Lue keskustelun säännöt.
Loppuuko suru rikkoutuneesta lapsuudesta koskaan? Alkoholismi.
05.02.2025 |
En kaipaa sääliä enkä suuremmin nyt ala vuodattamaan mutta pointti on se, että loppuuko se suru koskaan? Huomaan, että minussa on se puoli, lapsellinen puoli, joka kaipaisi kovasti vastauksia ja kokee hätää edelleen.
Olen kai todella herkkä ja tämä asia tulee pintaan tasaisin väliajoin. Joskus suren todella paljon jos esimerkiksi katson ns normaaleja perheitä. Kaipuu sellaiseen tulee väistämättä. Itsellä suhteiden kanssa paljon ongelmaa, epävarmuutta ja sellaista. Elän kahta maailmaa, toinen on ihan normaali ja toinen on se ainainen masennus, pelot, vallitseva huoli ja suru jota käyn läpi.
Kun molemmat vanhemmat joivat, kuten myöskin heidän kumppanit. En esimerkiksi ole toista vanhempaa koskaan nähnyt kuin muutaman tunnin välillä selvinpäin, kuoli sitten kun sisäelimet ei enää jaksanut. Toinen elää vielä mutta ei yhtään ole valmis omaa juomistaan lopettamaan eikä suostu edes puhumaan siitä kovin rakentavasti. Se on hänen päätöksensä.
Tuntuu, etten edes tunne kuka olen ja energiaa on kulunut tosi paljon siihen elämässäni, että on ollut huolissaan ja irtaantunut olotila.
Haluaisin jo haudata tämän asian koska niin se on mennyt ja se siitä mutta silti kärsin siitä ja huomaan surevani vuodesta toiseen tätä asiaa.
Kommentit (84)
Surusta saattaa ehkä jotenkin päästä eroon mutta ikävistä kokemuksista/muistoista ei pääse eroon ne palaavat aina välillä mielen syövereistä.
M52
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En usko, että loppuu. Alkoholistiperheessä eläminen jättää aina omat jälkensä. Erityisherkkyys voimistuu, koska joutuu lapsuutensa olemaan kokoajan ns. valmiustilassa, tuntosarvet pystyssä, hermosto ylivirittäytyneenä. Se jää päälle loppuiäksi. Mulla on ainakin jäänyt, vaikka en edes pahimmasta päästä alkoholistiperheessä kasvanut. Vain isä ryyppäsi.
Vierailija kirjoitti:
No ymmärrän minäkin paljon vanhempiani. Eivät he ole voineet antaa sellaista mitä eivät ole itsekään saaneet. Silti olen vihainen, en ehkä alkoholismista vaan esimerkiksi siitä ettei ollut turvaa ja suojelua esimerkiksi seksuaaliselta hyväksikäytöltä.
Sinua on siis hyväksikäytetty seksuaalisesti. Niin minuakin, 7-vuotiaana poikana. Meitä on paljon.
Ilmeisesti eivät itsekään turvaa ja suojaa saaneet. Mutta en halua olla samanlainen, en elää elämääni laput silmillä ja olla ihminen, joka ei kehity ja toistaa samaa.
Hyvä. Älä siis toista samaa.
En voi lapsia hankkia varmaan näiden asioiden vuoksi tai vaatii sen että voin antaa sitä mitä lapsi tarvitsee.
Miksi olet jumittunut tuohon? Tuohan on ihan helppoa: et vain toista samaa. Ja annat lapsille rakkautta ja aikaasi. Niin minä olen tehnyt kahden oman poikani kanssa. Vanhempi on jo muuttanut kotoa, mutta juuri eilen leikin töiden jälkeen legoilla ja luin Aku Ankkaa nuoremman kanssa. Annoin siis sitä kaikkein arvokkainta, mitä on: aikaani. Ja näin olen tehnyt lapsieni kanssa jo kaksi vuosikymmentä. Ei se niin vaikeaa ole.
Jokatapauksessa olen välillä sillä puolella, että olen antanut anteeksi mutta sitten välillä on pinnalla viha, epätoivo ja suru. Joskus pääsen asioiden yläpuolelle ja sitten kuitenkin huomaan taas käsitteleväni samoja asioita.
Minä en antanut isälleni anteeksi eikä tarvinnutkaan. Nyt hän on kuollut ja palakoon helvetin tulessa. Hän on tavallaan antanut ihan hyvän moraalisen kompassin: hän on antanut melkein joka asiassa esimerkin, miten asioita ei missään nimessä tehdä.
Minun ei tarvitse antautua tekemään samoja virheitä kuin mitä minulle tehtiin, vaan voin tehdä omia itsenäisiä päätöksiä siitä, millainen olen ja mitä teen. Ja niin voit sinäkin. Oma kostoni niin vanhemmille kuin koulukiusaajillekin on se, että elän mahdollisimman hyvän ja täyden elämän. Kunhan sinäkin lakkaat venkoamasta pääsi sisällä ja siirryt itsesäälittelystä hyviin tekoihin, voit päästä samaan.
Suosittelen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla on rikkonainen lapsuus. Perheessä oli päihdeongelmien lisäksi paljon muitakin ongelmia ja pahoja asioita tapahtui. Kaikki tuo vaikuttaa minuun vieläkin, vaikka olen yrittänyt tehdä rauhan asioiden kanssa.
Olen taipuvainen ajattelemaan, että ne asiat eivät koskaan lakkaa jollain tavalla vaikuttamasta, vaan niiden kanssa enemmänkin opitaan elämään.
Juu, ymmärrän. Kaikkea oli myös jotka johtuivat alkoholista. Tosi sairasta menoa mutta tässä eniten ehkä itseä vaivaa se, että minun on esimerkiksi tosi vaikeaa muodostaa läheisiä ihmissuhteita. Jännitän paljon ja sisimissä on sellainen ainainen tunne etten riitä/kelpaa minussa on jotain vikana. On tosi vaikeaa rakentaa elämäänsä ja usein tipun masennukseen. Paljon olen yrittänyt työstää asioita ja joissakin asioissa kehittynyt mutta olen jo kolm
Asiaa!!!
Vierailija kirjoitti:
Minulla on rikkonainen lapsuus. Perheessä oli päihdeongelmien lisäksi paljon muitakin ongelmia ja pahoja asioita tapahtui. Kaikki tuo vaikuttaa minuun vieläkin, vaikka olen yrittänyt tehdä rauhan asioiden kanssa.
Olen taipuvainen ajattelemaan, että ne asiat eivät koskaan lakkaa jollain tavalla vaikuttamasta, vaan niiden kanssa enemmänkin opitaan elämään.
Totta!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla on rikkonainen lapsuus. Perheessä oli päihdeongelmien lisäksi paljon muitakin ongelmia ja pahoja asioita tapahtui. Kaikki tuo vaikuttaa minuun vieläkin, vaikka olen yrittänyt tehdä rauhan asioiden kanssa.
Olen taipuvainen ajattelemaan, että ne asiat eivät koskaan lakkaa jollain tavalla vaikuttamasta, vaan niiden kanssa enemmänkin opitaan elämään.
Juu, ymmärrän. Kaikkea oli myös jotka johtuivat alkoholista. Tosi sairasta menoa mutta tässä eniten ehkä itseä vaivaa se, että minun on esimerkiksi tosi vaikeaa muodostaa läheisiä ihmissuhteita. Jännitän paljon ja sisimissä on sellainen ainainen tunne etten riitä/kelpaa minussa on jotain vikana. On tosi vaikeaa rakentaa elämäänsä ja usein tipun masennukseen. Paljon olen yrittänyt työstää asioita
Olipa kaunis viesti ja olen tunnen onnea puolestasi, että olet löytänyt elämääsi ihmisen, jonka kanssa olet saanut elämääsi rakkautta toisin ja puolin.
Tuo hyväksyminen on yksi merkittävä asia varmasti näiden kokemuksien kanssa. Pitäisi hyväksyä itsensä tällaisenaan, olen varmaan pahentanut vain tilannetta olemalla itselle niin armoton ja ns h***nut päätä seinään. Minulle on ollut suuri asia oppia rakastamaan itseäni ja tuntea vihaa ulospäin, ei sisään päin. Sellaista tervettä vihaa ja sitä myöten saanut rajojani rakennettua. Tietyllä tapaa on tämä mielenkiintoinenkin matka itseen ja pitäisi muistaa, että vertaaminen muiden elämään ei auta mitään. Tiedän myös, että monet ihmiset kärsivät, niin se on ja sekin on tuonut syyllisyyttä, että kun ihmiset tuntuvat jaksavan niin paljon, miksi itse en. Viime aikoina tullut kuitenkin sellaista myötätuntoa, että olen jaksanut paljonkin ja voin monesta asiasta halata itseäni. Tosi moninaista tämä eheytyminen ihmisenä.
Kaikkea hyvää sinulle.
-ap
Kiitos paljon. Koen olevani todella etuoikeutetussa asemassa, kun olen saanut elämääni naisystäväni kaltaisen ihmisen.
Edelleen kaikki kirjoittamasi kuulostaa hyvin tutulta. Sinänsä hassua, että usein me rosoisen menneisyyden ihmiset olemme melko hyviä analysoimaan näitä asioita, mutta teorian muuttaminen käytännöksi on se, joka tuottaa ongelmia.
Toivon myös sinulle kaikkea hyvää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sinä olet sinä. Voit olla ihan millainen haluat. Menneisyys meni jo.
Tälle sitten annettiin kauheasti alapeukkuja.
Ei olisi kannattanut.
Elämä alkaa siitä hetkestä, kun ottaa siitä itse vastuun eikä sälytä omaa nykyistä olemistaan edellisille sukupolville. Sukurasitetta ei ole pakko jatkaa, eikä siitä ole mitään hyötyä että surkuttelee olevansa olosuhteiden uhri. Se on vastuun pakoilua.
Täällä on jonkun verran näitä tällaisia viestejä jossa peräänkuulutetaan surkuttelun lopettamista, vastuun ottamista ja eteen päin menemistä.
Toki kaikki varmasti ymmärtävät tämän, että menneisyys ei katoa siinä velloessa. Kyse ei olekaan siitä, ettei tuota tajuaisi, vaan siitä kuinka pääsee menemään eteen päin ja jättämään menneisyyden taakseen. Se menneisyys kun kuitenkin olisi jollain tavalla käsiteltävä, koska muuten se lyö myöhemmin kasvoille. Pahimmillaan silloin kun luullut onnistuneensa rakentamaan itselleen uuden elämän ja tulee satuttaneeksi itsensä lisäksi myös muita. Parhaimmillaan onnistuu jälleen kerran siirtämään ylisukupolvisen trauman eteen päin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jo on yliajattelua. Hulluksihan tuossa tulee. Mitä kuullut niin terapiasta ei ole apua, ei ne osaa auttaa. Kokemus asiantuntijat parempia, kuin joku hyvän perheen kasvatti terapioimassa ja kertomassa miten pääsee eteenpäin. Useampi sanonut ettei niistä hyötyä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sinä olet sinä. Voit olla ihan millainen haluat. Menneisyys meni jo.
Tälle sitten annettiin kauheasti alapeukkuja.
Ei olisi kannattanut.
Elämä alkaa siitä hetkestä, kun ottaa siitä itse vastuun eikä sälytä omaa nykyistä olemistaan edellisille sukupolville. Sukurasitetta ei ole pakko jatkaa, eikä siitä ole mitään hyötyä että surkuttelee olevansa olosuhteiden uhri. Se on vastuun pakoilua.
Täällä on jonkun verran näitä tällaisia viestejä jossa peräänkuulutetaan surkuttelun lopettamista, vastuun ottamista ja eteen päin menemistä.
Toki kaikki varmasti ymmärtävät tämän, että menneisyys ei katoa siinä velloessa. Kyse ei olekaan siitä, ettei tuota tajuaisi, vaan siitä kuinka pääsee menemään eteen päin ja jättämään menneisyyden taakseen. Se menneisyys kun kuitenki
Tässähän tämä ristiriita nimenomaan on.
Ymmärrän kun ihmiset sanovat, että mene eteenpäin eikä murehtiminen auta. Järjellä tiedän tämän.
Kuitenkin on niin ristiriitaista, että ne tunteet tulee käsitellä ja tottakai, kun se tunne ihmisessä elää niin se siellä on eli en minä näitä tunteita huvikseni tahdo pyöritellä. Jos mahdollista niin tottakai vaikka heti heittäisin moiset tuntemukset itsestäni pois ja tässä taas on se, että varmasti moni kuten itsekin on turruttanut itseään eri addiktioilla ettei tarvitsisi kohdata. Yritän tosissani elää omaa elämääni ja käsitellä näitä asioita, tiedostaa ja meditoidenkin vain antaa tunteen tulla ja mennä. Yritän monella tapaa rakentaa sellaista eheämpää versiota ja tehdä oikeita päätöksiä.
Tuntuu, että olen ihan oikealla polulla.
Olen yrittänyt sitäkin puolta että teen ylitöitä, turrutan itseäni ja elän vauhdilla eteenpäin mutta uuvuin niin monta kertaa että oli pakko pysähtyä ja väistämättä olen mennyt näiden kaikkien tunnekokemuksien äärelle.
-ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sulla on joku pakko-oireinen häiriö, pakkoajatuksia. Siihen voi terapiasta olla apua. Itselläni on lievä ocd, en ole hakenu apua, olen saanut jo kuriin oireita.
Itse pääsin elämässä eteenpäin keskittymällä nykyhetkeen, tulevaisuuteen ja omaan hyvinvointiin.
Helpottaa kun myöntää, että lapsuus oli mitä oli, mutta selvittiinhän siitäkin elossa. Menneisyyttä ja muita ihmisiä ei voi muuttaa. Jos se isä tai äiti haluaa juoda itsensä hengiltä, se on hänen päätöksensä ja herran haltuun.
Lapsena ei ole paljon vaikutusvaltaa siihen mitkä kortit jaetaan, mutta silti voi pärjätä elämässä hyvin, kunhan ei jää roikkumaan. Nyt osaan arvostaa niitä ihmisiä, jotka kohtelevat hyvin ja välittävät minusta. Lapseni säästyvät monelta surulta, koska minä kävin ne läpi ja olen päättänyt, että rankat negatiiviset kokemukset ja pelko päättyy minuun. Olen se suoja lasteni ja menneisyyden välissä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap:n viestiin 50:
Itse kun katson taakse päin näen vain sarjan epäonnistuneita yrityksiä hoitaa näitä asioita. Näin jälkeen päin ajateltuna ne ovat olleet vain yrityksiä olla ajattelematta. Liika työnteko, päihteet, pinnalliset ihmissuhteet, ihan kaikki vain sitä, että huomioni ei kiinnittyisi niihin asioihin mitkä minun oikeasti olisi pitänyt läpikäydä itseni kanssa.
Näin jälkeen päin ajatellen olen miettinyt monesti, että olisi pitänyt kääntyä ammattilaisen puoleen aikoja sitten. Tein sen vasta nyt, kun elämä heitti muuta turbulenssia eteen ja se jotenkin aktivoi taas noita menneisyyden asioitakin.
Tässäkin ketjussa on mainittu, ettei ammattiavusta välttämättä olisi mitään hyötyä. Minulle siitä oli.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sinä olet sinä. Voit olla ihan millainen haluat. Menneisyys meni jo.
Tälle sitten annettiin kauheasti alapeukkuja.
Ei olisi kannattanut.
Elämä alkaa siitä hetkestä, kun ottaa siitä itse vastuun eikä sälytä omaa nykyistä olemistaan edellisille sukupolville. Sukurasitetta ei ole pakko jatkaa, eikä siitä ole mitään hyötyä että surkuttelee olevansa olosuhteiden uhri. Se on vastuun pakoilua.
Täällä on jonkun verran näitä tällaisia viestejä jossa peräänkuulutetaan surkuttelun lopettamista, vastuun ottamista ja eteen päin menemistä.
Kyllä. Osa niistä minun kirjoittamiani. Se on ollut oma selviytymisstrategiani: kieltäydyn kategorisesti olemasta uhri. Tänä ikuisen uhriutumisen ja muiden syyttelyn aikakautena se ei ehkä ole muodikasta, mutta on toiminut minulle.
Toki kaikki varmasti ymmärtävät tämän, että menneisyys ei katoa siinä velloessa. Kyse ei olekaan siitä, ettei tuota tajuaisi, vaan siitä kuinka pääsee menemään eteen päin ja jättämään menneisyyden taakseen. Se menneisyys kun kuitenkin olisi jollain tavalla käsiteltävä, koska muuten se lyö myöhemmin kasvoille. Pahimmillaan silloin kun luullut onnistuneensa rakentamaan itselleen uuden elämän ja tulee satuttaneeksi itsensä lisäksi myös muita. Parhaimmillaan onnistuu jälleen kerran siirtämään ylisukupolvisen trauman eteen päin.
Ei se trauma siirry ellei sitä siirrä. Suurin osa tulee kohdista, jotka on kuitenkin verraten helppo paikata. Oikeasti.
1) Vanhemmat joivat. Check. Älä ala itse juoda. Hoidettu.
2) Vanhemmat hakkasivat kännissä. Check. Hoida kohta (1) niin kohtaa (2) ei edes tule. Hoidettu.
3) Vanhemmat eivät antaneet aikaansa paitsi rähjätäkseen. Check. Anna lapsillesi aikaa, ei sen tarvitse Aku Ankan lukemista kummallisempaa olla. Hoidettu.
4) Vanhemmat eivät osoittaneet rakkauttaan. Check. Halaa lapsiasi, pidät heistä kuitenin. Hoidettu.
5) Seksuaalinen hyväksikäyttö lapsena. Check. Älä tee samoin. Kenellekään. Koskaan. Hoidettu.
Tuossa omasta elämästäni. Saa soveltaa.
Toistan, että pahin kostoni niin kelvottomille vanhemmilleni kuin koulukiusaajilleni on se, etten pidä minkäänlaista yhteyttä, vaan olen opiskellut, mennyt töihin, rakastanut, ja muutenkin viettänyt mahdollisimman hyvän ja rikkaan elämän. Enkä suurimpana osana päiviä edes ajattele heitä. Mennyt ei lakkaa olemasta, mutta kieltäydyn edelleenkin olemasta uhri, eli otan vastuun omasta tekemisestäni ja olen tehnyt elämästäni niin hyvän kuin se voi epätäydellisissä olosuhteissa ollut. Se on toiminut hyvin tähän asti. Ja koska olen yli viidenkymmenen, en näe, miksi se ei toimisi loppuunkin asti.
Oman vastuun ottamisesta ja tiukasta elämäntilanteesta selviämisen aiheesta suosittelen edelleenkin Youtubessa olevaa videota J. Michael Straczynski, Becoming Superman, tai ainakin sen ekaa varttia. Uskon, että sen kuunteleminen ajatuksella saattaa oikeasti vaikuttaa siihen, miten omista asioistaan ajattelee. Tiedän, että olen vain anonyymi netissä kirjoittelija, mutta tämä on ollut minulle tärkeä pätkä ja tavallaan validoinut omia elämänvalintojani, vaikka oma elämäni ei ole ollut alkuunkaan samanlaista kuin tämän kirjailijan, jonka äitinsä mm. yritti kahdesti tappaa hänen ensimmäisen kuuden elinvuotensa aikana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei se trauma siirry ellei sitä siirrä. Suurin osa tulee kohdista, jotka on kuitenkin verraten helppo paikata. Oikeasti.
Ai niin, yksi juttu unohtui vielä, ja aika tärkeä.
Olen siis tietoisesti pitänyt huolen, etten ole siirtänyt vaikeimpia traumojani omiin lapsiini. Silti, luoja tietää etten ole täydellinen isä. Mutta täydellinen ei tarvitse ollakaan. Minulle riittää, että olen parempi kuin vanhempani. Sillä olen jo laittanut kierteen poikki, ja sillä omalta osaltani parantanut maailmaa. Hieman saa olla itselleen armollinenkin.
Vierailija kirjoitti:
Ei se trauma siirry ellei sitä siirrä. Suurin osa tulee kohdista, jotka on kuitenkin verraten helppo paikata. Oikeasti.
Ai niin, yksi juttu unohtui vielä, ja aika tärkeä.
Olen siis tietoisesti pitänyt huolen, etten ole siirtänyt vaikeimpia traumojani omiin lapsiini. Silti, luoja tietää etten ole täydellinen isä. Mutta täydellinen ei tarvitse ollakaan. Minulle riittää, että olen parempi kuin vanhempani. Sillä olen jo laittanut kierteen poikki, ja sillä omalta osaltani parantanut maailmaa. Hieman saa olla itselleen armollinenkin.
Kannattaa tsekata äänikirja Lapsuuden kehityksellinen trauma, kirjoittaja Juha Klaavu.
Hyvä ketju. Entä osaa suhtautua menneeseen menneenä, eikä märehdi vanhoja asioita, mutta kuitenkin ne tavallaan pilaavat myös nykyisen? Siten, että esim. omat vanhemmat ovat mitä ovat tälläkin hetkellä ja kun muilla näkee niin paljon parempaa, se tuntuu tosi pahalta? Se pilaa nykyisyyttä ja tulevaa.
Näin se menee. Suru ei väisty koskaan. Uudelleen se pulpahtaa pintaan, kun omat lapset kasvaa. Onneksi se mitä heille voin suoda, on parempaa. Itse olisin ansainnut samaa.
Minulla suru on laantunut, kun olen suostunut sitä tuntemaan ja vapauttamaan. Ei se varmaan koskaan katoa täysin eikä tarvitsekaan. Kun aikoinaan kävin terapiassa, päätavoitteitani oli oppia, että kaikki tunteet saavat olla mukana elämässä. En kertakaikkiaan suostunut uskomaan, että vain tiettyjä tunteita saa tuntea. Jo lapsena aistin, että tunteet antoivat tärkeää tietoa ympäristöstä, esim. pelko yritti varoittaa minua vaarasta. Kun hätäni ilmaisin ja minut hiljennettiin, minkä viestin se lähetti? Tuosta ei saa puhua, vaaraa ei kohdata/myönnetä. Sitten vasta pelottikin, ja olin lisäksi yksin sen kanssa.
Nykyään annan vaikeidenkin tunteiden tulla, hengitän niiden läpi ja sitten annan niiden mennä. Kuuntelen, mikä niiden viesti on. Minulle ehdottoman tärkeä asia tunteideni hyväksymisessä on sekin, että vain näin voin olla oikeasti läsnä toisille, jotka käyvät läpi samoja tunteita. Kun en enää pelkää niitä, koska tiedän, ettei niiden tuntemisesta seuraa mitään pahaa. Päinvastoin, olo kevenee ja pystyy ajattelemaankin selkeämmin. Olen huomannut, että usein, kun antaa itsensä tai toisen vain tuntea, mitä pinnalla on, ihminen itse seuraavassa hetkessä keksii "ratkaisun" tilanteeseensa. Toki välillä se ratkaisu on vain se, että saa tuntea ja joku välittää. Menneisyyttä kun ei voi muuttaa.
Niin se on, että menneet voivat pilata myös nykyisen. Eikä edes muistelemisen vuoksi vaan siksi, että ei vaan ole mahdollisuutta saada joitain asioita, mitä oikeasti haluaisi. Pahinta on, että ne on monille itsestäänselvyyksiä. Onko joku päässyt sellaisesta yli?
Hyväksyminen ja ymmärtäminen on kaksi eri asiaa. Empaattinen ihminen osaa asettua sinne toisen pään sisään vaikka tämän teot olisi kuinka väärin. Ihmisen ydin syntyy siellä lapsuudessa. Kun itsetunto ja tunnetaidot eivät pääse kehittymään niitä on vaikea korjata myöhemmin.