Lue keskustelun säännöt.
Kun kavereiden nuorena tehdyt lapset kasvavat ja kavereilla alkaa menetetyn nuoruuden eläminen nelikymppisenä.
09.02.2025 |
Omassa kaveripiirissäni on tehty lapset ikään kuin kahdessa aallossa. Osa teki lapset kaksikymppisenä ja osa kolmekymmpisenä tai vanhempana. Eli osalla on nyt nelikymppisenä pienet lapset kotona ja osalla lapset alkavat itsenäistyä. Tämä itsenäistyvien lasten myötä saavutettu uusi vapauden huuma on jotenkin raskasta. Näiden kavereiden kanssa pitäisi yhtäkkiä lähteä joka viikonloppu baariin ja viikollakin yksille. Olen itse ehtinyt baareja koluta läpi ihan riittävästi ja nykyisin nautin rauhallisesta perhe-elämästä kotona. Haluan pitää kaverihin yhteyttä ja heitä nähdä, mutta johonkin baariin lähteminen ei kiinnosta enää ollenkaan eikä siihen ole omassa elämäntilanteessani oikein aikaa tai energiaakaan.
Onko muilla kokemuksia tästä haasteesta, kun kavereiden kesken eletään täysin eri elämänvaihetta?
Kommentit (154)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Juu. Mulla ei ole lapsia, mut oon kokenut joissain kaverisuhteisssa sen, että ensin haluttiin eristäytyä kotipiiriin lasten kanssa ja lasten kasvettua on hirveä vimma bilettää ( mitä näin aikuinen vapauteen tottunut yksineläjä ei sitäkään tajua).
Joo, toiset taas säilyttää sen oman elämän läpi lapsiperheajan, eikä tule niin tarvetta hirmu bilevaiheelle kun lapset kasvaa. Toisaalta jollekin sellaista ei tule koskaan. Niin me ollaan erilaisia.
"Oma elämä" on kyllä mystinen käsite... Eikö se ole sitä elämää mitä elää? Vai onko jossain joku rinnakkaistodellisuus jossa haluaisi olla?
"Oma elämä" tarkoittaa sellaista aikaa jolloin toteuttaa itseään, eikä pelkästään täytä velvollisuuksia lapsille, miehelle, työkavereille ym muille ihmisille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kavereiden näkeminen ainoastaan baareissa, kun musiikki pauhaa täysillä, niin ettei omaa ääntänsä kuule... on kyllä mystinen kuvio, mitä sieltä haetaan? Nuorena oli ok, kun kavereita näki muutenkin ja oman siipan etsintä oli täydessä vauhdissa.
Aikuisena ja parisuhteessa ko. meno ei ole kiinnostanut enää yhtään.
Työkaverin eläkejuhlissa olin itse n. 40+ iässä juhlien jatkoilla baarissa. Viihdyin noin tunnin. Siellä tuntuivat olevan liikkeellä joko eronneet tai karanneet.
Aikuisena se baarissa käynti onkin sillä lailla erilaista kivaa, että kenelläkään ei ole sitä pakottavaa tarvetta etsiä kumppaneita vaan voidaan olla omalla porukalla. Tietty voisi olla myös jossain mökillä keskenään, mutta jotenkin sitä vaan joskus kaipaa "ihmisten ilmoille". Tanssiminenkin on erilaista baarissa kun musiikki soi ja valot välkkyy. Nykyään me käydään joskus myös vaikka laulamassa karaokea, joo, oikea keski-ikäisyysklisee kieltämättä. Mutta aivan hemmetin sama mitä muut siitä ajattelee. Kotiin lähdetään kuitenkin yleensä siinä kohtaa kun paikka alkaa olla tupaten täynnä, sitten ei ole enää niin kivaa.
Ja siis toki enimmäkseen nähdään muualla kuin baarissa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen 44v, kun lapseni täysi-ikäistyy. Mitä "menetettyä nuoruutta" on, kun saa lapsensa 26-vuotiaana? Eli aika kaukana mistään teini-äiti -iästä.
No jos 26v saa lapsen niin sen on tehnyt 25 vuotiaana ja usein on niin, että suhde on alkanut jo 3-7v aikaisemmin, eli ollaan sen ensimmäisen kumppanin kanssa aloitettu se "kodin leikkiminen" joskus 18-22v paikkeilla ja silloin se nuoruus jää kyllä elämättä, näin se vain on.
Jaa niin, pitää dumpata hyvä kumppani vain siksi että "jää elämättä"? Miksi parisuhde tarkoittaisi ettei ole elää elämää? Mitä se estää, paitsi ehkä satunnaisen seksin kenen tahansa kanssa.
Me ainakin elettiin kumppanin kanssa yhdessä aika vauhdikasta nuoruutta. Siihen mahtui vaihto-opiskelua, kavereita, opiskelijabileitä meillä ja muualla, asuttiinkin välillä hetki eri paikkakunnilla. Ei tosiaan nyhjätty kahdestaan "leikkimässä kotia".
Ja toisaalta jos joku ei ole koskaan kaivannut mitään bile-elämää vaan nauttinut rauhallisesta parisuhdearjesta kotona niin miksi se olisi jotenkin huonompi valinta kuin ördäys. Eiköhän sellainenkin ihminen nauti nuoruudestaan, omalla tavallaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Juu. Mulla ei ole lapsia, mut oon kokenut joissain kaverisuhteisssa sen, että ensin haluttiin eristäytyä kotipiiriin lasten kanssa ja lasten kasvettua on hirveä vimma bilettää ( mitä näin aikuinen vapauteen tottunut yksineläjä ei sitäkään tajua).
Joo, toiset taas säilyttää sen oman elämän läpi lapsiperheajan, eikä tule niin tarvetta hirmu bilevaiheelle kun lapset kasvaa. Toisaalta jollekin sellaista ei tule koskaan. Niin me ollaan erilaisia.
"Oma elämä" on kyllä mystinen käsite... Eikö se ole sitä elämää mitä elää? Vai onko jossain joku rinnakkaistodellisuus jossa haluaisi olla?
"Oma elämä" tarkoittaa sellaista aikaa jolloin toteuttaa itseään, eikä pelkästään täytä velvollisuuksia lapsille, miehelle, ty
Oma elämä baarissa? Vai velvollisuuksien täyttöä kavereille?
Vierailija kirjoitti:
Meitä rasittaa kaveriporukassa ne nelikymppiset, joilla nyt lapset on pieniä, sitä jatkuvaa valitusta ei jaksasi kuunnella, aina niitä väsyttää. Kun me, joilla lapset on isoja, mennään porukalla reissuun, ne änkeää mukaan ja kun ohjelmassa ei ole pienille lapsille sopivaa, ne valittaa kun niitten pitää jäädä lasten kanssa hotellille. Ei me viitsitä leikkipuistoja kieltää teinien kanssa. Ja teinit vihaa kun ne aina reissussa vinkuu teiniä vahtimaan niitten lapsia, me on sanottu, että jokainen vahtii omat lapsensa, se ei ole lomailevien teinien tehtävä.
Ettekö te matkusta puolisoittenne kanssa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meitä rasittaa kaveriporukassa ne nelikymppiset, joilla nyt lapset on pieniä, sitä jatkuvaa valitusta ei jaksasi kuunnella, aina niitä väsyttää. Kun me, joilla lapset on isoja, mennään porukalla reissuun, ne änkeää mukaan ja kun ohjelmassa ei ole pienille lapsille sopivaa, ne valittaa kun niitten pitää jäädä lasten kanssa hotellille. Ei me viitsitä leikkipuistoja kieltää teinien kanssa. Ja teinit vihaa kun ne aina reissussa vinkuu teiniä vahtimaan niitten lapsia, me on sanottu, että jokainen vahtii omat lapsensa, se ei ole lomailevien teinien tehtävä.
En oo koskaan nähnyt tai kuullut, että pikkulapsiperheet lähtisi jollain isommalla ystäväporukalla lomamatkalle lapset mukanaan. Varsinkin vielä nelikymppisenä lapsiperhearkea elävien osalta tuntuu niin vaikealta sopia että edes kerran kesässä saisi jossain ohi mennen nähtyä.
Jaa, meillä on ihan tavallista, laskettelemassa käydään eri porukoitten kanssa, samoin muutoin lomalla. Milloin ulkomailla, milloin kotimaassa. Viime kesänä vuokrattiin huvila Ranskasta, syksyllä oltiin isolla porukalla Lontoossa, jouluna Tsekeissä jne.
Selvää on, että eri elämäntilanteet vaikuttavat. Hankin itse lapset kohtalaisen nuorena. Kun lapset olivat pieniä, niin kavereille oli vaikea ymmärtää, etten voinut lähetä ihan koska vain. Etenkään mitkään lomareissut eivät onnistuneet - lomat ja rahat meni perheeseen.
Nyt tilanne on toisin päin. Kavereilla lapset, omat toki vielä kotona, mutta eivät juuri vietä aikaa minun kanssa. Ratkaisu kutienkin on yksinkertainen - aina voi hankkia lisää kavereita, joiden kanssa sitten viettää aikaa kun vanhat kaverit eivät ehdi. Ja ei, en kierrä baareissa - mutta ihan lenkkiseuraa, näyttellyt, museot ja ne pienet arjen irtiotot.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun lapset on nyt 18 ja 21v, en käy baareissa. Mikset sano, ettei nappaa?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meitä rasittaa kaveriporukassa ne nelikymppiset, joilla nyt lapset on pieniä, sitä jatkuvaa valitusta ei jaksasi kuunnella, aina niitä väsyttää. Kun me, joilla lapset on isoja, mennään porukalla reissuun, ne änkeää mukaan ja kun ohjelmassa ei ole pienille lapsille sopivaa, ne valittaa kun niitten pitää jäädä lasten kanssa hotellille. Ei me viitsitä leikkipuistoja kieltää teinien kanssa. Ja teinit vihaa kun ne aina reissussa vinkuu teiniä vahtimaan niitten lapsia, me on sanottu, että jokainen vahtii omat lapsensa, se ei ole lomailevien teinien tehtävä.
Ettekö te matkusta puolisoittenne kanssa?
No meillä on mukana koko perhe ja niin kavereillakin, teinit tekee niitten juttuja, ovat tunteneet pienestä asti ja myös hyviä kavereita. Toki ollaan matkustettu perheenkin kanssa ja kahdestaan. Joskus menee miehet, joskut naiset..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Juu. Mulla ei ole lapsia, mut oon kokenut joissain kaverisuhteisssa sen, että ensin haluttiin eristäytyä kotipiiriin lasten kanssa ja lasten kasvettua on hirveä vimma bilettää ( mitä näin aikuinen vapauteen tottunut yksineläjä ei sitäkään tajua).
Joo, toiset taas säilyttää sen oman elämän läpi lapsiperheajan, eikä tule niin tarvetta hirmu bilevaiheelle kun lapset kasvaa. Toisaalta jollekin sellaista ei tule koskaan. Niin me ollaan erilaisia.
"Oma elämä" on kyllä mystinen käsite... Eikö se ole sitä elämää mitä elää? Vai onko jossain joku rinnakkaistodellisuus jossa haluaisi olla?
"Oma elämä" tarkoittaa sellaista aikaa jolloin toteuttaa itseään, eikä pelkästään täytä velvollisuuksia lapsille, miehelle, ty
Yksikään juttu lapsiani ja puolisioani kohtaan ei ole minulle velvollisuus. Suurinta iloa olla heidän kanssaan, elämäni tärkein asia. Ikävää kun sinun elämäsi kuluu inhottavia velvollisuuksia täyttäessäsi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meitä rasittaa kaveriporukassa ne nelikymppiset, joilla nyt lapset on pieniä, sitä jatkuvaa valitusta ei jaksasi kuunnella, aina niitä väsyttää. Kun me, joilla lapset on isoja, mennään porukalla reissuun, ne änkeää mukaan ja kun ohjelmassa ei ole pienille lapsille sopivaa, ne valittaa kun niitten pitää jäädä lasten kanssa hotellille. Ei me viitsitä leikkipuistoja kieltää teinien kanssa. Ja teinit vihaa kun ne aina reissussa vinkuu teiniä vahtimaan niitten lapsia, me on sanottu, että jokainen vahtii omat lapsensa, se ei ole lomailevien teinien tehtävä.
Ettekö te matkusta puolisoittenne kanssa?
No meillä on mukana koko perhe ja niin kavereillakin, teinit tekee niitten juttuja, ovat tunteneet pienestä asti ja myös hyviä kavereita. Toki ollaan matkustettu perheenkin kanssa ja kahdestaan. Joskus
Noin meillä myös.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse tein lapsen parikymppisenä. Toinen hyvä ystävä kolmekymppisenä toinen lähempänä neljääkymmentä. Aktiivisin bilettäjä meistä on aina ollut tuo kolmekymppisenä lapsen tehnyt. Minä en viihtynyt baareissa edes silloin parikymppisenä ja alkoholin lopetin kokonaan 35-vuotiaana, kun ei vaan maistu. Toinen kaveri ei ole käynyt koskaan kuin todella harvoin baarissa.
Veikkaan, että ei pelkkä elämäntilanne vaikuta. Vaan myös luonne ja arvot.
Sain ensimmäisen lapseni 19-vuotiaana ja nyt kaikki ovat jo täysi-ikäisiä. Mua ei saa baariin kuin kirveellä uhaten.
N44
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen 44v, kun lapseni täysi-ikäistyy. Mitä "menetettyä nuoruutta" on, kun saa lapsensa 26-vuotiaana? Eli aika kaukana mistään teini-äiti -iästä.
No jos 26v saa lapsen niin sen on tehnyt 25 vuotiaana ja usein on niin, että suhde on alkanut jo 3-7v aikaisemmin, eli ollaan sen ensimmäisen kumppanin kanssa aloitettu se "kodin leikkiminen" joskus 18-22v paikkeilla ja silloin se nuoruus jää kyllä elämättä, näin se vain on.
Mitä vidun baskaa suollat. Aloimme seurustella 20-vuotiaina, saimme esikoisen 24-vuotiaina, nuoruutta elimme 14 v - 24 v, sitten olimme nuoripari, joilla oli oma koti ostettuna ja yksi lapsi. Jätitkö sinä elämän kun aloit seurustelua tai/ja odotitko vain kotona ennen kuin aloit seurustella? Hul luko sinä olet?
Suostuisiko nämä kaverit lähteä shoppailemaan? Tai lähtemään taidenäyttelyyn, keilaamaan tms. Johonkin aktiviteettiin mihin saavat pukeutua kivasti ja juoda lasillisen tai pari?
Vierailija kirjoitti:
Mun lähipiirissä nää nelikymppiset joiden lapset alkaa hiljalleen aikuistua taas on jotain ihan henkisiksi mummoiksi menneitä. Siis ei mitään pahaa siinä jos ei mitkään nuorisohumputtelut kiinnosta, mutta tuntuu niin omituiselta kun sellaset 40-45 vuotiaat hokee sitä kuinka "mä oon niin vanha". Yhdellä mm. jatkuva hokeminen että kun pitäisi sitä ja tätä saada aikaiseksi mutta ei tän ikäisenä enää jaksa. 43-vuotias perusterve nainen kyseessä.
Pari sellaista uudestaan teiniksikin taantunutta on tullut vastaan. Ihmiset ovat erilaisia.
Ja sitten 3-kymppisenä lapsen saaneet hokevat, miten ovat niin vanhoilla päivillään tulleet vanhemmiksi ja ei tässä oikein meinaisi enää jaksaa, mutta onneksi juoksut on juostu jo.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen 44v, kun lapseni täysi-ikäistyy. Mitä "menetettyä nuoruutta" on, kun saa lapsensa 26-vuotiaana? Eli aika kaukana mistään teini-äiti -iästä.
No jos 26v saa lapsen niin sen on tehnyt 25 vuotiaana ja usein on niin, että suhde on alkanut jo 3-7v aikaisemmin, eli ollaan sen ensimmäisen kumppanin kanssa aloitettu se "kodin leikkiminen" joskus 18-22v paikkeilla ja silloin se nuoruus jää kyllä elämättä, näin se vain on.
Ai että se 18-25 ei riitä nuoruusajaksi, jolloin saa olla vapaa? Itse sain lapsen 25-vuotiaana ja ehdin tehdä vaikka mitä ennen lapsen saantia. Ja vielä lapsenkin kanssa reppureissattiin ja nähtiin maailmaa.
Löysin hyvän ja sopivan miehen nuorena. Ei se tee nuoruudestani mitenkään huonompaa. Lähestyn neljääkymppiä ja olen ollut 15v naimisissa. Näen tässä vain hyviä puolia, kun olen löytänyt sielunkumppanini jo nuorena ja saanut elää elämää hänen kanssaan jo nyt noin pitkään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen 44v, kun lapseni täysi-ikäistyy. Mitä "menetettyä nuoruutta" on, kun saa lapsensa 26-vuotiaana? Eli aika kaukana mistään teini-äiti -iästä.
No jos 26v saa lapsen niin sen on tehnyt 25 vuotiaana ja usein on niin, että suhde on alkanut jo 3-7v aikaisemmin, eli ollaan sen ensimmäisen kumppanin kanssa aloitettu se "kodin leikkiminen" joskus 18-22v paikkeilla ja silloin se nuoruus jää kyllä elämättä, näin se vain on.
Aloin seurustella mieheni kanssa 18-vuotiaana ja saimme ensimmäisen lapsemme 26-vuotiaina. Seurustelun alussa asuimme useamman vuoden erillämme ja olimme molemmat mm. tahoillamme ulkomailla vaihdoissa erikseen. Sitäkin arvosteltiin, koska joidenkuiden mukaan olisi pitänyt vaan suoraan muuttaa yhteen. Aina menee väärinpäin :D
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen 44v, kun lapseni täysi-ikäistyy. Mitä "menetettyä nuoruutta" on, kun saa lapsensa 26-vuotiaana? Eli aika kaukana mistään teini-äiti -iästä.
No jos 26v saa lapsen niin sen on tehnyt 25 vuotiaana ja usein on niin, että suhde on alkanut jo 3-7v aikaisemmin, eli ollaan sen ensimmäisen kumppanin kanssa aloitettu se "kodin leikkiminen" joskus 18-22v paikkeilla ja silloin se nuoruus jää kyllä elämättä, näin se vain on.
Jaa niin, pitää dumpata hyvä kumppani vain siksi että "jää elämättä"? Miksi parisuhde tarkoittaisi ettei ole elää elämää? Mitä se estää, paitsi ehkä satunnaisen seksin kenen tahansa kanssa.
Me ainakin elettiin kumppanin kanssa yhdessä aika vauhdikasta nuoruutta. Siihen mahtui vaihto-opiskelua, kavereita, opiskelijabileitä meillä ja muualla, asuttiinkin välillä he
Parisuhde on naiselle ikuinen palvelussuhde jossa luovut kaikista itseäsi kiinnostavista asioista muiden ihmisten hyväksi aina ja loputtomiin. Luovut niin pitkään itsestäsi, että kun tulet perimenopaussi ikään et edes tiedä kuka olet koska sinä itse ja yksikään ihminen elämässäsi ei ole ollut ikinä kiinnostunut paskan vertaa siitä oletko ihminen ylipäätään, kunhan loputtomasti palvelet muita ihmisiä 24/7 Sinusta ei huolestuta edes silloin vaikka olisit kuoleman sairas kun sinut voi siitäkin piiskata palvelemaan muita. Ja sitte on jokin mahdollisuus päästä perhe-elämän ja parsuhteen saatanallisesta orjuudesta pois, niin sitä loppu elämänsä tuijottaa vaikka valkoista seinää koska ei jaksa enää mitään. Ei tule sen jälkeen uutta nuoruutta, ei jaksa.
Ai että ympäriinsä nussiminen on se oikea tapa elää nuoruutta ja muu tarkoittaa että jäi elämättä?