Itkettääkö tai surettaako teitä menneet sukupolvet ja muinoin kuolleet ihmiset?

Mä luulen että vanhanajan ihmisiä surettaisi nykypäivän meno, heidän selkänahoistaan koitettu rakentaa tätäkin mätää yhteiskuntaa ja tässä tulos.

Ei itketä, oma elämäkin joskus päättyy, mutta kaikkea kummaa siihenkin on sisältynyt. Hyvää ja huonoa. Uskon että olen elänyt monta elämää, ja varmaan synnyn vielä uudestaan, maapallo on ihana ja onhan ihmiselämän tietyt hetket aivan maagisia, toivon että saan vielä elää kymmeniä vuosia ja kokea paljon.

Vierailija kirjoitti:

Mä luulen että vanhanajan ihmisiä surettaisi nykypäivän meno, heidän selkänahoistaan koitettu rakentaa tätäkin mätää yhteiskuntaa ja tässä tulos.

Missä määrin sinua surettaa tulevaisuuden meno? Sinun selkänahastasi koittavat rakentaa mätää yhteiskuntaansa ja mitkä ovat tulokset tulevaisuudessa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Taivaalla leijuva Kuu on pysynyt ihmissilmälle samanlaisena niin pitkään kuin ihminen on ollut. Kun katson kuuta, näen sen samanlaisena kuin muinainen ihminen. Luolaihminen jolla ei ollut Kuulle nimeä, näki Kuun samanlaisena kuin nykypäivänä ja siinä on jotain ihmeellistä suhteellista pysyvyyttä.

Samaa ajatellut itsekin ja sama kun katson pimeällä tähtitaivasta tulee aika pieni olo.

Tarkistin lisää ja luin että dinosauruksetkin näkivät Kuun käytännössä samanlaisena kuin me sen näemme nykyään. Kuu on ollut 2.4%lähempänä maata mutta sen etäisyys vaihtelee sitä enemmän muutenkin. Dinosaurukset ovat käytännössä katsoneet samaan kuun kuvaa kuin mekin katsomme.

Minäkin usein  esimerkiksi vanhoja filminpätkiä katsoessani ajattelen niitä ihmisiä ja eläimiä, joita ei enää ole. Ei nyt sentään itketä, mutta jollain tasolla hieman surettaa. He ja ne olivat ja elivät, kaikkine iloineen ja suruineen, eikä juuri kukaan heitä muista. Jotkut saavutukset voidaan muistaa, mutta ei juuri muuta. Aivan kuin heitä ei olisi koskaan ollutkaan.

Taidan ymmärtää mitä aloittaja tarkoittaa. Totta kai elämän kiertokulku menee juuri niin, mutta kyllä hienoista haikeutta asiasta joskus tunnen.

Surettaa nykypäivän meno niin olisi varmasti myös menneitä polvia surettanut. Tulevaisuus toki harmittaa, koska omat jälkipolvet joutuvat kokemaan globaalin kaaoksen mikä tulee.

Vierailija kirjoitti:

Jokaisella meillä on kirjoitettu elämänpolku ja näin on tarkoitettu.

Helposti suremme jonkun toisen elämää, ymmärryksemme, ihmismieli, ei riitä Herran tahtoon ja tarkoitukseen.

herra sul on housuissas.

Eipä itketä. Naurattaa ihmisten typeryys ja ahneus.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Taivaalla leijuva Kuu on pysynyt ihmissilmälle samanlaisena niin pitkään kuin ihminen on ollut. Kun katson kuuta, näen sen samanlaisena kuin muinainen ihminen. Luolaihminen jolla ei ollut Kuulle nimeä, näki Kuun samanlaisena kuin nykypäivänä ja siinä on jotain ihmeellistä suhteellista pysyvyyttä.

Samaa ajatellut itsekin ja sama kun katson pimeällä tähtitaivasta tulee aika pieni olo.

Tarkistin lisää ja luin että dinosauruksetkin näkivät Kuun käytännössä samanlaisena kuin me sen näemme nykyään. Kuu on ollut 2.4%lähempänä maata mutta sen etäisyys vaihtelee sitä enemmän muutenkin. Dinosaurukset ovat käytännössä katsoneet samaan kuun kuvaa kuin mekin katsomme.

Dinosaurukset myös joivat samaa vettä mitä me juomme, ja niitä kastelleet sateet olivat samaa vettä joka meidätkin kastelee ulkona ja suihkussa. Harvinaisia esimerkkejä äärimmäisestä pysyvyydestä.

Vierailija kirjoitti:

Enemmän surettaa sellaiset vanhat maalaukset, joissa luonto näkyy sellaisena ennen kuin se oli ennen ihmisen aiheuttamaa tuhoa.

Luomakunta on suunniteltu todella viisaasti, kaikilla eläimillä ja kasveilla on roolinsa, jotta tasapaino säilyy. Ihminen on tätä systeemiä pahasti sotkenut, kun on kuvitellut olevansa edistyksellinen, eikä ole ymmärtänyt miten helposti kaiken saa sekaisin.

Mitä ihmisen toiminta on ihan todistettavasti sekoittanut luonnon kiertokulussa? Äläkä lätise mistään ilmastonmuutoksesta, ennen on ollut paljonkin lämpimämpää - ilman että ihminen on mitenkään vaikuttanut siihen.

Herra nähköön, Ahvenanmaalla on viljelty viiniköynnöstä keskiajalla. Mutta nyt yhden asteen keskilämmönnousu tuo heinäsirkat, pạkọloislaumat ja tulvat? 

Vierailija kirjoitti:

Tietyt jutut triggeröi. 

Katselin juuri videota Suomesta 70-luvulta. Siinä oli joku ihan tavallinen vanhus höpisemässä, mutta se liikutti. Se tunnelma ja äänet ja vaatteet ym. kuin elävä tuulahdus niiltä ajoilta, kun omat isovanhemmat eli.  

Minua aina hätkähdyttää vanhoissa videoissa se, miten samankaltaisia ihmiset ja asiat loppujen lopuksi ovat ajasta toiseen. Varsinkin ajankohtaiset ongelmat vaikuttavat lähinnä kiertävän kehää. Trendejä tulee ja menee, mutta niissäkin on aina se, että ne päättyvät ennemmin tai myöhemmin.

Minua surettaa kun näen valokuvia kuolleista lapsista. Se on usein ollut se ainoa valokuva joka lapsesta on otettu ja joka sitten on jäänyt vanhemmilleen muistoksi. Kun vertaa nykyaikaan jolloin kuvia räpsitään melkein joka päivä,  lapsistakin on olemassa kuvia jo ennen syntymää. 

Vierailija kirjoitti:

no 40v päästä varmaan joku itkee kun erikan esitystä katsoo. köyhä laulu taidoton likka ilman vaatteita höynäytetty esiintymään.

Joku osaava voisi ikuistaa Häbet öljyvärimaalaulseen. Saatas uusi vailla arvoituksellista hymyä oleva monaliisa. Näkis heti mitä mielessä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Taivaalla leijuva Kuu on pysynyt ihmissilmälle samanlaisena niin pitkään kuin ihminen on ollut. Kun katson kuuta, näen sen samanlaisena kuin muinainen ihminen. Luolaihminen jolla ei ollut Kuulle nimeä, näki Kuun samanlaisena kuin nykypäivänä ja siinä on jotain ihmeellistä suhteellista pysyvyyttä.

Samaa ajatellut itsekin ja sama kun katson pimeällä tähtitaivasta tulee aika pieni olo.

Tarkistin lisää ja luin että dinosauruksetkin näkivät Kuun käytännössä samanlaisena kuin me sen näemme nykyään. Kuu on ollut 2.4%lähempänä maata mutta sen etäisyys vaihtelee sitä enemmän muutenkin. Dinosaurukset ovat käytännössä katsoneet samaan kuun kuvaa kuin mekin katsomme.

Ihanasti aateltu😍

Vierailija kirjoitti:

Mua surettaa niiden kohtalo jotka nuorina menetti henkensä neuvostoliiton toimesta.

Varmaan heillä oli omat unelmansa ja haaveensa toisenlaiseen tulevaisuuteen kuin päätyä mullan alle ennenaikaisesti nuorena.

Ajattelen miltä vanhemmista tuntui.

Toivottavasti ei enää sellaista uudestaan.

Sellaista on tapahtunut jo kolme vuotta. Itä-Ukrainassa kuolee satoja venäläisiä ja ukrainalaisia joka päivä, ja näistä jokaisella oli oma persoonallisuutensa, haaveensa ja taitonsa. Mutta nyt he kuolivat puttepossun masinoimassa lihamyllyssä täysin turhaan, ja huomenna kuolee taas monta muuta viatonta. Vanhemmat ja haavoittumisella selviävät sotilaat traumatisoituvat, moni loppuiäkseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jokaisella meillä on kirjoitettu elämänpolku ja näin on tarkoitettu.

Helposti suremme jonkun toisen elämää, ymmärryksemme, ihmismieli, ei riitä Herran tahtoon ja tarkoitukseen.

Juuri tuollainen kohtaloon uskominen on pahinta myrkkyä sekä kollektiiviselle että yksilölliselle kehitykselle ja eteenpäinmenemiselle. Vedotaan Herran tahtoon ja ulkoistetaan oma vastuu eikä käytetä omaa voimaa asioiden muuttamiseen.

Tämä on yleisinhimillinen uskomus ja ihmiskunnan yksi suurimmista heikkouksista. 

Eihän se tarkoita oman elämän vastuun ulkoistamista.

Kantava voima on kun luottaa Taivaan Isän tarkoitukseen ja johdatukseen.

Mitä sinä ihminen hätäilet?

Koko ajanhan me menemme eteenpäin.

Missä sulla on se oma voima ja mistä muuten uskot sen saaneesi.

Kyllä mulle tulee vähän surullinen olo, kun katson joitakin todella vanhoja valokuvia ja mietin, että kuvan ihminen/ihmiset ovat jo kuolleet. Ei siis mitään itkua, mutta sellainen haikea olo. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jokaisella meillä on kirjoitettu elämänpolku ja näin on tarkoitettu.

Helposti suremme jonkun toisen elämää, ymmärryksemme, ihmismieli, ei riitä Herran tahtoon ja tarkoitukseen.

Juuri tuollainen kohtaloon uskominen on pahinta myrkkyä sekä kollektiiviselle että yksilölliselle kehitykselle ja eteenpäinmenemiselle. Vedotaan Herran tahtoon ja ulkoistetaan oma vastuu eikä käytetä omaa voimaa asioiden muuttamiseen.

Tämä on yleisinhimillinen uskomus ja ihmiskunnan yksi suurimmista heikkouksista. 

Juuri näin. Kaipa se on jonkinlainen turvariepu, jolla vastataan elämän arvaamattomuuteen ja yritetään suitsia suitsimatonta ja tuntematonta. Minua ei pelota, enkä tarvitse kohtaloa tai jumalia pitämään kädestä kiinni. Elämä on mitä on ja se otetaan vastaan sellaisenaan. Ihmiset ovat aikoinaan selvinneet paljon pahemmista oloista kuin mitä meillä on, joten mikä minä olen pelkäämään?

Vierailija kirjoitti:

Kyllä mulle tulee vähän surullinen olo, kun katson joitakin todella vanhoja valokuvia ja mietin, että kuvan ihminen/ihmiset ovat jo kuolleet. Ei siis mitään itkua, mutta sellainen haikea olo. 

Mulle kans kun katson vaikka youtubesta joitakin artistien esityksiä kesäisellä tanssilavalla. Mietin että vanhemmat on jo kuolleet ja nuoret jotakin harmaahapsia ja isovanhempia.

Esimerkkinä vaikka tämä jossa esiintyjäkin on jo ikääntynyt

Surullinen olo tulee

No ei itketä, mutta kyllä se on pysäyttävää. Etenkin kun seuraan instassa joitain historiajulkaisuja Suomesta ja usein siellä on vaikka leikkiviä lapsia 1900-luvun alkupuoliskolta. Ja kun tarkemmin alkaa miettiä, tajuaa, että kaikki kuvassa olevat ovat jo kuolleet. Tai vaikka nuorisoa 60-luvun kuvissa. Iloisia, elämänmakuisia kuvia. Ja nyt kaikki ovat 80v+, monet heistäkin jo kuolleet. Nopeasti aika menee, kuin hujauksessa. Päivät ovat joskus pitkiä, mutta vuodet ovat lyhyitä.