Onko rankempaa olla koko perheensä tsunamissa menettänyt lapsi vai aikuinen?

Menetin tsunamissa perheenjäseniäni ja ajattelen että kohtaloni oli kuitenkin helpompi kuin toisen vanhempani, joka menetti puolisonsa lisäksi lapsensa. Luulen että nuori ikäni oli tavallaan suojaava tekijä myös.

Vierailija kirjoitti:

Alaikäisestä lapsesta myös huolehtii aina joku, yleensä sukulainen tai muu tuttu ihminen ja sosiaaliviranomaiset tekee päätökset lapsen asioista. Lapsi ei myöskään joudu järjestelemään kuolleiden vanhempiinsa asioita vaan ne hoidetaan hänen puolestaan.

Aikuinen lapsensa ja puoliosnsa menettänyt sen sijaan jää yksin vastuuseen kaikista asioista ja joutuu kaiken surun keskellä hoitamaan käytännön asioita.

Alaikäinen lapsi ei joudu itse etsimään itselleen uusia huoltajia, järjestämään vanhempiensa asioita tai perheensä hautajaisia.

Vierailija kirjoitti:

No varmaan lapsi, kun jää keskenkasvuisena täysin yksin ja joutuu jonkun muun kasvatettavaksi. Aikuinen musertuu tuosta myös tietenkin, mutta on keskimäärin jonkinlaiset valmiudet hakea itselleen kriisiapua ja mahdollisesti käsitellä tapahtunutta jo melko tuoreeltaan. Lapsella käsittely jää paljon myöhemmälle, tai ehkä kokonaan käsittelemättä, jos ei saa asianmukaista apua silloin kun olisi kykenevä asiaan palaamaan. Lapsen (varsinkin pienen) koko identiteetti myös pohjautuu helposti omaan perheeseen ja kotiin, joten hänelle ei jää ikään kuin mitään. Aikuisella kuitenkin monesti on jotain kodin ja oman perheen ulkopuolista elämää, joka saattaa auttaa kannattelema ja jatkamaan päivästä toiseen. 

Orvoksi jäänyt lapsi päätyy sosiaaliviranomaisten huostaan ja hänelle kyllä ihan var.asti järjestetään kriisiapua ja terapiaa.

Ne jotka ovat jo eläneet pidempään ovat kylläkin ehtineet vuosikymmenten aikana luoda tunnesiteen muihin ihnisiin, joten sellaisen menetys on ymmärrettävästi raskaampaa kuin nuoren ihmisen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Alaikäisestä lapsesta myös huolehtii aina joku, yleensä sukulainen tai muu tuttu ihminen ja sosiaaliviranomaiset tekee päätökset lapsen asioista. Lapsi ei myöskään joudu järjestelemään kuolleiden vanhempiinsa asioita vaan ne hoidetaan hänen puolestaan.

Aikuinen lapsensa ja puoliosnsa menettänyt sen sijaan jää yksin vastuuseen kaikista asioista ja joutuu kaiken surun keskellä hoitamaan käytännön asioita.

Alaikäinen lapsi ei joudu itse etsimään itselleen uusia huoltajia, järjestämään vanhempiensa asioita tai perheensä hautajaisia.

Kuka muuten tässä tilanteessa päättää esimerkiksi hautajaisista? Ne kuolinpesän varathan on sen lapsen millä hautajaiset maksetaan, mutta päätöksen luulisi aikuisen tekevän.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Alaikäisestä lapsesta myös huolehtii aina joku, yleensä sukulainen tai muu tuttu ihminen ja sosiaaliviranomaiset tekee päätökset lapsen asioista. Lapsi ei myöskään joudu järjestelemään kuolleiden vanhempiinsa asioita vaan ne hoidetaan hänen puolestaan.

Aikuinen lapsensa ja puoliosnsa menettänyt sen sijaan jää yksin vastuuseen kaikista asioista ja joutuu kaiken surun keskellä hoitamaan käytännön asioita.

Alaikäinen lapsi ei joudu itse etsimään itselleen uusia huoltajia, järjestämään vanhempiensa asioita tai perheensä hautajaisia.

Kuka muuten tässä tilanteessa päättää esimerkiksi hautajaisista? Ne kuolinpesän varathan on sen lapsen millä hautajaiset maksetaan, mutta päätöksen luulisi aikuisen tekevän.

Sosiaaliviranomaiset 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Riippu millainen perhe tietysti. Eivät kaikki perheet ole mitään onnen auvoloita, jotkut ovav pahoja ja väkivaltaisia

Lapset ovat usein lojaaleja pahoillekin vanhemmille. Kaltoinkohdeltu lapsi voi jatkuvasti toivoa, että isä tai äiti muuttuu kivaksi ja vaalii mielessään niitä pieniä hetkiä kun menee hyvin. Hyvin harva esim. kertoo muille kodin huonoista oloista edes kysyttäessä, koska tuntevat häpeää siitä millaista kotona on. Jos epäkelpo vanhempi kuolee, siitä tulee ristiriita lapsen mieleen; samalla kuolee toivo, että saisi sellaisen isän tai äidin, jota on koko elämänsä odottanut. Kun koko yhteiskunta ympärillä voivottelee vanhemman kuolemaa ja säälii lasta, on entistä vaikeampi kertoa, ettei kyseinen henkilö ollutkaan hyvä. 

Ei se mene niin, että lapsi automaattisesti iloitsee pahan ihmisen kuolemaa.

Kaikki lapset ei ole lojaaleja vanhemmilleen

Mitä kohtaa lauseesta "lapset ovat usein lojaaleja pahoillekin vanhemmille" et ymmärtänyt? Ilmeisesti sanaa "usein". Voin vääntää sinulle rautalangasta, että se tarkoitti, että kaikki lapset eivät ole. Jos olisit ymmärtänyt noinkin tavallisen sanan, sinun ei olisi tarvinnut tulla mukamas opettamaan minua, että kaikki lapset eivät ole lojaaleja. Kommenttisi ei tuonut mitään oleellisen tärkeää keskusteluun. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No varmaan lapsi, kun jää keskenkasvuisena täysin yksin ja joutuu jonkun muun kasvatettavaksi. Aikuinen musertuu tuosta myös tietenkin, mutta on keskimäärin jonkinlaiset valmiudet hakea itselleen kriisiapua ja mahdollisesti käsitellä tapahtunutta jo melko tuoreeltaan. Lapsella käsittely jää paljon myöhemmälle, tai ehkä kokonaan käsittelemättä, jos ei saa asianmukaista apua silloin kun olisi kykenevä asiaan palaamaan. Lapsen (varsinkin pienen) koko identiteetti myös pohjautuu helposti omaan perheeseen ja kotiin, joten hänelle ei jää ikään kuin mitään. Aikuisella kuitenkin monesti on jotain kodin ja oman perheen ulkopuolista elämää, joka saattaa auttaa kannattelema ja jatkamaan päivästä toiseen. 

Vanhempien menetys on myös luonnollisempaa kuin vanhemmalle omien lasten menetys, missä järjestys on täysin väärä.

Joo varmaan 3-vuotias lapsi ajatteleekin, että nyt meni järjestys väärin...

Vierailija kirjoitti:

Se on luonnonlaki että lapset selviää helpommin vanhemman menetyksestä. Lasten elämä menee eteenpäin. Vanhemmilla taas on lapsissaan "kaikki pelissä" ja menetys on musertava. 

Miten niin luonnonlaki? Eikä välttämättä lapsen elämä mene eteenpäin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No varmaan lapsi, kun jää keskenkasvuisena täysin yksin ja joutuu jonkun muun kasvatettavaksi. Aikuinen musertuu tuosta myös tietenkin, mutta on keskimäärin jonkinlaiset valmiudet hakea itselleen kriisiapua ja mahdollisesti käsitellä tapahtunutta jo melko tuoreeltaan. Lapsella käsittely jää paljon myöhemmälle, tai ehkä kokonaan käsittelemättä, jos ei saa asianmukaista apua silloin kun olisi kykenevä asiaan palaamaan. Lapsen (varsinkin pienen) koko identiteetti myös pohjautuu helposti omaan perheeseen ja kotiin, joten hänelle ei jää ikään kuin mitään. Aikuisella kuitenkin monesti on jotain kodin ja oman perheen ulkopuolista elämää, joka saattaa auttaa kannattelema ja jatkamaan päivästä toiseen. 

Itseasiassa psykologian näkökulmasta asia on juuri päinvastoin, lapsi sopeutuu helpommin uusiin tilanteisiin, koska lapsen aivot ovat vielä elastisemmat, lapsi pystyy muodosta

Ei tuo mikään automaatio ole. Lapsiakin on erilaisia, samoin olosuhteita.

Vierailija kirjoitti:

Kun lapsi kuolee kuolet tavallaan itsekin kun sinusta ei jää mitään jälkeä tähän maailmaan. 

Miten niin ei jää? Monesta jää paljonkin jälkiä esim. Työn kautta, jos on käyttänyt elämänsä muuhunkin kuin lastensa kautta elämiseen.

Se lapsi on ihan erillinen ihminen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Riippu millainen perhe tietysti. Eivät kaikki perheet ole mitään onnen auvoloita, jotkut ovav pahoja ja väkivaltaisia

Lapset ovat usein lojaaleja pahoillekin vanhemmille. Kaltoinkohdeltu lapsi voi jatkuvasti toivoa, että isä tai äiti muuttuu kivaksi ja vaalii mielessään niitä pieniä hetkiä kun menee hyvin. Hyvin harva esim. kertoo muille kodin huonoista oloista edes kysyttäessä, koska tuntevat häpeää siitä millaista kotona on. Jos epäkelpo vanhempi kuolee, siitä tulee ristiriita lapsen mieleen; samalla kuolee toivo, että saisi sellaisen isän tai äidin, jota on koko elämänsä odottanut. Kun koko yhteiskunta ympärillä voivottelee vanhemman kuolemaa ja säälii lasta, on entistä vaikeampi kertoa, ettei kyseinen henkilö ollutkaan hyvä. 

Ei se mene niin, että lapsi

Mitä kohtaa lauseesta "lapset ovat usein lojaaleja pahoillekin vanhemmille" et ymmärtänyt? Ilmeisesti sanaa "usein". Voin vääntää sinulle rautalangasta, että se tarkoitti, että kaikki lapset eivät ole. Jos olisit ymmärtänyt noinkin tavallisen sanan, sinun ei olisi tarvinnut tulla mukamas opettamaan minua, että kaikki lapset eivät ole lojaaleja. Kommenttisi ei tuonut mitään oleellisen tärkeää keskusteluun. 

Kirjoituksesi oli niin hölynpölyä että ehkä sinun on hyvä oppia, ettei oma käsityksesi ole ainoa oikea. Tuo väitteesi "Jos epäkelpo vanhempi kuolee, siitä tulee ristiriita lapsen mieleen; samalla kuolee toivo, että saisi sellaisen isän tai äidin, jota on koko elämänsä odottanut." ei todellakaan ole mikään normi myöskään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No varmaan lapsi, kun jää keskenkasvuisena täysin yksin ja joutuu jonkun muun kasvatettavaksi. Aikuinen musertuu tuosta myös tietenkin, mutta on keskimäärin jonkinlaiset valmiudet hakea itselleen kriisiapua ja mahdollisesti käsitellä tapahtunutta jo melko tuoreeltaan. Lapsella käsittely jää paljon myöhemmälle, tai ehkä kokonaan käsittelemättä, jos ei saa asianmukaista apua silloin kun olisi kykenevä asiaan palaamaan. Lapsen (varsinkin pienen) koko identiteetti myös pohjautuu helposti omaan perheeseen ja kotiin, joten hänelle ei jää ikään kuin mitään. Aikuisella kuitenkin monesti on jotain kodin ja oman perheen ulkopuolista elämää, joka saattaa auttaa kannattelema ja jatkamaan päivästä toiseen. 

Itseasiassa psykologian näkökulmasta asia on juuri päinvastoin, lapsi sopeutuu helpommin uusiin tilanteisiin, koska lapsen a

Ei tuo mikään automaatio ole. Lapsiakin on erilaisia, samoin olosuhteita.

Niin, lapsia on erilaisia. Toinen selviää orvoksi jäämisestä hyvin ja joku toinen lapsi taas sekoaa täysin, on ongelmia kotona, koulussa ja kaverisuhteissa.

Orvoksi jääneet lapset on aina jotenkin herkempiä.

Orvoksi jääneellä on helpompaa kun sosiaalitoimi maksaa jos ei huoltajat kykene ja sitten saa perinnön.

Vierailija kirjoitti:

Orvoksi jääneet lapset on aina jotenkin herkempiä.

Heikompia hermoiltaan ainakin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No varmaan lapsi, kun jää keskenkasvuisena täysin yksin ja joutuu jonkun muun kasvatettavaksi. Aikuinen musertuu tuosta myös tietenkin, mutta on keskimäärin jonkinlaiset valmiudet hakea itselleen kriisiapua ja mahdollisesti käsitellä tapahtunutta jo melko tuoreeltaan. Lapsella käsittely jää paljon myöhemmälle, tai ehkä kokonaan käsittelemättä, jos ei saa asianmukaista apua silloin kun olisi kykenevä asiaan palaamaan. Lapsen (varsinkin pienen) koko identiteetti myös pohjautuu helposti omaan perheeseen ja kotiin, joten hänelle ei jää ikään kuin mitään. Aikuisella kuitenkin monesti on jotain kodin ja oman perheen ulkopuolista elämää, joka saattaa auttaa kannattelema ja jatkamaan päivästä toiseen. 

Itseasiassa psykologian näkökulmasta asia on juuri päinvastoin, lapsi so

Niin, lapsia on erilaisia. Toinen selviää orvoksi jäämisestä hyvin ja joku toinen lapsi taas sekoaa täysin, on ongelmia kotona, koulussa ja kaverisuhteissa.

Ainakin meidän luokalla ollut orvoksi jäänyt sekosi oman täysin. Ei pärjännyt koulussa, oli toisille lapsille ilkeä, sai ihan ihmeellisiä raivareita ja sen isovanhemmat ei ollenkaan pärjänneet sen kanssa vaan sosiaaliviranomaiset joutui puuttumaan asiaan.

Vierailija kirjoitti:

Orvoksi jääneet lapset on aina jotenkin herkempiä.

Vanhemman menettäminen nuorena herkistää

Mitä ihmeellistä örrrrvöksi jäämisessä on?

Kun vanhempi menettää lapsensa on se tietysti kestämätöntä.

Vierailija kirjoitti:

Eiköhän lapsen menettäminen ole aina pahinta, kun järjestys on väärä.

Toisaalta lapsena et voi saada uusia vanhempia mutta vanhempana voit mahdollisesti saada uusia lapsia vaikka ne eivät entisiä korvaakaan. Näin on monelle tsunamista pelastuneelle myös käynyt.