Itkettääkö tai surettaako teitä menneet sukupolvet ja muinoin kuolleet ihmiset?

Ei sureta, koska heillä on jo rauha.

Vierailija kirjoitti:

On pysäyttävää katsoa väritettyjä videopätkiä viime vuosisadan alun katuvilinästä ja miettiä, että ihan joka ikinen niillä näkyvä ihminen pikkulapsia myöten on jo kuollut. Tavallaan heidän mukanaan on kuollut ja kadonnut silloinen maailma, me elämme ihan toisessa todellisuudessa.

Jep, kun sukupolvet vaihtuvat, myös maailma vaihtuu siinä samalla. Ihmiset luovat maailman jossa elämme (en laske nyt luontoa mukaan), ja kun muutama sukupolvi poistuu ja muutama uusi tulee tilalle, nämä uudet samalla luovat uuden maailman vanhan päälle. Loputon sykli, jonka voi pysäyttää vain Homo sapiensin sukupuutto.

Vierailija kirjoitti:

Suru iskee jos liikaa miettii. Itsellädes esimerkiksi silloin kun mietin omia isovanhempiani. Ovat kuolleet 20 vuotta sitten. Omat lapseni eivät heitä muista, vaikka ehtivät nähdä. Minä, sisarukseni ja serkkuni tulemme olemaan viimeisiä heidät muistavia ihmisiä täällä. Sen jälkeen kun me kuolemme, häviää myös isovanhemmat. He ovat pyyhkiytyneet ikuisesti historiaan ja ikään kuin lakanneet olemasta kun eivät enää elä kenenkään muistoissakaan. Karua. Näin käy meille kaikille aikanaan.

Ei käy kaikille. Ehkä Putinin pyrkii oikeasti siihen, että jää pysyvästi historiankirjoihin. Mitä muuta hän voi enää saavuttaa. Mammonaa on yllin kyllin. 

Kivikauden ihminen on todennäköisesti ollut onnellisempi, kuin nykyajan ihmiset. Voisin olla heille kateellinen.

Suututtaa kun jatkoivat sukuaan ja aiheuttivat siten minulle tämän kärsimyksen jota elämäksi sanotaan.

Vierailija kirjoitti:

Jokainen vuorollaan unohtuu ajan virtaan. Niin se menee, sen kuuluu mennä niin.

Tavallaan se on kaunistakin. Me lähdemme, olemassaolo pysyy ja ilmenee taas uusissa muodoissa. 

Ei ole tapana surra ihmisiä joita en ole koskaan tuntenut 

Vierailija kirjoitti:

Surettaa joidenkin kohtalot, ja erityisesti surettaa joskus erityisen lahjakkaiden ja taitavien ihmisten mukana hukkaan mennyt tieto, sivistys ja taidot. 

Joo, esim Panu kaila. Ei tuu enää samanveroista vanhojen rakenteiden tuntijaa. 

Hän muuten kärsii borrelioosista. Se on ollut hänellä jo pitkään. 

Vierailija kirjoitti:

Kivikauden ihminen on todennäköisesti ollut onnellisempi, kuin nykyajan ihmiset. Voisin olla heille kateellinen.

En usko. Silloin ei ollut kivunlievitystä ja jatkuva pelko, kylmä talvisin, ehkä nälkä. 

Jos loukkasi vaikka jalkansa, mikä oli kohtalo. 

Vierailija kirjoitti:

Kivikauden ihminen on todennäköisesti ollut onnellisempi, kuin nykyajan ihmiset. Voisin olla heille kateellinen.

Ei silloin ole tarvittu mitään jatkuvia virikkeitä, hommia on tehty sen verran että ollaan saatu ruokaa ja joku suoja pään päälle. Alkuperäisissä elinympäristöissämme ravintoakin on riittänyt yllin kyllin. Toki silloin elettiin tautien ja petojen vuoksi keskimäärin paljon lyhyempi elämä, mutta tuskin hirveästi mitään muuta odotettiinkaan. Ihmisen stressi ja onnen puute johtuu vain erosta oman mielen odotusten ja todellisuuden välillä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jokainen vuorollaan unohtuu ajan virtaan. Niin se menee, sen kuuluu mennä niin.

NIimpä. "Maasta sinä olet tullut ja maaksi sinun pitää jälleen tuleman"

On ihmiskohtalo kyllä aika kamala.

Ei siinä mitään kamalaa ole. Täällä on kaikesta huolimatta ihan kivaa, mutta en todellakaan haluaisi elää ikuisesti.

Olen niin herkkä ja ihana ja hyvä ihminen! 😭 Sanokaa, että oon! 🥺

*Kiillottaa omaa sädekehäänsä raivokkaasti*

Liian sentimentaalista touhua minulle.

Kyllä se on sukua tutkiessa pysäyttänyt, miten erilaisessa todellisuudessa Suomessakin elettiin 1800-luvulla ja vielä 1900-luvun parina ensimmäisenä vuosikymmenenä. Oli hyvin harvinaista ainakin alemmissa sosiaaliluokissa, että jostakin perheestä kaikki lapset elivät aikuisiksi. Hyvin monessa tapauksessa äiti ja vastasyntynyt vauva ovat kuolleet samana päivänä. Ja kun miettii vielä, mitä on ollut työnteko silloin. Näiden ihmisten elämänasenteen on ollut oltava ihan toinen kuin meidän nykyisin.

Vierailija kirjoitti:

Kaikki me kuollaan.

Vuoden Sherlock-palkinnon voittaja on tässä.

Ei elämä häviä, se jatkuu kuoleman jälkeen joko taivaassa tai kadotuksessa. Tämä elämä maan päällä on vain pieni hetki, toisella puolella on ikuisuus. Päämäärä määräytyy sen mukaan, uskooko Jeesukseen ja pyytääkö häneltä synnit anteeksi ja tekeekö parannuksen, mielenmuutoksen, täällä eläessään. Raamatusta selviää loput.

Kuolema on voitto Kristukseen uskovalle

Itse jään usein hautausmaalla  miettimään ihmiskohtaloita, katselen syntymä ja kuolinpäiviä, nimiä, hautakiveä ja mietin mitä kaikkea elämässään on tapahtunut ja mihin on kuollut, sellaista melankoliaa ja haikeutta että tänne kaikki päättyy..

Historia on paljon lähempänä kuin luulemmekaan. Se, että valokuvaus ja videokuvaus keksittiin vasta suht vähän aikaa sitten, luo illuusion hirveästä etäisyydestä esimerkiksi 1700-luvulle. Niin uskomatonta kuin se onkin, niin yhä edelleen maailmassa on muutamia ihmisiä, joiden isoisät syntyivät 1700-luvulla. Esimerkiksi ainakin yksi USA:n presidentin John Tylerin (s. 1790) lapsenlapsista.

Kyllä itkin kun sukuani tutkin 1600-luvulle asti.

Melkoisia tarinoita noihin ihmisiin liittyi.

Sukupolvien ajan tilat siirtynyt sukupolvelta toiselta.

Lapsikuolleisuus oli suurta, testamenttia jossa syytinkiä vanhalle parille.

Palatsikreiviä ja kirkonmiestä. Sukulainen oli tuomassa sivistystä ja lukutaitoa Suomeen. Ihan akateeminen tutkimuskin asiasta tehty.

Viinaakin on suvussa käytetty muttei mitään muuta pahoja tehty.

Ratsutilallisen ratsun kuollessa sodassa oli kova paikka tilalliselle.

Seppä oli aikoinaan hiteciä edustava henkilö.

Panssarilaiva Ilmarisen upotessa oli omaisten surku kova.

Vuosisatoihin paljon sukuni kohtaloita ja itse olen siihen yksi lenkki lisää.

Voin jo mielissäni nähdä miten sukututkijat joskus jälkiäni seuratessa ihmettelevät tyyliin että miten se villilän tilan perimykset oikein menikään.