Onko rankempaa olla koko perheensä tsunamissa menettänyt lapsi vai aikuinen?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsia saa uusia vanhempia ei.

Lapsi saa aina uuden huoltajan, esimerkiksi isovanhemmista.

Totta, varmasti tsunamissa orvoksi jääneetkin sijoitettiin läheisille.

Maailman typerin aloitus, häpeäisit.

Vierailija kirjoitti:

Se on luonnonlaki että lapset selviää helpommin vanhemman menetyksestä. Lasten elämä menee eteenpäin. Vanhemmilla taas on lapsissaan "kaikki pelissä" ja menetys on musertava. 

Niin, lapsi on kuitenkin hyvässä huostassa 

Surettaa ajatella paikallisia orpolapsia. Esimerkiksi Indonesiassa tosi moni jäi ihan vaan kadoksiin.

Vierailija kirjoitti:

Luin joskus jutun minkä aiheena oli suomalaiset lapset jotka oli menettäneet perheenjäseniään tsunamissa. Yleisesti oli aika positiivinen juttu, vaikka kerrottiinkin esim huoltajuuskiistoista.

Tunnen yhden joka menetti siskonsa.

Orponahan on yleensä just helppoa.

Vierailija kirjoitti:

Orponahan on yleensä just helppoa.

Niinpä

Vieläkö tää PSKA on täällä???

Vierailija kirjoitti:

Miksi olisi eri asia olla tsunamiorpo kuin vaikka onnettomuudessa vanhempansa menettänyt orpo? Tai orpo sen vuoksi että vanhemmat kuolivat yliannostukseen ja itsemurhaan?

Onhan se ihan erilainen tragedia?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi olisi eri asia olla tsunamiorpo kuin vaikka onnettomuudessa vanhempansa menettänyt orpo? Tai orpo sen vuoksi että vanhemmat kuolivat yliannostukseen ja itsemurhaan?

Onhan se ihan erilainen tragedia?

Tuskin on. Vanhemman menettäminen vaikka itsemurhan seurauksena jättää kyllä paljon enemmän kysymyksiä, tsunami taas on luonnonkatastrofin mikä ei ole kenenkä syy.

Kun lapsi kuolee kuolet tavallaan itsekin kun sinusta ei jää mitään jälkeä tähän maailmaan. 

Ei varmaan voi yleistää. Se riippuu niin paljon siitäkin, miten henkilö on menetettyihin perheenjäseniinsä suhtautunut. Usein lapsen elämä kyllä muuttuu kokonaisvaltaisemmin, jos hän menettää perheensä, koska se vaikuttaa kaikkiin asumiskuvioihin ja muihin käytännön asioihinkin. Toisaalta lapsi on usein sopeutumiskykyisempi kuin aikuinen.

Vierailija kirjoitti:

Riippu millainen perhe tietysti. Eivät kaikki perheet ole mitään onnen auvoloita, jotkut ovav pahoja ja väkivaltaisia

Lapset ovat usein lojaaleja pahoillekin vanhemmille. Kaltoinkohdeltu lapsi voi jatkuvasti toivoa, että isä tai äiti muuttuu kivaksi ja vaalii mielessään niitä pieniä hetkiä kun menee hyvin. Hyvin harva esim. kertoo muille kodin huonoista oloista edes kysyttäessä, koska tuntevat häpeää siitä millaista kotona on. Jos epäkelpo vanhempi kuolee, siitä tulee ristiriita lapsen mieleen; samalla kuolee toivo, että saisi sellaisen isän tai äidin, jota on koko elämänsä odottanut. Kun koko yhteiskunta ympärillä voivottelee vanhemman kuolemaa ja säälii lasta, on entistä vaikeampi kertoa, ettei kyseinen henkilö ollutkaan hyvä. 

Ei se mene niin, että lapsi automaattisesti iloitsee pahan ihmisen kuolemaa.

Ei voi vertailla.

Mutta jos on vauva, ja saa uuden rakastavan perheen, niin ei muista juurikaan myöhemmin.

Samoin jos aivan pieni lapsi ja pääsee rakastavaan perheeseen.

Jos on isompi lapsi, niin voi traumatisoitua pahemmin, etenkin teini joka joutuu ehkä uuteen perheeseen.

Jos aikuisena menettää kaiken, niin muutos on hyvin iso ja siitä täytyy itse selvitä. Voi masentua pahasti.

No varmaan lapsi, kun jää keskenkasvuisena täysin yksin ja joutuu jonkun muun kasvatettavaksi. Aikuinen musertuu tuosta myös tietenkin, mutta on keskimäärin jonkinlaiset valmiudet hakea itselleen kriisiapua ja mahdollisesti käsitellä tapahtunutta jo melko tuoreeltaan. Lapsella käsittely jää paljon myöhemmälle, tai ehkä kokonaan käsittelemättä, jos ei saa asianmukaista apua silloin kun olisi kykenevä asiaan palaamaan. Lapsen (varsinkin pienen) koko identiteetti myös pohjautuu helposti omaan perheeseen ja kotiin, joten hänelle ei jää ikään kuin mitään. Aikuisella kuitenkin monesti on jotain kodin ja oman perheen ulkopuolista elämää, joka saattaa auttaa kannattelema ja jatkamaan päivästä toiseen. 

Tietysti se että menettää puolisonsa ja lapsensa.

Vierailija kirjoitti:

No varmaan lapsi, kun jää keskenkasvuisena täysin yksin ja joutuu jonkun muun kasvatettavaksi. Aikuinen musertuu tuosta myös tietenkin, mutta on keskimäärin jonkinlaiset valmiudet hakea itselleen kriisiapua ja mahdollisesti käsitellä tapahtunutta jo melko tuoreeltaan. Lapsella käsittely jää paljon myöhemmälle, tai ehkä kokonaan käsittelemättä, jos ei saa asianmukaista apua silloin kun olisi kykenevä asiaan palaamaan. Lapsen (varsinkin pienen) koko identiteetti myös pohjautuu helposti omaan perheeseen ja kotiin, joten hänelle ei jää ikään kuin mitään. Aikuisella kuitenkin monesti on jotain kodin ja oman perheen ulkopuolista elämää, joka saattaa auttaa kannattelema ja jatkamaan päivästä toiseen. 

Itseasiassa psykologian näkökulmasta asia on juuri päinvastoin, lapsi sopeutuu helpommin uusiin tilanteisiin, koska lapsen aivot ovat vielä elastisemmat, lapsi pystyy muodostamaan helpommin uusia kiintymyssuhteita ja esimerkiksi jatkamaan elämää vanhempien kuoleman jälkeen vaikka kotikin muuttuisi. Vanhempien menetys on myös luonnollisempaa kuin vanhemmalle omien lasten menetys, missä järjestys on täysin väärä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No varmaan lapsi, kun jää keskenkasvuisena täysin yksin ja joutuu jonkun muun kasvatettavaksi. Aikuinen musertuu tuosta myös tietenkin, mutta on keskimäärin jonkinlaiset valmiudet hakea itselleen kriisiapua ja mahdollisesti käsitellä tapahtunutta jo melko tuoreeltaan. Lapsella käsittely jää paljon myöhemmälle, tai ehkä kokonaan käsittelemättä, jos ei saa asianmukaista apua silloin kun olisi kykenevä asiaan palaamaan. Lapsen (varsinkin pienen) koko identiteetti myös pohjautuu helposti omaan perheeseen ja kotiin, joten hänelle ei jää ikään kuin mitään. Aikuisella kuitenkin monesti on jotain kodin ja oman perheen ulkopuolista elämää, joka saattaa auttaa kannattelema ja jatkamaan päivästä toiseen. 

Itseasiassa psykologian näkökulmasta asia on juuri päinvastoin, lapsi sopeutuu helpommin uusiin tilanteisiin, koska lapsen aivot ovat vielä elastisemmat, lapsi pystyy muodosta

Kyllähän luonnontilassa on varsin normaalia, että lapset kuolevat ennen vanhempiaan. Vasta lääketieteen kehitys on muuttanut tilanteen.

Alaikäisestä lapsesta myös huolehtii aina joku, yleensä sukulainen tai muu tuttu ihminen ja sosiaaliviranomaiset tekee päätökset lapsen asioista. Lapsi ei myöskään joudu järjestelemään kuolleiden vanhempiinsa asioita vaan ne hoidetaan hänen puolestaan.

Aikuinen lapsensa ja puoliosnsa menettänyt sen sijaan jää yksin vastuuseen kaikista asioista ja joutuu kaiken surun keskellä hoitamaan käytännön asioita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Riippu millainen perhe tietysti. Eivät kaikki perheet ole mitään onnen auvoloita, jotkut ovav pahoja ja väkivaltaisia

Lapset ovat usein lojaaleja pahoillekin vanhemmille. Kaltoinkohdeltu lapsi voi jatkuvasti toivoa, että isä tai äiti muuttuu kivaksi ja vaalii mielessään niitä pieniä hetkiä kun menee hyvin. Hyvin harva esim. kertoo muille kodin huonoista oloista edes kysyttäessä, koska tuntevat häpeää siitä millaista kotona on. Jos epäkelpo vanhempi kuolee, siitä tulee ristiriita lapsen mieleen; samalla kuolee toivo, että saisi sellaisen isän tai äidin, jota on koko elämänsä odottanut. Kun koko yhteiskunta ympärillä voivottelee vanhemman kuolemaa ja säälii lasta, on entistä vaikeampi kertoa, ettei kyseinen henkilö ollutkaan hyvä. 

Ei se mene niin, että lapsi automaattisesti iloitsee pahan ihmisen kuolemaa.

Kaikki lapset ei ole lojaaleja vanhemmilleen. Esimerkiksi itse aloin jo 6-vuotiaana ajatella että minulla ei ole isää. Se samassa kodissa "asunut" ihminen tuntui ventovieraalta ja oli pelottava. Tämän kuolema kun olin 11v. ei myöskään tuonut mitään ristiriitaa, ajattelin vaan että hyvä että kuoli. En ole koskaan nähnyt vaivaa feikatakseni muille että tämä olisi ollut mitään vanhemman kaltaistakaan tai minulle tärkeä, joten eipä ollut vaikea kertoa tätä toisillekaan.