärimmäisen pahoillani. Mies ei halua erota eikä päästää minua vapaaksi vaikka rakkautta ei ole koskaan ollut.

Ei sua kukaan väkisin pidä. Ei eroon toisen suostumusta tarvita. Taidat vaan pitää tekosyynä, että voit roikkua suhteessa joko rahan tai kulissien takia.

Tajuaa vihdoin, että ei se toinen muuksi muutu. Ei ole voimia eikä halua tehdä enää elämässään isoja muutoksia. 

Tunnistan itseni. Jos en ole saanut pariin viikkoon kunnon seksiä, niin jotenkin pinna kiristyy. Mies kyllä on sanonut, että mun pitää sanoa, jos tarviin panoa ennenkuin hän hokaa.😅. Harmittaa se ilkeily, mutta kyllä mieskin osaa sen taidon, mutta ei ole niin paha kuin minä. T. Mummeli

Mun äiti oli tuollainen. Se meni sitten siihen että isä muutenkin hiljaisena miehenä ei käytännössä puhunut äidille oikeastaan mitään. Jonkinlaista katkeruutta molemmin puolin ja kummallakin huonot kommunikaatiotaidot. Meillä ei lapsuudessa puhuttu IKINÄ mistään tunteista, hyvistä tai huonoista. Ei se isäkään kai helpoin puolisona ollut eikä ne kai kovin onnellisia olleet avioliittonsa loppupuolella mutteivät olleet sellaisia ihmisiä että olisivat eronneet. Kuolema erotti sitten. 

 

On muuten ollut aika hätkähdyttävää huomata omassa itsessä noita piirteitä että asioista on vaikea puhua ja vaan hautoo niitä omassa päässään. Olen joutunut tekemään ihan hirveästi töitä sen eteen että olen avoimempi puolisolleni ja kerron mitä ajattelen asioista sen sijaan että että esim riidan jälkeen harrastaisin mykkäkoulua ja asiat jää kesken. Nykyään kun puhun äidilleni asioista tai tunteista suoraan on se ihan hämmästynyt ja vähän jotenkin pilkallinenkin joskus, pitää sitä asiasta riippuen röyhkeänä tai nykyhömpötyksenä. 

Omat ja miehen vanhemmat on alkaneet viime vuosina kinaamaan pikkuasioista. Minusta se kuuluu osittain liian pieniin ympyröihin kun toisen kanssa ollaan 24/7.

Joskus oma mies koittaa kinata ja huomautan, et ollaan liian nuoria kuulostamaan tolta. Oltu 30v yhdessä ja käsittääkseni ihan hyvässä liitossa kuten kummankin vanhemmatkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa ihan vanhemmiltani. Sama jatkunut vuosikymmeniä ja pahentunut vaan vanhetessa.

Toivottavasti et ole minun lapseni. Jos olet, niin olen äärimmäisen pahoillani. Mies ei halua erota eikä päästää minua vapaaksi vaikka rakkautta ei ole koskaan ollut.

             Mies ei päästä ? ? Miksi  kyselet, lähde, eroa 

             Näin itse tein ja siitä onnellinen

    Uhkasi se minunkin mies  aiemmin tappaa jos eroan, mutta  yli  15 v jo täällä oltu.

    Tietty piti pitää itse huolta omasta turvallisuudesta  monin tavoinja läksin karkaamalla salaa

Pettymys itseensä ja omaan elämäänsä.

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa ihan vanhemmiltani. Sama jatkunut vuosikymmeniä ja pahentunut vaan vanhetessa.

Minulla myös. Tosin niinpäin, että isäni nälvii äitiäni. Nälvinyt aina, mutta pahenee vaan mitä vanhemmaksi tulleet. Säälittää äitini, joka pilannut elämänsä siinä liitossa, mutta ajattelee ettei voi lähteä.

Lapsuuden ystäväni taas sanoi, että heillä äiti alkanut nälviä isää nyt vanhemmiten.

En voisi kuvitellakaan, että puhuisin omalle miehelleni niin. Mutta ehkä oman ikäpolveni liitot ovatkin jo erilaisia, ainakin suurin osa.

Tuo on sairasta. Omaa puolisoa pitää kunnioittaa ja arvostaa toisen kaikista puutteista ja virheistä huolimatta. Kukaan ei ole täydellinen. 

Vierailija kirjoitti:

Huonot kokemukset. Ei tarvi tulla kuin kerran pari hakatuksi, r aiskatuksi tai muuta vastaavaa, niin katkeruus täyttää liiton. Tuohon aikaan ei saanut erota ja miehillä on usein niin kikkels kokkels asenne naisen tunteita kohtaan, että tuskin mitään muutostakaan tapahtui

Niin ja näitä pakkoavioliittolaisia on edelleen maaseudulla, joille ero on maailmanloppu

Tätä  tapahtuu myös silloin, kun kumppani on esim ollut juoppo ja pilannut yhteisen elämän +tietenkin myös lasten elämän. Ja sitten joskus, kun se kumppani on jo lopetanut sen ryyppäämisen, mutta toinen ei vaan pysty unohtamaan sitä kamaluutta mitä kumppani on aiheuttanut niin se purkautuu sitten katkeruutena ja ikävänä käytöksenä. 

Jos ihmistä on rikottu vuosikymmeniä se varmaan jättää jäljen, joka ei parane, vaikka se rikkominen joskus loppuisikin. 

Karkeruus se tuollaista käytöstä ylläpitää, mistä ap kertoi. 

Mutta ei tuo ole pelkästään naisten käytöstä vaan kyllä moni mieskin nälvii ja alentaa kumppaniaan vieraiden kuullen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa ihan vanhemmiltani. Sama jatkunut vuosikymmeniä ja pahentunut vaan vanhetessa.

Toivottavasti et ole minun lapseni. Jos olet, niin olen äärimmäisen pahoillani. Mies ei halua erota eikä päästää minua vapaaksi vaikka rakkautta ei ole koskaan ollut.

Sama täällä. Monta vuosikymmentä avioliitossa ja haluaisin vain päästä siitä pois. Rakkauskin kuollut ajat sitten, jos sitä on koskaan oikeasti ollutkaan. 

Mulle tuli hiukan järkytyksenä kun rakas kummitätini nälvi sedälleni ja alkoi melkein riitelemään. Olin aina pitänyt heitä hyvänä parina, jotka ei tappele koskaan. Setäni sitten sairastui vakavasti ja vaimonsa eli kummitätini sanoi ettei hän ala TUOTA hoitamaan, vaan laittaa laitokseen. Tämän sanoi setäni selän takana. Sitten setäni kuoli niin teki mieli ihan oikeasti sanoa että nytpäs sitten sua helpottaa. Ei tarvinnut ruveta hoitamaan. Mutta en sitten viitsinyt, vaikka mieli teki hiukan keljuilla. Ehkäpä tässä oli kyllästymistä toisen uusavuttomuuteen ja riippuvuuteen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa ihan vanhemmiltani. Sama jatkunut vuosikymmeniä ja pahentunut vaan vanhetessa.

Toivottavasti et ole minun lapseni. Jos olet, niin olen äärimmäisen pahoillani. Mies ei halua erota eikä päästää minua vapaaksi vaikka rakkautta ei ole koskaan ollut.

Ei sua kukaan väkisin pidä. Ei eroon toisen suostumusta tarvita. Taidat vaan pitää tekosyynä, että voit roikkua suhteessa joko rahan tai kulissien takia.

Mä tiedän yhden naisen, joka ei uskaltanut erota miehestään, koska pelkäsi niin kovasti, että mies sitten kostaa sen lapsiin ja vahingoittaa näitä. 

Ei ole yksi eikä kaksi kertaaa, kun ero on johtanut kuolemaan. 

Vierailija kirjoitti:

Pettymys itseensä ja omaan elämäänsä.

Tämä. Tein nuoruudessa väärän valinnan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa ihan vanhemmiltani. Sama jatkunut vuosikymmeniä ja pahentunut vaan vanhetessa.

Toivottavasti et ole minun lapseni. Jos olet, niin olen äärimmäisen pahoillani. Mies ei halua erota eikä päästää minua vapaaksi vaikka rakkautta ei ole koskaan ollut.

Kumpi tahansa puolisoista voi hakea avioeroa, ilman toisen lupaa tai mitään varsinaista syytä. Älä siis (tässäkin asiassa?) syytä tilanteesta puolisoasi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa ihan vanhemmiltani. Sama jatkunut vuosikymmeniä ja pahentunut vaan vanhetessa.

Minulla myös. Tosin niinpäin, että isäni nälvii äitiäni. Nälvinyt aina, mutta pahenee vaan mitä vanhemmaksi tulleet. Säälittää äitini, joka pilannut elämänsä siinä liitossa, mutta ajattelee ettei voi lähteä.

Lapsuuden ystäväni taas sanoi, että heillä äiti alkanut nälviä isää nyt vanhemmiten.

En voisi kuvitellakaan, että puhuisin omalle miehelleni niin. Mutta ehkä oman ikäpolveni liitot ovatkin jo erilaisia, ainakin suurin osa.

No, katsotaanpa kuinka herttainen olet kun elelet pienten ja ei niin pienten kolotuksiesi kanssa ja ennen kuin puolisosi avaa suutaan voit arvata jokaisen sanan joka sieltä tulee.

Mutta toivotan onnea pyrkimyksillesi.

Vierailija kirjoitti:

Mun äiti oli tuollainen. Se meni sitten siihen että isä muutenkin hiljaisena miehenä ei käytännössä puhunut äidille oikeastaan mitään. Jonkinlaista katkeruutta molemmin puolin ja kummallakin huonot kommunikaatiotaidot. Meillä ei lapsuudessa puhuttu IKINÄ mistään tunteista, hyvistä tai huonoista. Ei se isäkään kai helpoin puolisona ollut eikä ne kai kovin onnellisia olleet avioliittonsa loppupuolella mutteivät olleet sellaisia ihmisiä että olisivat eronneet. Kuolema erotti sitten. 

 

On muuten ollut aika hätkähdyttävää huomata omassa itsessä noita piirteitä että asioista on vaikea puhua ja vaan hautoo niitä omassa päässään. Olen joutunut tekemään ihan hirveästi töitä sen eteen että olen avoimempi puolisolleni ja kerron mitä ajattelen asioista sen sijaan että että esim riidan jälkeen harrastaisin mykkäkoulua ja asiat jää kesken. Nykyään kun puhun äidilleni asioista tai tunteista suoraan on se ihan hämmäst

Apua, meillä on just tuollaista, mutta niin päin, että minä en enää puhu miehelle oikeastaan mitään. 

Mies saa riidan joka asiasta ja ei lakkaa jankuttamasta, vaikka minä en enää reagoi mitenkään. Mies itse kerran sanoi, että hän tahallaa ärsyttää ja katsoo milloin suutun. Tuohan on siis todella typerää ja sen miehelle sanoinkin. Nyt kyllä vähän huvittaakin, kun mies selvästi yrittää jankuttaa ja jankuttaa jotakin asiaa, että saisi minut riitelemään takaisin, mutta enää se ei onnistu. En oikeastaan edes kuuntele mitä mies puhuu. 

Mies myös vähättelee ja mitätöin minun mielipiteet. Vieraille sitten kuitenkin puhuu niitä minun mielipiteitä ominaan. 

Vierailija kirjoitti:

Huono itsetunto ja katkeruus menneistä.

Tämä! Myönnän, että nälvin miestäni mieheni mielestä ainakin. Omasta mielestä korjaan hänen sanomisiaan. Hän liioittelee ja suurentelee asioita, itse pyrin pysymään faktoissa. Esim. Jos ollaan jossain viimeisellä minuutilla hän alkaa kovaan ääneen arvostella muita, jotka on tulleet etuajassa ja varanneet paikat. Saatuaan sakot yhdessä kaupungissa ei voi mennä sinne enää ikinä.  Koskaan, ei koskaan vika ole itsessä vaan se on muissa.

Ja hän ei ollut tällainen kun tutustuimme 30 vuotta sitten, mutta hänen isänsä oli.

Kun ei muuten saa keskusteltua asioista. Kun mies ei halua puhua, nainen alkaa nälviä. Johonkinhan se paha olo ja pettymys on purettava.