Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Loppuuko suru rikkoutuneesta lapsuudesta koskaan? Alkoholismi.
05.02.2025 |
En kaipaa sääliä enkä suuremmin nyt ala vuodattamaan mutta pointti on se, että loppuuko se suru koskaan? Huomaan, että minussa on se puoli, lapsellinen puoli, joka kaipaisi kovasti vastauksia ja kokee hätää edelleen.
Olen kai todella herkkä ja tämä asia tulee pintaan tasaisin väliajoin. Joskus suren todella paljon jos esimerkiksi katson ns normaaleja perheitä. Kaipuu sellaiseen tulee väistämättä. Itsellä suhteiden kanssa paljon ongelmaa, epävarmuutta ja sellaista. Elän kahta maailmaa, toinen on ihan normaali ja toinen on se ainainen masennus, pelot, vallitseva huoli ja suru jota käyn läpi.
Kun molemmat vanhemmat joivat, kuten myöskin heidän kumppanit. En esimerkiksi ole toista vanhempaa koskaan nähnyt kuin muutaman tunnin välillä selvinpäin, kuoli sitten kun sisäelimet ei enää jaksanut. Toinen elää vielä mutta ei yhtään ole valmis omaa juomistaan lopettamaan eikä suostu edes puhumaan siitä kovin rakentavasti. Se on hänen päätöksensä.
Tuntuu, etten edes tunne kuka olen ja energiaa on kulunut tosi paljon siihen elämässäni, että on ollut huolissaan ja irtaantunut olotila.
Haluaisin jo haudata tämän asian koska niin se on mennyt ja se siitä mutta silti kärsin siitä ja huomaan surevani vuodesta toiseen tätä asiaa.
Kommentit (84)
Jos joku on käynyt terapiassa tällaisen vuoksi, niin mitä siinä oikein keskustellaan, että se auttaa? Erityisesti jos kokee ongelman olevan menneisyyden vuoksi nykyisyydessä, eikä niitä asioita voi nykyisyydessäkään muuttaa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miksi et mene terapiaan? Aikuiset ihmiset menevät terapiaan, jos joku asia jäytää mieltä.
Loppuu kun lopetat asian vatvomisen ja alat katsoa eteenpäin. Menneisyyttä ei voi muuttaa, etkä sinä ollut tapahtuneeseen syypää. Life is what you make it. T. Päihdeperheessä kasvanut
Alue: Aihe vapaa
Lainaus ei toimi, mutta vastaan nro 75:lle. Sinänsä olen iloinen siitä, että olen päässyt tähän asti ja ulkoisesti ihan menestynytkin elämässäni. Ja tosiaan en ihan pikkujutuista jaksa stressata. Mutta sisäinen kokemukseni ei ole yhtään linjassa sen kanssa miltä näyttää ulkoisesti, ja tuntuu että oon aina jossain selviytymistilassa, että mun tapa olla olemassa on kuin jotain selviytymistä, vaikkei olisi mitään erikoista edes meneillään. Musta tuntuu, että mun energia menee omasta elämästäni selviytymiseen ja sen kestämiseen, vaikka tosiaan objektiivisesti mun elämä on aika tavallista, joskin yksinäistä.
Mulla on jotenkin huijattu olo, tai et mä oon aiemmin ollut naiivi ja nyt mun silmät on auenneet. Oon lopullisesti ymmärtänyt, ettei elämässä montaakaan asiaa voi mitenkään saada, jos niitä ei ole syntymälahjana saanut. Mun suurin toive ei tule ikinä toteutumaan eikä sitä voi korvata millään ikinä. Kun yhtään ajattelen sitä enkä osaa kauaa olla ajattelemattakaan, koko elämä masentaa. En ees ymmärrä miksi oon vaivautunut tähän kaikkeen kun en mä tällaista elämää halunnut, mun on edelleen paha olla. Oon ihan pettynyt koko elämään, ei huvita tehdä mitään, pakolliset hoidan.